Kirjoitukset

Kevätkaipuu

Seraphine, 07.06.2007 20:58
Katsottu 1418 kertaa

Kevätkaipuu Elina laski huokaisten lyijytäytekynänsä pöydälleen ja kohotti väsyneen katseensa vihostaan. Tunnin mittainen läksyjen teko tuntui jäykistyneessä niskassa ja puutuneessa takapuolessa. Tyttö venytteli laiskasti hetkisen ja makeasti haukoteltuaan nousi tuoliltaan. Hän katsahti ulos työpöytäänsä vastapäätä olevasta ikkunasta, jota kehystivät keväisen vihreät verhot. Ulkona ilta teki tulojaan, joskaan vielä ei ollut kovinkaan pimeää tai edes hämärää. "Voisi mennä vähän kävelemään", Elina ajatteli verkkaan ja vilkaisi sitten kelloa. Se näytti puoli kahdeksaa. Itsekseen nyökäten hän vaihtoi ylleen verryttelyhousunsa sekä toisen t-paidan. Tuolin selkänojalta hän nappasi vielä raidallisen hupparinsa mukaan, ennen kuin kiirehti huoneestaan portaat rytmikkäästi naristen alakertaan. Äiti istui keittiössä lehden ja teemukin äärellä ja kohotti katseensa kysyvästi, kun kuuli jälkikasvunsa kolistelun eteisessä. "Ajattelin mennä vähän kävelemään", Elina huikkasi, kun äiti kyseli hänen suunnitelmiaansa. "Jaa, mene toki, kaunis ilta kun on", äiti totesi hyväksyvästi ja jatkoi sitten lehtensä lukua. Elina kiskaisi vanhat lenkkarit jalkaansa, otti alimmalle rappuselle hiusharjan viereen unohtuneen musiikkisoittimensa ja kipaisi sitten ulos. Ilma oli viilennyt sitten iltapäivän, mutta edelleen tyttö tarkeni ilman kevättakkiaan. Hetken raikasta kevätillan ilmaa hengiteltyään ja vähän venyteltyään Elina laittoi soittimensa päälle, kuulokenapit korvilleen ja lähti sitten kävelemään omakotitalonsa pihalta pois. Tien ylle kumartuvat puut olivat vihertymään päin. Ilmassa tuoksui multa sekä leikattu ruoho. Tiiviisti sisällä vietetyn illan ja koulutöiden parissa puurtamisen jälkeen tuntui hyvältä kävellä ulkona ja vetää sisäänsä kevään tuttuja tuoksuja ja viileää ilmaa. Elina hidasti askeleitaan tullessaan suojatien luo, mutta tie oli hiljainen autoilijoista ja tyttö saattoi sen kummempia miettimättä jatkaa matkaansa tien toiselle puolelle, jossa lepäsi hiljainen puiden reunustama tie. Taivaalla loistivat laskevan auringon kirkkaat värit, jotka välkähtelivät kullankeltaisesta syvänoranssiin ja punaiseen. Hiljaksiin tummeneva sini niiden taustalla korosti niiden hehkua. Tiellä ei näkynyt ristinsielua, ja se passasi Elinalle hyvin. Hän käveli varmoin askelin tutuksi muodostunutta reittiä ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena kauempana kohoavien talojen valoja ja keväiseen kuntoon laitettuja pihoja. Tietä vierustavat sirot koivut roikuttivat hiirenkorvilla olevia oksiaan ja linnut niiden suojissa laulelivat hiljaksiin. Tie kiemurteli puiden lomassa alas loivasti kaartuvaa mäkeä, jonka alapuolella aukeni rauhaisa niittyaukea muutamine harvoine puineen ja pensaineen, ja aukean vierellä lepäsi pieni ruusupensaiden ympäröimä leikkipuisto. Puiston taustalla kohosivat muutamat puut sekä yksittäiset omakotitalot ja kauempana olevat rivitalot, joiden lämpimät valot loivat hehkuaan pimenevään iltaan. Elina käveli rauhalliseen tahtiin hitusen unelmoiva katse silmissään ja kuunteli soittimensa lempikansiota, joka oli täynnä jazz-musiikkia. Hän oli pitkän kouluviikon jäljiltä hitusen väsyksissä. Koulupäivät olivat vierineet omalla painollaan yksi toisensa jälkeen eteenpäin ilman mitään sen kummempia sattumuksia. Opettajat olivat pitäneet opiskelijat kiireisenä antamalla kasapäin läksyjä ja erilaisia projekteja, mutta ei se sinäänsä Elinaa haitannut - hän itse asiassa nautti koulutöiden parissa puuhailusta. Hän kuului niihin, joita oli jo melko pienestä pitäen pidetty hikipinkona tai opettajan lempioppilaana. Mutta minkäs tyttö sille mahtoi, kun hän oli niin kovin motivoitunut oppimaan uusia asioita ja nautti rauhallisista hetkistä itsekseen, esimerkiksi matematiikkaa laskien tai äidinkielen esseitä kirjoitellen. Elina ei noin loppujen lopuksi ollut koskaan ollut kovin ulospäin suuntautunut ihminen. Toki hänellä oli muutama ystävä, joiden kanssa koulussa oleilla, mutta enimmäkseen hän viihtyi yksin. Hän oli tottunut siihen. Kävellessään mäkeä alas ja saapuessaan puiston luo hän ei kävellytkään sen ohi, vaan asteli rauhallisin askelin ruusupensaiden muodostamasta portista sisään. Puistoa valaisi kaksi yksinkertaista katulamppua, joiden lämmöttömässä valossa keinut ja pieni liukumäki muodostivat kalpeat varjot alati hämärtyvässä illassa. Puisto vaikutti kovin yksinäiseltä paikalta ilman lasten hälyä ja vilskettä. Elina hymähti itsekseen ja istahti sitten lähimpään keinuun, joka oli hitusen liian matalalla hänelle. Tässä puistossa hän oli ollut monet kerrat leikkimässä, tosin useimmiten yksin. Hän ei ollut koskaan oppinut tuntemaan muita omanikäisiään naapuriston lapsia, sillä hän oli käynyt eri ala-astetta kuin suurin osa noista muista. Elina keinutti itseään verkkaan ja katseli pientä liukumäkeä ja hiekkalaatikkoa sen takana. Hiekkalaatikolla tyttö oli pienempänä viihtynyt joskus useitakin tunteja yksityiskohtaisia hiekkalinnoja rakentaen. Kullakin hiekkalinnalla oli ollut oma väestönsä ja heillä omat, monimutkaiset elämäntarinansa, joiden koukeroihin oli ulkopuolisen ollut vaikeaa tulla mukaan. Puiston kauimmaisessa nurkassa oli puinen, seinätön maja, jonka katolle oli joku poika joskus kiivennyt uskaltamatta tulla enää alas. Poika taisi käydä samaa lukiota kuin Elina, tyttö muisti yhtäkkiä. Pojan nimeä hän ei tosin muistanut, lienikö koskaan edes tiennyt sitä. Elina ei ollut oikein koskaan onnistunut saamaan kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen - lienikö syynä hänen oma ujohko ja hiljainen luonteensa, joka ei poikia juurikaan kiinnostanut. Elina huokaisi tahtomattaan, mutta hymyili sitten moittivasti itselleen: "No niin, ei taas tätä." Ei hän ennen ollut välittänyt tilanteesta, mutta jostain syystä tänä keväänä hänestä oli tullut jotenkin rauhaton. Sitä oli outoa kuvailla - oli kuin hän olisi haikaillut jotakin sellaista, jota ei välttämättä ollut olemassakaan. Hän tiesi tarkalleen, millainen tämä joku oli ja miltä hänen seurassaan tuntui olla, vaikkei hän ollut ketään sellaista koskaan tavannutkaan. Se tuntui samanaikaisesti jollakin tapaa suloiselta ja toisaalta tavattoman turhauttavalta. "Kevätkaipuu", oli äiti kerran sanonut, "minut valtaa kevätkaipuu joka kevät." "Ehkä tämäkin on sellaista kevätkaipuuta", mietti Elina itsekseen keinuessaan hiljaksiin yhä pimenevän taivaan alla. Horisontin seutuville alkoi syttyä hennosti tuikkiva tähti. Pikkuhiljaa Elinaa alkoi paleletaa. Iltakin oli pimennyt kuin varkain ja saanut katulamput tuikkimaan läpi sinisenkuultavan hämärän. Elina nousi rauhallisesti ylös, katseli mietteliäästi hetken aikaa puistoa ja sen tuttuja kolkkia, ennen kuin käännähti ja lähti kävelemään takaisin tielle. Musiikki soi rauhallisena hänen korvakuulokkeistaan. Hennosta kaipuustaan huolimatta hänellä oli keveä ja onnellinen olo. Eihän tyytyväisyyteen tarvittu loppujen lopuksi paljoakaan - jo se riitti, että oli kaunis, rauhallinen kevätilta sekä tie, joka ei vaatinut kulkijaltaan mitään.

Kommentit