Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
panepa, 24.09.2016 0:38
Katsottu 784 kertaa
Kasvot vääristyvät ja soljuvat veden pinnan lailla. Samoin kuin silloin kun veden pintaa koskettaa ja se jää väreilemään. Äänet kuuluvat kaukaisina mereen hukkuen. En saa happea. Mikä kaulaani kuristaa. Ja taivuttaa selkäni kaarelle kuin koivun oksan. Jos taivuttaisi yhtään enempää, se raksahtaisi poikki ja pudottelisi lehdet maahan odottamaan seuraavaa kevättä, kun niistä kasvaa taimia. Mutta sitä pelkään kuollakseni. Pelkään taittuvaa oksaa. Pelkään sitä puukkoa jonka itse survon selkääni. Niitä ääniä, jotka kertovat uudesta keväästä jossa minua ei enää ole. Niitä kukkia jotka äiti laskee lapsensa haudalle. Sitä itkua ja vääryyttä. Rikkinäisiä unelmia. Mies, talo, koira ja kaksi lasta. Ei koskaan. Ikuisesti näiden seinien vankina, jotka kaikki huutavat tulevaa kesää jona sinua ei enää ole. Kesää joka teki kaikesta taistelustasi turhaa. Maan alta kasvattaa taimensa eivätkä ne koskaan enää muista sinua. Olikohan sinulla sittenkään väliä? Mutta kuten taimi kohti aurinkoa, minäkin pusken vielä tämän kesän. En ehkä enää seinien vanki mutten koskaan vapaakaan. Huumattuna kestämään paremmin sen minkä muut kohtaavat rohkeina. Mutta minä tarvitsen apua. Minussa on jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Jotain mitä perin äidinmaidossa ja kasvatin eloon nuorena, elämällä vääränlaista elämää. Liian herkkä ja hento maailman tuuliin. Sitä olin aina ollut.