Kirjoitukset

Total: Arganlos. Prologi

Akhilleus, 25.01.2010 16:35
Katsottu 96 kertaa

Hän istui kyykyssä yksin jäisellä vuorenhuipulla katsellen alas pilvien peittämään laakson. Vaikka hänellä oli jalassaan pelkät kangashousut, hän ei tuntenut kylmyyttä. Kylmä pakkastuuli piiskasi hänen suurta lihaksikasta kehoaan. Arvet käsivarsissa, kyljissä, rintalihaksissa ja vatsassa kertoivat rankasta menneisyydestä. Ne muistuttivat häntä olemassaolonsa syystä. Hänellä oli tarkoitus miksi hän oli tullut tänne.
Hänen jykevät kasvolihaksensa eivät värähtäneetkään lumen piiskatessa niitä. Alhaalla pilvien peitossa oli jotain mikä kiinnosti häntä. Jotain tärkeää. Hänen lyhyet mustat hiuksensa olivat lumesta valkoiset.
Siellä hän istui korkeimman vuoren huipulla. Tarkkaillen. Odottaen. Hän ei tiennyt kauan hän oli siellä ollut. Eikä häntä kiinnostanutkaan. Aika oli hänelle vain sana muiden joukossa.
Lapaluiden välissä olevaa kahta suurta pitkää arpea kivisti. Niitä ei enää sattunut. Hän ei enää tuntenut kipua. Paitsi silloin kun Arganlos tarvitsi niitä kirjottuja vehkeitä. Siipiään.
Siipien esilleotto oli yhtä kärsimystä. Siivet olivat piilossa lapaluiden välissä olevien arpien alla. Toisin kuin muilla pyhimyksillä, hänellä ei ollut jatkuvasti siipiä esillä. Vain silloin kun hän niitä todella tarvitsi.
Valkoisten pilvien alla näki musta kirkas välähdys. Välähdys viipyi vain hetken aikaa kunnes katosi kokonaan.
Nyt oli vihdoin aika. Arganlos jännitti käsilihaksensa ja veti niitä hitaasti toisiaan kohti. Hänen kehonsa kaikki lihakset olivat jännittyneet äärimmilleen. Hän laski tuskaisen katseensa syliinsä ja sulki silmänsä.
Selässä olevien arpien alla tuntui kokoajan kasvavaa liikettä. Liike nopeutui ja kipu yltyi tuskaksi. Arganlosin kasvot kiristyivät tuskasta. Hän piti edelleen silmiään kiinni.
Arvet venyivät kunnes ne repesivät. Arganlosin silmät rävähtivät auki, hän nosti päänsä ja levitti edelleen jännittyneet kätensä avoimiksi. Hän huusi kaiken tuskan ulos. Hänen huutonsa kaikui korkeimman vuoren huipulta aina vuorijonon etäisimmälle kolkalle asti.
Arpien tilalla oli nyt valtavat siivet. Arganlos liikutteli siipiään, totutellen niiden painoon. Hänen siipensä eivät olleet ehjät ja kirkkaan valkoiset. Ne olivat hopeiset ja osa sulista olivat pahasti kärsinyt, osa oli revennyt. Siivet kuvastivat kantajansa sisäistä olemusta. Arganlosin tilanteessa ne kuvastivat sisäistä ristiriitaa.
Hän tiesi miltä hänen siipensä näyttivät, mutta hän ei välittänyt niiden ulkonäöstä. Pääasia oli, että niillä pystyi lentämään.
Arganlos nousi seisomaan ja piti katseensa edelleen siinä kohtaa mistä musta välähdys oli hetki sitten ollut. Hän nojasi vuoren huipun reunan yli ja lähti syöksymään alas.

Kommentit