Kirjoitukset

Through the Looking-Glass: Luku 2

Lumikki, 03.04.2010 1:21
Katsottu 1378 kertaa

Ensimmäinen asia jonka tein aamulla heräämisen ja pukeutumisen jälkeen oli ulos katsominen. Tajusin, että aurinko paistoi, mutta siihen se jäikin auringon kirkkaudesta johtuen. Silmäni ovat yliherkät mitä tulee kirkkaisiin valoihin, joten jouduin peittämään ne. Käännyin ympäri ja tähtiä nähden yritin löytää aurinkolasini. Tongin ne esiin laukusta, vedin silmilleni, ja palasin ikkunalle nähdäkseni miltä tämä uusi maailma näytti. Taivaalla liitävien ohuiden pilvenhahtuvien takainen sini oli kuin puhdasta akvamariinia, ja lähes valkoinen aurinko hohti taivaalla. Rakennus jossa olin ei ollut varsinainen linna, ei ainakaan sellainen kylmä keskiaikaisluomus – tämän olin päätellyt jo aiemmin. Kyllä linnan ulkoseinät olivat hyvinkin linnamaiset, suurista kivistä rakennettua seinämää, tosin kivi oli vaaleaa ja huomattavan sileän näköistä poiketen harmaiden kivilinnojen mielikuvistani. Linna vaikutti olevan kaupungin korkein rakennus, koska tähystyspaikaltani saatoin nähdä vasemmalla meren turkoosinsinisen kimmellyksen laajan puutarhan ja sen takana olevien talojen jälkeen, sekä edessäpäin runsaasti erilaisia rakennuksia, suuri osa varmasti asuintaloja, joiden takana näkyi pitkää ja vehmasta laidunta jolla laidunsi lauma kirpun kokoiselta näyttäviä hevosia. Oikealla näkyi melko lailla samankaltainen maisema. Huomasin, ettei heti linnan ympärillä ollut muureja, vaan noin kahden ja puolen metrin korkuinen, koristeellinen, ohuista metallitangoista rakennettu aita. Muuri näkyi kauempana, asuintalojen ja laidunten välissä, eikä se näyttänyt olevan kovinkaan korkea, kenties kolme tai neljä metriä. Vasemmalla olevien asuintalojen ja lähes valkoisen hiekkarannan välillä oli myös muuri. Päättelin ettei muuria oltu rakennettu pitämään vihollisia poissa, vaan suojelemaan kaupunkia mereltä. Merenrannan muuri oli siis mitä luultavimmin ainoa todellisessa käytössä oleva muurinpätkä, kun taas muut muurin osat oli rakennettu lähinnä näön vuoksi. Tästä taas päättelin että tämän maan, tai vähintäänkin tämän kaupungin, täytyi olla rauhanomainen paikka. Vaikka paikan kuningas vaikuttikin melko kahelilta. Meren ja kaupungin kasviston perusteella päättelin sijainnistani sen verran, että kaupunki oli mitä luultavimmin alueella joka vastasi meidän maailmamme Välimeren rannikkoa. Tätä päätelmää tuki myös se, kun asiaa mietin, että ne kaksi palvelustyttöä joihin melkein törmäsin edellisenä päivänä käytävällä, olivat kumpainenkin ruskettuneita, heidän ihossaan oli beigen sävy ja kummallakin oli tummat hiukset ja silmät. Lopulta kyllästyin ympäristöni analysoimiseen. Istahdin sängylle ja mietin mitä tekisin seuraavaksi. Kaivoin kristallikorun tyynyjen alta ja katselin sitä hetken, miettien mitenköhän pääsisin takaisin omaan maailmaani niin halutessani. Melko nopeasti päädyin siihen lopputulokseen että minun olisi joko luettava taikasanat uudelleen, tai sitten luettava ne väärin päin. Ihmettelin minne olin laittanut paperinpalan ja kaivelin taskujani. Onnekseni paperi olikin taskussa, en lainkaan muistanut laittaneeni sitä sinne, koska olin ollut niin tohkeissani tästä uudesta maailmasta. Luin paperin sanat ääneti takaperin ja päätin että ne vaikuttivat jotakuinkin järjellisiltä myös väärinpäin luettuina. En kuitenkaan ryhtynyt kokeilemaan teoriaani, sillä tällä erää minulla ei ollut pienintäkään halua palata omaan maailmaani. Pujotin korun kaulaani ja paperin työnsin laukkuun. Ensin aioin jättää laukun ja repun huoneeseen, mutta koska en ollut varma tulisinko takaisin, päätin ottaa ne mukaani. Niinpä kuormasin itseni ja astuin ulos punaisen huoneen ovesta. Suunnittelin etsiväni reitin ulos linnasta, mutta minulla ei ollut minkäänlaista kuvaa siitä mihin suuntaan minun tulisi suunnistaa päästäkseni ulko-ovelle. Näin ollen lähdin kulkemaan käytävää eteenpäin kunnes tulin neljän käytävän risteykseen. Koetin vilkuilla josko muilla käytävillä olisi jotain vihjettä suunnasta johon minun tulisi kääntyä, mutten nähnyt mitään enkä ketään. Huokaisin ja mietin miten hitossa pääsisin täältä. Aluksi linna oli tuntunut todella siistiltä jutulta, mutta ulospääsyn puuttuminen ahdisti minua. Säpsähdin kuulleessani jonkin äänen. Kuulosti hajoavalta lasilta. Pysähdyin kuulostelemaan ja odotin henkeä pidättäen kuuluisiko lisää ääntä. Mitään ei enää kuulunut, mutta olin varma että lähistöllä oli joku. Avasin lähimmän oven, katsoin sisään ja totesin ettei huoneessa ollut ketään. Siirryin käytävän toisella puolella olevalle ovelle; ei mitään. Kurkistin ainakin kuuteen huoneeseen ennen kuin minua onnisti; erään oven takana oli jonkinlainen pieni ruokapöytä jonka toisessa päässä istui joku. Astuin ovesta, eikä tämä joku, mies, kuten huomasin, joko huomannut minua tai ei vain välittänyt. Liikahdin hermostuneesti ja tuijotin tätä hetken yrittäen saada tämän noteeraamaan minut, mutta kun mitään ei tapahtunut, sanoin hiljaisella äänellä: ”Anteeksi.” Mies nosti katseensa nopealla liikkeellä, josta päättelin ettei tämä ollut huomannut minua aiemmin. ”Kuka sinä olet?” hän tiukkasi, selkeästi ärsyyntyneenä, en vain tiennyt mistä. Nuolaisin huuliani hermostuneena. ”Andy”, minä vastasin, saaden mieheltä vain tyhjän katseen. Kurtistin kulmiani ärsyyntyneenä. ”Oletko sä ikinä kuullut sellasesta jutusta kun kohteliaisuus? Jos mä kerron mun nimen, säkin voisit kertoa omasi etkä vaan töllätä siinä kun joku vammanen!” minä ärisin. Mies vastasi heti kun olin saanut lauseeni loppuun: ”Etkö sinä tiedä kuka minä olen?” Hänen äänensä oli yhtä tyhjä kuin ilmeensäkin ja se ärsytti minua suunnattomasti. ”No en todellakaan tiedä!” minä huusin, ”Pitäskö muka?!” ”Pitäisi.” ”No kuka sä sitten muka oot, joku kunkku vai?” minä kysyin sarkastisesti. ”Likeltä liippasi”, mies sanoi virnistäen ivallisesti, nousi seisomaan, käveli luokseni, tarttui käteeni ja suuteli kevyesti kämmenselkääni. ”BLÄÄBLÄÄBLÄÄN kruununperillinen, prinssi Bran palveluksessanne, lady Andy.” Tuijotin hänen ivallista hymyään järkyttyneenä, kun hän tipautti käteni kuin olisin ruttoinen. Hänen ilmeensä ja käytöksensä ärsyttivät minua siinä määrin että yllättymiseni muuttui nopeasti närkästykseksi ja sai minut sanomaan ilkeästi: ”No kohta sulla ei ole pääkaupunkia eikä tällä maalla varmaan kunkkua tai kruununperijääkään.” Bran tuijotti minua pistävästi, kuin yrittäen saada minut kiemurtelemaan, mutta tässä pelissä minä olin hyvä. Vastasin hänen katseeseensa ja ajattelin mielessäni ’varo vaaraa’. Tuijotimme toisiamme luultavasti ainakin minuutin ennen kuin Bran siristi silmiään ja kysyi: ”Mitä tarkoitat?” Jatkoin hänen tuijottamistaan hetken ennen kuin vastasin: ”Teidän hovivelho tai mikä nyt onkaan on nähnyt jonkin ennenäyn tai jotain, että mereltä on tulossa joku tsunami, ja se kertoi siitä hänen majesteetilleen”, minä sanoin pyöräyttäen silmiäni sarkastisesti ’hänen majesteettinsa’ kohdalla, ”mutta hänen majesteettinsa ei uskonut sitä velhoa vaan uhkasi hirttää sen.” Kohautin olkiani. ”Mä ainakin uskon sitä velhoa.” Bran kurtisti kulmiaan. ”Jos se mitä sanot on totta, en järjestä sinua tyrmään siitä hyvästä että salakuuntelit kuninkaan ja tämän hovivelhon yksityistä neuvottelua. Hän tuskin kertoi tuota sinulle itse, vai kuinka?” hän sanoi katsoen minua kylmästi. ”Tietty se on totta! Minä sä mua oikeen pidät?” minä huudahdin ennen kuin onnistuin hillitsemään itseni. ”Sä et kyllä taida pitää mua minään”, vastasin sitten omaan kysymykseeni. Bran ei vastannut mitään siihen, käski minun vain seurata. Kohautin olkiani ja seurasin kun hän johdatti minua ristiin rastiin sokkeloisia käytäviä, kunnes saavuimme ovelle, joka ei poikennut toisista ovista mitenkään. Ihmettelin miten tämä mies pystyi suunnistamaan linnassa, saati löytämään jonkin tietyn huoneen. Hän tosin taisi tuntea linnan paremmin kuin omat varpaansa. Bran ei vaivautunut koputtamaan oveen vaan astui suoraan sisään. Huoneessa oli mies, ajattelin tämän olevan kolmen- tai neljänkymmenen, en osannut oikein sanoa, koska hän oli nuorekas ja kuitenkin arvelin hänen olevan vanhempi kuin miltä näytti. Velho katsahti Braniin ja nyökkäsi tervehdykseksi, jatkaen jonkin keitoksen hämmentämistä. Huomioin velhon hätkähdyttävät, jäänsiniset silmät, joiden ilme näytti olevan hitusen huvittunut, vaikkakin huolestunut. Tämän iho oli kalpeampi kuin Branin, mutta hiukset olivat mustat, samoin kuin Branilla ja kahdella palvelustytöllä jotka kohtasin aiemmin. Muistin kuulleeni jostakin, että jossain uskottiin magian taitajilla olevan kalpea iho. Päättelin tämän johtuvan siitä, että punaiset hiukset yhdistettiin noituuteen, ja tunnetusti punatukkaisten iho yleensä oli hyvin vaalea. Tämä velho tosin sopi stereotypiaan vain ihonsa suhteen. Pudotin repun ja laukun lattialle, nojasin ovenkarmiin ja ristin käteni rinnalleni. Bran jätti kohteliaisuudet pois ja kävi suoraan asiaan, josta päättelin näiden kahden tuntevan toisensa hyvin. ”Tämä tyttö tässä väittää sinun nähneen jonkin ennenäyn tai vastaavan, ja tahtoisin tietää onko tämä totta.” ”En ole nähnyt ennenäkyjä”, velho vastasi. Tunnistin hänen äänensä heti. ”Ihanko totta?” minä kysyin sarkastisesti. ”Mistä sä sitten kerroit hänen majesteetilleen?” kysyin ivaillen hänen majesteettiaan jälleen. Velho muuttui entistä kalpeammaksi, jos mahdollista, ja näytti tuskastuneelta. ”Sä oot yhtä surkea valehtelija kun mun pikkuveli”, minä tokaisin. Sitten jatkoin hiljaa: ”Mä en ihan tosissaan tahtoisi jättää kaikkia tämän kaupungin ihmisiä vetten armoille.” ”En minäkään”, velho myönsi. ”Mutta Hänen Majesteettinsa…” ”Odhrán, minun isäni ei saa kuulla mitään”, Bran sanoi matalasti. ”Onko siitä jotain hyötyä, että kerron sinulle mitä näin?” ”En tiedä”, Bran vastasi. Vilkaisin kumpaakin ja vedin toista kämmentäni kasvojani pitkin. Nämä miehet olivat idiootteja. ”Ouraan, tai mikä nyt ootkaan, kukaan ei voi tehdä mitään ennen kun tietää mistä on kyse”, minä totesin. Velho laski katseensa takaisin sekoitukseensa, lisäsi siihen jotain vihertävää nestettä kapeasta pullosta. ”Eilen illalla, kun olin valmistautumassa yöpuulle, näky pysäytti minut paikoilleni”, hän kertoi. ”Seisoin rannalla ja katselin merelle. Näin yhdeksän auringonnousua, kukin toistaan synkempää. Jokaisen auringonnousun jälkeen meri velloi entistä hurjemmin, ja yhdeksännen auringonnousun jälkeen näin mereltä lähestyvän jättiläismäisen aallon. Seuraavaksi näin, että monet kaupungin taloista olivat sortuneet ja vesi ulottui alimpien kerrosten ikkunoihin. Vettä satoi kuin taivas olisi haljennut.” Velhon ääni oli hiljainen eikä huvittuneisuudesta ollut jäänyt jälkeäkään. ”Ja sä oot ihan varma että se oli ennenäky?” minä kysyin asian varmistaakseni. Bran katsoi minuun hyytävästi. ”Kyllä minä tunnen ennenäyn kun näen sellaisen”, Odhrán vastasi väsyneesti. Nyökkäsin hyväksyen selityksen. Luultavasti kuka tahansa muu minun kotimaailmani asukki olisi nauranut velholle päin naamaa ja haukkunut tämän hulluksi, mutta minä uskoin häntä. ”Ihan näin tyhmä kysymys, mutta miksei teidän kunkku usko sua?” minä kysyin. Odhrán huokaisi ja käveli nopeasti ovelle, jolloin minä siirryin sivuun, nojaamaan seinään, ja nykäisin laukun ja repun jalalla luokseni. Hän veti oven kiinni ja lausui pari sanaa, ”Älköön kukaan kuulko meitä.” Sitten hän katsahti Braniin. Bran risti kätensä, mikä oli minusta huvittavaa, sillä itselläni oli lähes samanlainen asento ja ilme. ”Isäni on erään hornanhengen hallinnassa”, hän lausahti. Velho katsoi häntä pitkään, ja huomasin kummankin kasvoilla ilmeen, jota en oikein osannut tulkita. Arvelin sen olevan jonkinlaista epätoivoa, ja se hämmensi minua, sillä Bran oli vaikuttanut hyvin kovalta mieheltä. Sitten mieleeni juolahti, että hänen ilmeensä oli ollut täysin samanlainen minun astuessani pieneen ruokahuoneeseen, jossa hän oli istunut pöydän ääressä. ”Voitko selittää tarkemmin… Kun mä en tiedä millaisia hornanhenget on”, minä sanoin inhoten tietämättömyyttäni. Bran nosti katseensa ja tuntui katsovan minua ensimmäisen kerran kunnolla. ”Sinäkö et tiedä millaisia hornanhenget ovat?” hän kysyi ilmiselvän yllättyneisyyden vallassa. Velho katsoi minua tarkasti, kasvojani, vaatteitani, sitten hän sanoi hitaasti: ”Sinulla on eriskummalliset vaatteet, sinä puhut minulle tuntematonta murretta, etkä tiedä millaisia hornanhenget ovat. Ja sitten… Olet vaaleaihoinen. Oletko maagi?” Pudistin päätäni kieltävästi. Sitten muutin mieltäni ja sanoin: ”Tai en mä tiedä.” Pidin miettimistauon ennen kuin jatkoin. ”Kotipuolessa ihon, hiusten ja silmien värillä ei ole mitään tekemistä taikuuden kanssa. Meilläpäin taikuuden harjottajia pidetään vähän kajahtaneina ja sikäli kun mä mitään käsitän niin ei kukaan niistä niin kutsutuista taikuuden harjottajista mitään oikeita maageja ole”, minä selitin, välttäen kertomasta alkuperästäni liikoja. Odhrán katsoi minua ilmeettömänä, mutta arvasin että hän tahtoi tietää lisää. Kun en sanonut enää muuta, hän kohautti olkiaan. ”Vai niin. No mutta, minäpäs kerron sinulle millaisia hornanhenget ovat. Alkujaan ne ovat soilla eläviä henkiä, jotka houkuttelevat eksyneitä suonsilmäkkeisiin muuttamalla muotoaan. Useimmiten ihmiseksi tai hevoseksi”, hän sanoi opettavaan sävyyn, ja minä ajattelin, että hornanhengillä taisi olla jotain tekemistä vetehisten kanssa. ”Tietojeni mukaan,” hän sitten jatkoi, ”ne voivat muuttua miksi tahansa elolliseksi olennoksi, mutta jostain syystä ne ovat erityisen viehättyneitä ihmisiin. Joka tapauksessa, houkuteltuaan ihmisen suonsilmäkkeeseen ne imevät tämän elinvoiman itseensä. Sittemmin ne ovat oppineet uusia temppuja, ajatuslukua ja mielenhallintaa. BLÄÄBLÄÄBLÄÄ on erään tällaisen hallinnassa.” Velho vaikeni. Räpyttelin silmiäni, sillä muutoin olisin saattanut mulkoilla. ”Miksei joku listi sitä henkeä?” minä kysyin typertyneenä. Velho hymyili surumielisesti. ”Vastasit itse omaan kysymykseesi. Koska ne ovat henkiä. Käytännössä hornanhengen voi kyllä tappaa, mutta tällöin ihminen joka on kytketty hornanhenkeen, kuolisi myös, ja olisi kuolemansa jälkeenkin kytkettynä siihen”, hän totesi. ”No johan on piru”, minä murisin. Bran veti seinän vierestä tuolin ja istuutui. Odhrán käveli pöydän ääreen ja järjesteli koeputkia ja muita astioita jotka peittivät pöydän pinnan, ja saatuaan pöydälle hieman tilaa hänkin istuutui, pöydän taa. Minäkin päätin lepuuttaa jalkojani, joten liu’utin selkääni alas seinää pitkin ja istahdin lattialle risti-istuntaan. Odhrán nojasi kasvonsa nyrkkeihinsä ja sanoi sitten: ”En tiedä miten saamme kaupungin asukkaat turvaan herättämättä kuninkaan tai tämän hornanhengen huomiota.” Bran nosti nilkkansa toisen polvensa päälle ja näytti mietteliäältä. ”Jonkinlainen suunnitelma olisi paikallaan”, hän totesi. ”Hei, tiesittekö te, että yksinkertaiset suunnitelmat toimii aina suuremmalla todennäköisyydellä kun monimutkaiset?” minä kysyin. ”Kai sä Bran tiedät jotain luotettavia solttuja, jotka voi käydä levittämässä tietoa ihmisille, ja sitten kaikki halukkaat voisi lähteä, vaikka heti auringon laskun jälkeen, niin ettei niitä huomattaisi niin helpolla”, minä sitten jatkoin. Bran ja Odhrán vilkaisivat minua. ”Tuossa on itua”, jälkimmäinen totesi. Hän nousi seisomaan ja otti takanaan olevasta hyllystä käärön ja levitti sen pöydälle, nostaen sen kulmiin täysinäiset kristallipullot jottei kartta kiertyisi takaisin rullalle. Bran nousi ja käveli pöydän ääreen ja minä tein samoin mutta jäin pienen matkan päähän. ”Tämä alue,” Odhrán sanoi piirtäen samalla kartalle kaaren, ”on matalaa maastoa. Nämä,” hän tökkäsi sormellaan monia pieniä kaupunkeja ja kyliä esittäviä pisteitä, ”jäävät tulvan alle kuten Eartalkin. Nämä kaupungit ovat vuorten lähellä ja näin ollen korkeammassa maastossa”, hän sanoi vetäen sormellaan linjan muutaman kaupungin välille. Bran osoitti yhtä pisteistä sormellaan ja tokaisi: ”BLÄÄBLÄÄBLÄÄ olisi noista lähimpänä, sinne ei ole kuin kolmen päivän matka jos kuljemme käymäjalkaa. Hevosia ja poneja ei missään tapauksessa ole tarpeeksi kaupungin jokaiselle asukkaalle, mutta voimme lainata poneja kuormajuhdiksi ja kantamaan lapsia ja vanhuksia, jolloin pääsemme liikkumaan nopeammin.” Hän katsahti Odhrániin. Minä olin täysin ulkopuolinen, mutta vaikutti siltä että heitä ei häirinnyt se, että kuulin heidän ’salaisen suunnitelmansa’. Ainakin he luottivat minuun sen verran etteivät olleet heittäneet minua ulos ennen kuin ryhtyivät punomaan juoniaan. ”Kerron luotettavimmille sotilailleni, että ryhtyvät keräämään vesivarastoja, ja jotain kuumassa ilmanalassa hyvin säilyviä ja energiapitoisia ruoka-aineksia, vaikkapa kuivattua kalaa ja lihaa”, hän totesi. Minä kurkistin karttaa, ja huomasin, että merenrannan lähistö oli väritetty vihreillä viivoilla, kun kauempana maasto oli valkoista. Valkoisella alueella ei ollut yhtään jokea tai vihreäviivoitettua pistettä Eartalin ja BLÄÄBLÄÄBLÄÄN välillä. Vettä siis tarvittaisiin paljon. Velho sanoi: ”Sinun pitäisi myös lähettää viestinviejiä kaikkiin tämän alueen kaupunkeihin, sillä nekin pitää evakuoida myrskyn alta. Nämä kylät ja kaupungit voisi evakuoida tänne, nämä tänne, ja nämä, matkan varrella olevat kaupungit, voivat liittyä meihin. Näihin pitää ilmoittaa, ja niiden asukkaat tulee myös evakuoida BLÄÄBLÄÄBLÄÄHÄN. Nämä evakuoidaan tänne, nämä tänne ja nämä tänne”, hän selitti, vedellen selittäviä viivoja kartalle sormillaan ja tökkien kaupunkeja joihin ihmiset voisivat evakuoida itsensä. Bran totesi, ettei muiden asuinalueiden evakuointi olisi läheskään yhtä haastavaa kuin pääkaupungin evakuoiminen, sillä Eartal oli suurin kaupunki tällä niemimaalla, ja aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, täällä oli myös kuningas ja se hornanhenki. ”Musta suunnitelma vaikuttaa hyvältä, teidän pitää vaan huolehtia ettei kukaan ylimääränen saa tietää siitä”, minä totesin ajattelemattomasti, saaden Branin kääntämään katseensa minuun. ”Sinäkö sitten et ole ylimääräinen?” hän kysyi terävästi. ”En.” Bran kohautti olkiaan ja kääntyi kohti Odhránia. ”Milloin meidän tulisi viimeistään lähteä?” ”Viiden päivän päästä, mutta mieluiten niin pian kuin mahdollista.” ”Siinä tapauksessa, nyt on korkea aika valmistautua”, Bran totesi. Hän lähti huoneesta, jättäen minut velhon seuraan. Tämä kääntyi minua kohti. ”No, kertoisitko minulle nyt, mistä olet lähtöisin?” hän kysyi, ja jatkoi sitten: ”Lisäksi olisi mukava tietää nimesi.” Hymyilin ja vedin laukun, repun ja tuolin jolla Bran oli istunut lähemmäs pöytää, ja istuuduin. Odhrán istui myös. Hän nosti pullot pois kartan kulmilta, rullasi kartan ja laittoi sen sivuun. ”Mun nimi on Andy”, minä totesin. Mietin hetken, kertoako vai eikö kertoa muuta, ja lopulta päädyin lopputulokseen, ettei siitä luultavasti mitään haittaakaan olisi. Minä pidin tästä Odhránista, joka odotti minun jatkavan, muttei hoputtanut. ”Mä tota… Sain synttärilahjaksi tällasen korun”, minä sanoin, ja vedin kristallin esiin paitani alta roikottaen sitä ketjusta. Odhrán nyökkäsi. Pudotin korun takaisin paidan sisään ja kumarruin kaivamaan mustan samettirasian esiin laukustani. Huomasin muiden tavaroiden päällä paperin jossa taikasanat olivat, ja nostin sekä sen että rasian pöydälle. Avasin rasian, ennen kuin jatkoin: ”Tämä koru oli tuossa rasiassa. Ja tämä paperi,” minä sanoin, painaen kannen saranoiden välissä olevaa vipua saaden valepohjan ponnahtamaan auki, ”oli tämän valepohjan alla. Mä huomasin sen sattumalta, että tämä sisäpohja oli korkeammalla kun ulkopohja, ja sitten huomasin tämän vivun.” Ojensin rasian Odhránille, joka käänteli sitä hetken käsissään, mutta pidin paperin itselläni. ”Myöhemmin, kun mä olin mennyt kotiin, mä kokeilin lukea nämä sanat. Katsos kun täällä toisella puolella lukee, ’Nämä sanat saattavat sinut matkaan’, ja mä ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan, ja kokeilin. Ensin luin nämä sanat väärin, mutta sitten tajusin mikä meni vikaan ja yritin uudestaan. Ja sitten ilmestyin sen oven taakse, ja kuulin kun sä ja se kunkku keskustelitte.” Ojensin paperin Odhránille, ja varoitin häntä lukemasta sanoja ääneen, sillä minulla ei ollut mitään hinkua, vieläkään, palata omaan maailmaani. Odhrán oli hetken hiljaa. ”Ihmettelenpä vain, miten sinä oikein kuulit meidän keskustelumme?” hän sitten sanoi. Hän katsahti minuun ennen kuin jatkoi: ”Olin lukenut loitsun, joka estää kaikkia huoneen ulkopuolella olevia ihmisiä kuulemasta mitä huoneen seinien sisäpuolella sanotaan.” Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä. ”Ei mitään hajua”, minä totesin lopulta. ”Mä… Mä en puhu samaa kieltä kuin te, en oikeasti. Tämä kristalli kääntää kaikkien mun ympärillä olevien puheen ymmärrettäväksi mulle, samaan tapaan kuin se muuttaa mun puheen ymmärrettäväksi kaikille mun ympärillä. Mä en ole varma osaanko lukea teidän tekstejä, tai osaatteko te lukea mun tekstejä”, minä totesin. ”Enkä ole ihan varma, mutta voi olla että tämä kristalli estää loitsujen, ainakin joidenkin, toiminnan mun osalta.” Otin laukustani esiin lehtiön ja penaalin, josta kaivoin kynän. Kirjoitin lehtiön kanteen ’Ymmärrätkö mitä tässä lukee?’ ja tyrkkäsin lehtiön Odhránille. Hän kertoi ettei osannut lukea sitä. Ojensin kynän hänelle ja pyysin häntä kirjoittamaan jotain. Hän kirjoitti, laski kynän lehtiön päälle ja ojensi lehtiön takaisin minulle. Tuijotin kannen tekstiä hetken vaiti. Kirjaimet olivat riimuja. Kurtistin kulmiani, kun muistelin mikä riimu vastasi mitäkin kirjainta. Mutisin hiljaa niitä kirjaimia, jotka esiintyivät lauseessa ja jotka muistin, kun yllättäen käsitin mitä kanteen oli kirjoitettu. ’Nämä sanat saattavat sinut matkaan’. Räpäytin silmiäni kerran, kaksi, kirjaimet olivat edelleenkin riimuja, mutta käsitin mitä siinä luki. ”Nämä sanat saattavat sinut matkaan”, minä sanoin hiljaa. Velho nyökkäsi. ”Se ei siis toimi molempiin suuntiin kirjoituksen suhteen”, hän totesi. Minä nyökkäsin hämmentyneenä. Sitten virnistin. ”Olisi upeaa oppia puhumaan ja lukemaan ja kirjoittamaan tätä teidän kieltä ihan oikeasti. Kun te puhutte, mä ymmärrän välillä pari sanaa sieltä täältä, tarkotan, ennen kun tämä kristalli kääntää koko lauseen mun ymmärrettäväksi”, minä kerroin.

Kommentit