Kirjoitukset

Enkeleiden lapsi

-z-, 10.09.2006 20:38
Katsottu 4656 kertaa

Kun Milla syntyi, hän hurmasi kaikki. Yhtälailla koko synnytysosaston henkilökunnan, kuin vanhempani ja minut sekä veljeni. Millan elämän ensimmäiset vaiheet olivat mielettömän vaikeita, sillä hän ei ollut terve. Väsyneen näköinen mieslääkäri tuli kertomaan meille, että Millan sydän oli heikko, eikä se jaksanut lyödä normaalisti. Minä olin vielä niin pieni, etten kunnolla ymmärtänyt. Heikko? Millä lailla? Joachim ymmärsi, suru paistoi hänen kasvoiltaan niin syvänä, että oli melkein käsinkosketeltavaa. Kiltti, pikkuruinen hoitaja tuli viemään meidät ( minut ja veljeni) omaisille tarkoitettuun odotustilaan, jotta lääkäri saisi jutella vanhempiemme kanssa "aikuisten asioista". Hän haki meille automaatista limsat ja pyysi meitä odottamaan ihan hetken, hän tulisi pian takaisin. Tutkailin muita ihmisiä salaa siinä istuessani. Joku nainen rauhoitteli kiukuttelevaa pikkupoikaa salin toisella puolella, ja meitä lähinnä istuva mummo hymyili aina kun katsoin häntä. Join limuni loppuun. Halusin takaisin äidin ja isän luo, vieraat ihmiset ja edestakaisin kiiruhtavat hoitajat saivat minut hermostuneeksi. Joachimin lämmin käsi tarttui omaani ja rauhoituin melkein heti. Nojauduin vasten hänen laihaa kylkeään ja hän kietaisi käsivartensa ympärilleni. Tunsin oloni turvalliseksi. Hoitaja palasi puolen tunnin päästä, aivan kuten oli luvannutkin. Hän kuljetti meitä käytävästä toiseen niin kauan, että minusta se tuntui ikuisuudelta. Hän pysähtyi erään valkoisen oven eteen, johon oli maalattu mustalla värillä iso kahdeksikko, avasi oven ja kehotti meitä menemään sisälle. Isä istui tuolilla sairaalasängyn vierellä pidellen äitini kättä omassaan. Vapaalla käsivarrellaan äiti heijasi hiljaa pientä nyytyä, joka oli kiedottu pehmoiseen, vaaleanpunaiseen huopaan. Jäin seisomaan epäröiden ovensuuhun. Miksi äiti oli niin surullinen? Hänhän oli ollut niin onnellinen tulevasta vauvasta. Isänkin kasvot olivat märät. Mutta eihän isä koskaan itkenyt! Minun vahva isäni, joka ei ollut itkenyt edes silloin, kun oli pudonnut tikapuilta ja murtanut kätensä. Veljeni piteli minua yhä kädestä kiinni, nyt hän talutti minua perässään kohti sänkyä. Huoneessa ei ollut muita, vain me neljä. Isä nosti minut syliinsä antaen otsalleni suukon ja rutistaen minua tiukasti. Hän halasi myös Joachimia, jättäen kätensä tämän harteille kertoessaan meille surulliset uutisensa. Milla oli ollut jo syntyessään niin sairas, etteivät edes lääkärit olleet voineet auttaa häntä. Olin ihmeissäni. Miksi eivät muka? Nythän oltiin sairaalassa! Kiipesin isän sylistä sängylle äitini viereen ja kurkistin nyytyn sisään. Milla oli niin kaunis, kuin pieni nukke. Hänen ihonsa oli virheettömän vaalea, pieni suu oli jäänyt aavistuksen raolleen ja päälaella kasvoi kullanvaaleaa untuvaa. Hipaisin sormellani nukanpehmeää poskea säikähtäen sen viileyttä. "Millahan on kuin enkeli." Sanoin puoliksi kuiskaten, yhtä paljon itselleni kuin muille. "Niin." Äiti vastasi ääni särkyen. "Milla oli enkeleiden lapsi."

Kommentit