Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
kermamunkki, 04.02.2010 19:41
Katsottu 127 kertaa
Istuin sängyn reunalla. Olin vetänyt oranssit otsahiukseni pinnillä taakse, etteivät ne roikkuisi silmilläni. Käsissäni oli valokuvia, luokkakuvia. Niitä oli kuusi, samat ihmiset joka kuvassa, kasven ikää ja kokoa aina viimeiseen kuvaan asti. Huokaisin ääneen ja katselin kuvan pieniä lapsia. Peitin peukalollani reunassa seisovan vaaleahiuksisen tytön, jolla oli yllään keltainen, kukallinen mekko.
Viistosti tämän peukalolla peitetyn, heilahtaneen tytön yläpuolella istui pieni poika. Poika hymyili hampaillaan, silmissään iloinen katse. Silloin poika oli vielä tosi pieni, söpö ja suloinen. Ei sellainen häirikkö ja meluapina, kuten nyt. Hymyilin salaa kaikilta maailmassa ja kosketin kädelläni pojan kuvaa. Kasimir, ajattelin. Muistan hänet liiankin hyvin.
Vaihdoin kuvaa. Katselin hymyileviä tyttösiä ja poikasia kyynelkanavat turvollaan kosketuksesta ja iloisista muistoista. Taas sama poika, ruskeat hiukset hieman pöhöllään ja irvistävä hymy. Pojan vieressä seisoi harvahampainen, iloisen näköinen poika. Hymyilin vastaukseksi valokuvan hampaattomaan iloon ja vaihdoin seuraavaan kuvaan.
Kiharatukkainen peikkotyttö varasti huomioni, peitin hänet taas peukalollani. Hänen jaloissaan istui toinen tyttö, tytöllä oli pyöreät posket ja vaaleat hiukset sidottuna poninhännälle. Sisälläni liikahti inhotus, hyvät muistot ja ikävä. Lapsen harvahampainen hymy huusi korvissani tutulla äänellä, jonka kuullessani olen oppinut ahdistumaan ja siten itkemään. Yksinäinen kyynel valui poskelleni. Yksi pieni kyynel, joka kantoi kaikkia niitä tunteita, jota kykenin kuudesluokkalaisena kantamaan.
Katselin kuvaa vielä hetken. Vasemmassa yläkulmassa pysäytin katseeni ja hymähdin. Tilannekuva, Santeri selittämässä jotakin, Kasimir irvistelemässä vieressä ja edelleen hampaaton Johannes naureskeli ystävilleen. Johanneksen katse kertoi salaisesta vilkaisusta, jota ei valokuvassa pitäisi huomata.
Neljäs valokuva. Keskipisteessä istuvaa sinisiinpukeutunutta ihmetystä en voinut peukalollani peittää, joten se oli vain kestettävä. Tälläkertaa Santerilla oli utelias katse, joka ei todellakaan kohdistunut kameraan. Hymystä kohonneet poskipäät ja säteilevä katse osuivat kuvan muihin ihmisiin, jotka kaikki hymyilivät. Salamavalo kimmelsi pojan vehnän värisissä hiuksissa, jotka kihartuivat niskasta hieman. Iloinen hymy levisi minunkin huulilleni, voi noita ihmisiä.
Siirsin neljännen valokuvan pinoni alimmaiseksi. Järkytyin nähdessäni vaaleanpunaisella pitsipaidalla ja tiukalla ohimoponnarilla koristellun friikin keskellä viidettä valokuvaa. Tyttö hymyili, kuten kaikissa edellisissäkin kuvissa ja minua ällötti. Pörrötin lyhyitä punaisia hiuksiani ja tuijottelin puuvillaisia löysiä ruutupyjamani housuja ja mustaa toppiani. Toivoin voivani peittää sen järkyttävän ilmestyksen valokuvasta, mutta peukalo ei yltänyt siihen peittämättä kuvan muita ihmisiä. Totesin olleeni silloin vielä lapsi ja vaatekaappini sisältö oli lähinnä äitini kätten jälki.
Löysin valokuvasta päivän, jona satoi vettä. Pojat olivat pelanneet jalkapalloa vesisateessa ja olivat kuvassa märkiä. Kasimirin hiukset olivat liimautuneet poskille ja pakotettu hymy koristi kasvoja. Ei kovin iloinen näky, ajattelin ja katsoin kuvan muita ihmisiä. Kaikki kahdeksantoista poikaa (yhtä lukuunottamatta) olivat suhteellisen happamia, mutta tyttöjen hymyt loistivat kuin auringot. Naurahdin. Tytöt, fiksuja kun olivat, olivat varmasti seisseet koulun katoksessa ja varoneet kastumasta tippaakaan.
Viimeinen valokuva, olisin voinut oksentaa nähdessäni sen. Vaaleahiuksinen friikki oli leikannut hiuksensa hieman yli olkapäiden mittaisiksi ja värjännyt ruskeiksi. Peitin tytön peukalollani, nyt kun se taas oli mahdollista. Tytön vieressä seisoi toinen tyttö, Miia. Miialla oli vaaleaksi värjätyt hiukset ja tumma juurikasvu paistoi iloisesti kameralle. Hän ei hymyillyt kuvassa, mutta muistikuvani Miiasta oli kovin hymyileväinen ja nauravainen. Jokaisessa muistossani hän on äänessä, sekä iloinen.. Nyt asia on toisin, kun ongelmat ovat ajaneet hänet tiellensä. Liian vaikea elämä tekee sen, mitä teki hänelle. Huumeet ja lääkkeet ajavat ihmisiä laitoksiin, jopa tappavat.
Yläviistossa peukalollani peitetystä olennosta istui jälleen Kasimir. Ruskeat hiukset pöhöttivät edelleen ja kasvoilla oli kummallinen irvistys. Hymyni kaartui ja hampaat tulivat esiin piilostaan. Poika oli hullunkurinen näky, silloin hän oli jo se, mikä nytkin oli. Oma ihana itsensä, jota rakastin ja vihasin samaan aikaan. Oli vaikea ajatella poikaa hyvänä kaiken tämän elämän jälkeen, mutta parhaista muistoistaan ei voi valehdella. Jos tuo poika olisi edelleen minun paras muistoni, voisin peittää sen, mutta se ei koskaan muuttuisi.