-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

'In memory'

Butterfly, 26.09.2007 16:53
Katsottu 1719 kertaa

In memory prologi Routainen maa, lumihiutale poskella. Se sulaa, sulaa lämmössä, joka ulkokuorestani huokuu. Mutta sisälläni on kylmä. Kylmyys, joka jäytää sisintä, joka tekee minusta itsetuhoisan. Olen nähnyt lian paljon pahaa, liian paljon kuolemaa, jotta voisin väittää olevani ihminen. Olinko edes ihminen, sitä mietin usein, maatessani iltaisin sängyssä, kuunnellen pikkusiskon katkonaista tuhinaa. Pidin kylmenevää kättäsi kädessäni, yrittäen luoda lämpöä, joka täyttäisi sinut, saisi sinut virkoamaan. Ei, kohtaan vain kylmän, tyhjän katseesi, johon hukun, hukun, hukun.. Uppoan syvemmälle, ajaudun alaspäin. Et voi tietää tunnetta, olethan vain ihminen. Mutta tuskan voit tuntea, jos olet erilainen. Sielunsukulainen sisältä. Yhtä tappavan kaunis ulkoa. Muistan ne sanat, jotka kuulin huuliltasi putoavan pakkaslumeen. Edes aurinko ei pilkahda puiden lomasta, kun kuiskaat ne. Kolme sanaa, jonka merkitys voi valjeta vain silloin, kun joku ottaa ne omakseen, pähkäilee niitä, pitää niitä hyvänä, ja hoitaa niitä. Kolme sanaa, jotka kuuluvat: "Tähti, puolikuu, aurinko" Silloin ne kuullessani en olisi voinut aavistaa, että siitä alkoi elämänpituinen vaellus, seikkailu, retki, tutkimusmatka, jonka läpi käymiseen kuluu voimaa, tahtoa, energiaa. Mutta joka on pakko tehdä saadakseen salaisuus selville. Joskus mieleni tekee kiljua "Miksi jätit minut, sisko?!?" mutta sanat tulevat ulos katkerina, ja taipuvat kiukusta koskettaessaan maanpintaa. Kyyneleet, jotka vuodatan, muodostavat pienen lammen, joka jäätyy. Se heijastaa virheettömät kasvoni, parannellen niitä tuhansilla väreillä. Lampi kuitenkin peittyy aikanaan paksuun lumeen, ja se unohdetaan. Ihan niin kuin sinut, ja minutkin. Mutta nyt otan itseäni niskasta kiinni, ja kerron teille seikkailun, jonka voi kuulla vain sellainen, joka arvostaa itseään, ja on valmis tuntemaan tuskaa ja kipua lähimmäisensä puolesta. Pidemmittä puheitta, hyppää joutsenen siiville, ja tule mukaan katsomaan. Mutta muista, vain jos uskallat.. -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* -* 1. luku Hengitin hitaasti, pää liimautuneena kiinni tyynyyn. Kuuntelin pikkusiskon railakasta naurua. Silmissäni sumeni, ja sydän tuntui painavalta. Se ikään kuin paisui vihasta. Miten hän saattoi nauraa!?! Oliko hän unohtanut siskon muiston? Viha sisälläni kasvoi. Otin naurun henkilökohtaisena loukkauksena. Itse vietin vielä niin sanottua 'suruaikaa'. Siskon kuolemastahan kun oli vasta puolitoista viikkoa. Kuuntelin vielä hetken pienemmän siskon ja hänen ystävänsä kiihkeää rupattelua. Nousin istumaan sängyn reunalle, ja katselin ympärilleni. Huoneessa vallitsi tiukka järjestys. Suoristin maton reunaa, ja huokaisin. Tämä päätös tuntui vaikealta, mutta sai lisäpontta vilkaistuani ovelleni. Ovea koristi siskoni kuva; naurava suu, tummanpunaisina leiskuvat hiukset, ja silmät, viisaat, tietävät. Ne silmät, jotka olivat kuvastaneet tuskaa ja surua pitkän aikaa sitten. Muistin, miten olin nostanut hänet syliini kylmällä pihatiellä, ja itkenyt karvaan kyyneleen. Korvissani oli kaikunut autonrenkaiden vingunta, ja huuto. Jumalaton huuto, täynnä ivaa, vihaa. Siskoni, kuollut humalaisen kaahailijan aikaansaannoksesta. Oliko se oikein? Ei, ei ollut. Sen tiesin nyt. Etsin vaatekomerosta reppuni, ja pakkasin siihen lempikirjani, runoja elämästä, vaatteita, ja kaikki rahani. Minun oli otettava selvää sanoista "tähti, puolikuu, aurinko", sillä muuten ne vainoaisivat minua halki elämän, kulkien painavana taakkana sydämmessä. Nostin repun selkääni, ja kirjoitin viestin itkunsekaisella vihalla. Kiitti kaikesta, mutta mun on lähdettävä. Ottamaan selvää. Hyvää loppuelämää. Rakkaudella: tyttärenne Viestin viimeisteli paperin sotkeva kyynel. Saattoi kuulostaa mahtipontiselta, mutta muutakaan en osannut tehdä. Samassa oveni avautui, ja siskoni ryntäsi huoneeseen. "Mitä sä itket?" se ivaili, ja istahti nojatuoliini. "Ai vieläkö Eveä? Kuule, jos sä nyt itket, sä et selviä siitä koskaan." Se yritti kuulostaa aikuiselta, mutta tulos oli pikkuvanha saivartelija. Pysyin hiljaa, ja tuiotin vain. Sisälläni jäyti kylmyys, viha, tahto tappaa.. Pelästyin itsekin, ja kavahdin taaksepäin. Tahto tappaa? Mitä oikein hourin? Yritin selitellä tunnetta itselleni sillä, että vihasin koko sydämmestäni siskoa. Yht`äkkiä hän huomasi paperin yöpöydälläni. "Kiitti kaikesta, mutta mun on lähdettävä. Ottamaan selvää!" se luki tekstin ivallisesti, silmissä nauru. Repäisin paperin sen kädestä, ja kuiskasin: "Et sä voi ymmärtää.." Paiskasin huoneeni oven kiinni, ja käänsin selkäni. Tänne mä en enää palaisi... Puin ulkovaatteet, ja tartuin ovenkahvaan. "Hei, mitä sä teet?" pikkusisko ryntäsi huoneestani, eikä hän näyttänyt enää yhtä itsevarmalta. "Senhän näät sitten.." sihisin hamppaitten välistä, ja painuin ulos. Suunnistin askeleeni kohti kotikyläämme ympäröiviä kukkuloita, pitkin pääkatua. Sisko jäi huutelemaan hätääntyneenä rappusille. "Etkai säkin hylkää mua!?!" epäuskoinen lause kantautui tuulen mukana korviini. Suljin silmäni, ja yritin unohtaa kaiken. Tuskan, vihan rakkauden. Elämän. Kadulla oli hiljaista, vain pieni musta koira kipitti ohitseni. Se pissasi lyhtypylvääseen, jätti hajumerkin. Alkoi sataa. Pian koiraa tultaisiin hakemaan. Sitä kaivattaisiin jossakin. Mutta mua ei kaivattaisi. Tai turha kaivata. Mä nimittäin en palaisi tänne vielä pitkään aikaan... Jos koskaan... 2. luku Alkoi sataa lunta. Hiutaleet putosivat kadulle, sulaen asfaltista hohkaavassa lämmössä. Vaelsin pimeillä kujilla vailla päämäärää. Tai oli minulla yksi päämäärä; kauas pois. Minne tahansa, mutta tänne en jäisi. En vaikka minut kahlittaisiin tuoliin, ja suljettaisiin huoneeseen, jonka avain heitettäisiin pois. Sekään ei saisi minua jäämään. Harhailin puolisen tuntia pimeässä törmäillen esteisiin; postilaatikkoihin, vesiposteihin. Vaikken nähnyt paljon mitään, mitä nyt lyhtypylväät hohtivat himmeää valoaan lumihiutaleiden takertuessa kiinni lampun lasipintaan, tiesin suunnistavani poispäin kaupungista. Vaistonvaraisesti. Pian katuvalot jäivät taakse, ja nyt kävelin pilkkopimeässä. Kirjaimellisesti. Tiesin kiipeäväni ylöspäin autotietä, joka kiemurteli läheisen kukkulan päälle, ja laski sieltä alas seuraavaan laaksoon. Yht`äkkiä horjahdin vasten tien kaidetta, ja kaaduin sen reunan yli. Kierin hurjaa vauhtia kädet ja jalat solmussa mäen alas. Nousin varovasti ylös, ja tunnustelin, olivatko kaikki raajat vielä tallella. Lukuun ottamatta mustelmia, pintanaarmuja, ja syvää haavaa otsassani, sekä venähtänyttä nilkkaani kaikki oli kunnossa. Pikku itseironia oli tässä tapauksessa paikallaan. Yritin nilkuttaa rinnettä takaisin ylös, mutta sora ja irtokivet liikkuivat pois alta. En nähnytkään mitään, joten oli paras senkin vuoksi jäädä alas. Tosin vastasatanut lumi heijasti kuunvaloa pinnastaan, mutta se ei paljon auttanut. Huomasin hieman kauempana tuuheaoksaisen kuusen. Levitin kuusen alle maahan vaatteita, ja pistin repun tyynyksi pään alle. Peittelin itseni lopuilla vaatteilla, ja mietin elämääni pää vasten repun kovaa reunaa. Huokaisin. Samassa kuulin äänen, joka sanoi; ”Mitä sinä siellä teet? Kavahdin istuma-asentoon kuusen runkoa vasten. Erotin kauempana täysikuuta vasten pienen, köyryselkäisen hahmon. ”Tules tänne päin”, se kutsui. En aikonut langeta tuohon ansaan. Kaiken lisäksi minua oli kielletty puhumasta vieraille. Kuitenkin mielessäni paloi uhma vanhempieni käskyjä vastaan, ja sanoin; ”Miksi? Ei siellä voi olla lämpimämpää kuin täällä..” Lause kuulosti tyhmältä yhdistettynä pieneen, värisevään ääneeni. Minulla oli todella kylmä. ”Tule tänne, jotta näen sinut. En halua että jäädyt”, ääni sanoi lempeämmin. Jokin siinä äänensävyssä sai minut nousemaan, keräämään tavarani, sullomaan ne reppuun, ja lähestymään ihmistä. Jos se nyt oli ihminen. Lähemmäs tultuani tajusin seisovani pienessä kuopassa, kukkulan päällä, jota en ollut aiemmin huomannut katsellessani pienenä autotien laidalta alaspäin. Kuopassa, miehen vieressä nökötti pieni puusta kyhätty mökki. ”Tule sisään”, se kutsui. Mies oli pienenpieni, huonoryhtinen, ja hörökorvainen. Mentyäni sisälle mökkiin mies sulki oven salvalla, ja kääntyi katsomaan minua. Erotin hänen piirteensä kynttilän hämyisessä valossa. Mieheltä puuttui kolme etuhammasta. ”No niin, mikä sai sinut lähtemään harhailemaan keskellä yötä Sysimetsään?” hän kysyi. Mies istahti pirttipöydän ääreen, jossa kynttiläkin kökötti. Tilanne oli uppo-outo. En edes tiennyt miehen nimeä. Katsahdin peloissani ympärilleni. Mökissä oli eteisen lisäksi pieni keittiö, ja ovi, joka johti makuukammariin. Näin sängyn auki olevan oven raosta. Kiinnitin huomioni taas mieheen, ja vastasin suoraan: ”Karkasin kotoani.” Mies tutkaili kasvojani, ja yritti saada niistä enemmän irti, mutta selvästi luovutti, sillä hän jatkoi: ”Unohdin aivan mainita nimeni. Se on Morgan.” Nyökkäsin. Tietämättä itsekkään, miksi, aloin kertoa miehelle tarinaani. Päästyäni kohtaan, jossa siskoni oli toistanut sanat: ”tähti, puolikuu, aurinko”, Morgan keskeytti minut selvästi kiinnostuneena. ”Osaatko kertoa, miksi siskosi sanoi juuri nuo sanat?”, hän uteli. Vastasin hiukan epäröiden. ”No, pari vuotta sitten tutkin luvatta hänen päiväkirjaansa, ja siitä kävi ilmi, että hän kuului salaseuraan nimeltä Heavenly Body. Se taitaa tarkoittaa sanaa Taivaankappaleet. Ihmettelin sitä, ja löysin päiväkirjan kannen alta sormuksen. Kansi oli suunniteltu salakanneksi. Sormuksessa oli kuva auringosta, tähdestä, ja kuusta. Sillä kertaa en ymmärtänyt asiasta mitään, mutta palasin myöhemmin uudelleen tutkimaan kirjaa.. Eve oli tehnyt uuden merkinnän, joka kuului:” Heavenly Body taitaa tietää, että olen tehnyt väärin. Petin seuran luottamuksen. Tuntuu, että minun pitäisi kuolla. Inhoan tuota typerää sormusta, joka kertoo Morganille kaiken, mitä teen. Minun oli kuitenkin pakko! Minä rakastin *****. Samassa tajusin, että teksti oli kertonut Morganista. Käännyin katsomaan miestä, joka oli syventynyt selvästi tarinaani, ja joka nyt kohotti katseensa kuin vastaherännyt karhu. ”Miten sinä liityt tähän?” huudahdin. Morgan vain naurahti, katsoi minua läpitunkevilla, pistävillä silmillään, ja sanoi: ”Minä olen Heavenly Bodyn johtaja.” Katsoin pitkään miehen uurteisia kasvoja, ja kysyin: ”Mitä se Heavenly Body sitten oikein tekee?” Morgan vastasi: ”Me tutkimme taivaankappaleiden liikettä, yötä ja päivää. Me tutkimme aikaa, menneisyyttä, ja tulevaisuutta. Mutta ennen kaikkea… muistoja. Muistoista koostuu aika, muistot kertovat ajan kulusta. Kaikki meistä maanpäällisistä vanhenevat, ja jälkeemme jää muistojen polku, polku, jonka voi löytää, ja jota voi halutessaan lähteä tutkimaan. Esi-isäni perustivat salaseuran, johon myös siskosi kuului.” Morgan painotti tarkoituksella sanaa salaseura, mikä sai poskeni punehtumaan, sillä arvasin, ettei minun kuuluisi tietää siitä mitään. Mieleeni putkahti uusi kysymys. ”Mutta millä tavalla siskoni niin sanotusti petti salaseuran? Ja kuka oli se, jota hän rakasti? Miten sormus voi tietää jonkun ihmisen tekoja?” Puhuin nopeasti, ja lopetettuani hengästyin. Morgan nousi seisomaan, ja käveli vanhan, vääntyneen puulaatikoston eteen. Hän veti yhden laatikon auki, ja otti sieltä paperin, ja jotain pientä, mitä en nähnyt.. vielä. Miehen tullessa lähemmäs hänen kädessään kimalteli pieni, mutta koristeellinen sormus. Henkäisin, ja otin sen hänen kädestään. ”Mut.. mutta tämähän on juuri samanlainen, kuin Evellä!” sanoin tuskin kuuluvasti, ja tajusin lauseeni typeryyden, sillä juuri äskenhän Morgan oli kertonut salaseurasta. Punastuin toistamiseen rajusti, mutta mies ei näyttänyt siitä piittaavan. Hän laski pergamentin nenäni eteen, ja lausui silmät ummessa: Jos tahdot rikkauden löytää, yhdistä tähti, puolikuu. auringonkin liität mukaan, aarre paljastuu. Tajusin, että pergamentissä luki tismalleen samalla tavalla. Morgan avasi jälleen silmänsä, ja vasta nyt tajusin, miten hailakansiniset ne olivat. Ennen kuin ehdin kysyä mitään lisää, Morgan vastasi vasta esittämiini kysymyksiin. ”Siskosi petti salaseuran yrittämällä siepata tarkoin varjellun aarteemme; tähden. Tähti on osa sitä aarretta, joka on löydettävä. Ja meidän on se tehtävä. Jos joku muu saa kaikki palaset kokoon, ja yhdistää ne, hän hallitsee maailmaa, sillä hän hallitsee ihmisten muistoja. Aarre suunniteltiin vuosituhansia sitten suojelemaan kansaa. Aarre pitää sisällään kaikkien maailman ihmisten muistot. Siskosi ihastui Pahaan, joka myös meidän seurassamme Pirudana tunnetaan. Piruda käyttää ihmisiä hyväkseen, ja lumoaa heitä ajatuksella, että he voisivat hallita yhdessä maailmaa. Menetimme monta naispuolista jäsentämme, kun Piruda otti tavallisen maallisen hahmon, ja lumosi ihmiset ympäriltään. Eritoten salaseuran jäsenet olivat hänen tähtäimessään. Hän sai huijattua siskoasi uskomaan sen ”maailmanhallitsija” -lorun. Ilmeisesti siskosi jossain vaiheessa havahtui niin sanotusta horroksesta, ja alkoi käsittää, mitä hänet oli huijattu tekemään. Ilmeisesti hän kirjoitti sen päiväkirjankappaleenkin juuri niinä aikoina. Siitä pääsemmekin tärkeämpään. Tuo runo, jonka äsken sinulle lausuin, kertoo juuri aarteesta, muistoarkusta, joka on piilotettu taitavasti. Se voi olla missä tahansa, täällä meidän planeetallamme, tai avaruudessa. Kukaan ei sitä tiedä, sillä Pirudan esi-isät saivat siepattua sen vuosisatoja sitten Heavenly Bodyn jäseniltä. Sinun kuuluisi löytää aurinko ja puolikuu. Tähti meillä jo on, niin kuin kerroinkin alussa. Ne yhdistämällä jossakin tietyssä paikassa saa muistoarkun omakseen. Tästä vielä keskustelemme, mutta sitten viimeiseen kysymykseen. Sormus ilmoittaa eri väreinä, jos joku on pulassa, tarvitsee apua, tai toimii seuramme sääntöjen vastaisesti, eli pettää meitä. Minun sormukseeni ilmestyy aina tietoja muiden jäsenten tekemisistä tälläkin hetkellä.” Miehen puhetulvasta tuupertuneena kohdistin vasta pienen hetken päästä katseeni sormukseen, ja toden totta, sen väri vaihtui hurjaa vauhtia, ja aina värin vaihtuessa sormuksen ulkopintaan tuli nimiä. Luin nopeasti: ”Marga, Hjelena, Ardi, Torst” Morgan nyökäytti päätään, ja ojensi kätensä minua kohti. Ojensin sormuksen miehelle hiukan vastahakoisesti. ”Jaaha, vai on Milena pulassa? No, hän se osaa aina joutua vaikeuksiin…” Morgan puheli lähinnä itsekseen, ja puristi kouristuksen omaisesti sormusta, joka nyt vilkkui mustaa ja punaista vuoron perään, ja Milena-nimen ympärillä tanssivat pääkallokuviot. Mies puristi edelleen tiukasti sormusta, ja ilmeisesti siitä oli apua, sillä nyt värit vaihtuivat tumman- ja vaaleansinisiksi, ja Milenan ympärillä näkyi enää aavistus valkoisia kalloja. ”Ja takaisin asiaan!” hän tokaisi, ja jatkoi. ”Tuolla tavalla sinun siskosi nimen kohdalla vilkkuivat värit”, Morgan sanoi, ja viittasi edelliseen. ”Hän oli joutunut salaseuran kynsiin. Torst, meidän voimapattimme oli havainnut hänet hiippailemasta seuran tiloissa. Menin heti paikalle, ja jouduimme erottamaan hänet. Samalla hänen muistinsa pyyhittiin, sillä siskosi tiesi liikaa. Aivan liikaa.” Keskeytin miehen nostamalla käteni pystyyn, ja kysyin: ”Mikset voi sanoa siskoni nimeä ääneen?” Vastaus tuli viipymättä. ”Jos kerhostamme erotetaan, jäsentä ei saa mainita sanallakaan. Uskomme, että se liittyy jotenkin.. tähän”, hän kertoi, ja pyöräytti sormusta sormessaan. Ennen kuin mies jatkoi, kysyin kärkkäästi: ”Miksi juuri minun pitää lähteä niiden ihme aurinkojen ja kuiden perään? Miksei joku teidän mahtavan seuran jäsenistä?” Mieleni oli musta, sillä Even nimeä ei uskallettu lausua ääneen. ”Hiiteen kaikki typerä taikausko, ja typerät sormukset. Mistä ne mitään tietää? Ja miksi Even piti kuolla?” purskautin ääneen, vaikka tarkoitukseni oli ollut pitää ne omana tietonani. ”Siksi siskosi piti kuolla, koska hän oli herännyt Pirudan hypnootista. Jos herää, voi muistaa sen, mitä teki, koska Pirudan voimat eivät riittäneet pitämään samalla yllä harhaluuloja ja rakkautta. Rakkauteen hänen paholaisen sydämmensä ei kyllä muutenkaan riittänyt. Piruda oli tapattanut siskosi avulla muutaman ihmisen, ja hän oli likellä saada valtansa avaimen, tähden. Pirudalla nimittäin on jo puolikuu..” viimeisen lauseen Morgan lausui pahoitellen. ”Sinut oli valittu jo pienenä tehtävään”, hän vielä jatkoi. ”Sinut merkittiin, koska uskottiin, että sinä pystyisit löytämään auringon, ja palauttamaan Heavenly Bodylle sen, mikä siltä vääryydellä ja pahuudella vietiin kauan sitten.” ”Mutta miksi minä? Miksi?” kysyin toistamiseen, hieman hermostuneena siitä vastuusta, jonka voisin joutua kantamaan ottaessani tehtävän vastaan. ”Sinä olet Valittu. Näetkö tuon rannun kädessäsi?” Morgan kysyi, ja osoitti rannettani. ”Mitä tästä?” sanoin, ja tajusin tuijottavani syntymämerkkiäni, pientä tähteä, puolikasta palloa, ja kahdeksansakaraista aurinkoa. ”Siinä ovat tähti, puolikuu, ja aurinko. Sinua ennen vain yhdellä on ollut tuollainen. Hänkin oli Valittu, mutta menehtyi tehtävässä.” Lopun Morgan suunnilleen kuiskasi. Tiesin, että tässä tilanteessa, jos tämä olisi tapahtunut vuosia sitten, olisin kieltäytynyt suoraan. Mutta nyt, nyt oli uusi hetki, uusi tilaisuus korvata Even menetys. ”Eve ei siis tavallaan ollut syyllinen, vaan Piruda?” varmistin. Morgan nyökkäsi. ”Hyvä. Sitten otan tehtävän vastaan”, sanoin ylväästi. Morgan ojensi minulle sormuksensa, ja pergamentin. ”Minulla on vielä toinenkin tällainen samanlainen sormus. Jos sinulla on hätä, saat sitä miettimällä, ja kädessäsi pitämällä minuun yhteyttä.” mies kertoi. ”Mitä sitten tapahtuu, kun saan sinuun yhteyden?” kysyin. ”Sen näät sitten”, hän vastasi, ja osoitti makuukammarin puolelle. ”Nyt sinun kannattaa käydä nukkumaan, että jaksat huomenna lähteä.” En ollut varautunut lähteväni vielä niin pian, mutta tiesin, että asia oli paras hoitaa pois alta. Lysähdin homeiselta tuoksuvaan, kosteaan sänkyyn, ja kaivauduin turvallisuuden tunteessa vällyjen sisään, ja nukahdin pää täynnä Heavenly Bodya. 3. luku Heräsin seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan. En ollut vielä täysin hereillä, joten ummistin silmäni uudestaan, ja muistelin painajaista, jonka olin nähnyt yöllä. Siinä unessa olin tavannut Morgan-nimisen miehen, ja hän oli kertonut, että siskoni oli murhannut joku Piruda- hyypiö, ja että minä olin Valittu. Kaikki liittyi jotenkin Heavenly Bodyyn... Naurahdin tälle, kunnes avasin silmäni, ja tajusin olevani jossakin muualla, kuin kotona vaaleansinisessä huoneessani. Vilkuilin hätääntyneesti ympärilleni, kunnes tajusin asian oikean laidan. "Ei, ei!" voihkin ja valitin, ja painoin kädellä päätäni. "Tämä ei ole totta, en suostu uskomaan sitä", hoin ääneen, lähinnä itselleni. Tarkensin katseeni vielä toistamiseen huoneeseen, jossa olin nukkunut, ja pakotin itseni viimein uskomaan, että kaikki tapahtunut oli totta. Samassa Morgan ilmestyi ovelle, ja sanoi lempeä hymy huulillaan; "Tervetuloa aamiaiselle." Urahdin jotakin myöntävän tapaista. Nousin kokeilevasti ylös sängystä, ja laitoin kädet farkkujeni taskuun. Tunsin, miten sormeni osuivat viileään metalliseen pintaan. Vedin ulos sormuksen, jossa olivat kuviot tähti, puolikuu ja aurinko. Vilkaisin vaistomaisesti rannettani, jossa olivat samat kuvat. Huokaisin raskaasti. Sujautin sormuksen sormeeni, ja kosketeltuani sitä hetken päätin mennä aamupalalle. Koska olin nukkunut päivävaatteet päällä, ei minun tarvinnut pukeutua uudelleen. Hipsin keittiö-olohuone tilaan, ja istuuduin pirttipöydän ääreen. Katsoessani Morganin uurteisia kasvoja, tajusin, mitä kaikkea ne silmät siinä päässä olivat saaneet nähdä. [<--- kliseistä] Millaisia hetkiä tuo henkilö olikaan saanut kokea elämässään. Kieleni päällä pyöri kysymyksiä, mutta päätin olla olematta liian utelias. Halusin vastauksen ainoastaan yhteen kysymykseen. "Mitä minun pitää sitten tehdä, kun lähden täältä?" kysyin hieman hermostuneena. Morgan sekoitteli likaisessa teekupissaan olevaa juomaa, ja vastasi lopulta, katse suunnattuna paistettuun kananmunaan lautasella. "Sinun pitää kulkea päivänmatka pohjoiseen, vuorien suuntaan. Siellä tapaat muutaman Salaseuran jäsenistä. Yhdessä heidän kanssaan etsit auringon, ja yrität estää Pirudaa saamasta sitä. Saatat tavata matkoillanne muutamia ystäviäni, jotka osaavat kertoa, minne sinun pitäisi mennä. He ovat vannoneet luovuttavansa johtolankoja vain Valitulle. Tämä on elämän peli, ja meidän on se peli voitettava." Morgan päätti puheensa kalskahtavaan lausahdukseen. Mutustin reikäistä paahtoleipää mietteliäänä, ja kuuntelin seinien välistä kantautuvaa hiirten rapinaa ja askeleita. Kulautin pilaantuneen maitolasillisen nopeasti alas, ja irvistin samalla kun kiitin aamupalasta. Morgan huomasi sen, mutta tyytyi vain hymyilemään leppoisasti. Pakkasin pikapikaa vähäiset tavarani maastokuvioiseen reppuun, ja sain ovella Morganilta eväsleipäpaketin. "Saatat kohdata matkalla houkutuksia, mutta vältä niitä. Piruda yrittää vaikuttaa sinuun mitä kieroimmalla tavalla. Muista käyttää sormusta tarpeen vaatiessa." mies lausui viimeiset varoituksen sanat. Tartuin Morgania kädestä, ja ravistin sitä. "Nähdään.. toivottavasti." lisäsin lopun hiljaa, kuin aavistaen, että juuri niin tulisi käymään. Yritin kävellä mahdollisimman nopeasti pitkin polkua, joka kiemurteli aarnimetsän uumeniin. Kadottuani tiheän kuusikon sekaan tummanvihreine reppuineni Morgan henkäisi syvään, ja vajosi tajuttomana maahan. 4. luku Metsä pimeni nopeasti. Kuuntelin sydän kylmänä ympärillä kaikuvia rasahduksia, ja pelkäsin. Pelkäsin jumalattomasti. Pujotin sormuksen varmuuden vuoksi pois sormestani, ja olin valmiina tarvittaessa pyytämään Morganilta apua. Kompuroin eteenpäin, ja kompastuttuani juurakkoon päätin ottaa riskin, ja jäädä metsään yöksi. Morgan oli kertonut, että metsä oli vaikeakulkuinen päivälläkin, ja lisäksi sieltä ei selviytyisi pois yhdessä yössä. Levitin vaatteita kuusen alle, ja painoin pääni "tyynyyn", kovaan reppuuni. "Toivottavasti ei käy kuinkaan..." kuiskasin, ja nukahdin. Heräsin terävään ja kirkkaaseen valoon, ja ennen kun sain silmäni auki, ihmettelin, oliko tapahtunut jokin suuri luonnonmullistus, vai miksi oli valoisaa kuin kesällä? Nämä ajatukset ajautuivat jonnekin kauas avatessani silmäni. Olin suuressa, valkoisessa hallissa, korkean pöydän päällä peiteltynä valkoiseen täkkiin. Kavahdin istumaan, ja kumautin melkein pääni ympärilläni hääränneiden ihmisten päihin. Huom, jos ne nyt olivat ihmisiä... Kohdistaessani katseeni kohteeseen "ihmisillä" oli valkoiset kaasunaamarit, ja muoviselta näyttävät puvut. "Missä minä olen?" pudistelin päätäni, ja toivoin, etten olisi sanonut mitään. Kaasunaamarihyypiöt korisivat jotain maskiensa takaa, ja juuri silloin avautui hallin toisessa päässä leveä ovi, ja esiin astui mustiin verhoutunut teräväpiirteinen mies. Mies hymyili tullessaan lähemmäs. Hymy ei kuitenkaan yltänyt silmiin. Mies tarttui käteeni, ja kumarsi syvään, sanoen: "Mikä ilo kohdata Valittu. Toivoisin pienen kiitoksen siitä, että rakaat ystäväni toivat sinut luokseni, turvaan, jos näin voi sanoa." Ravistin käteni irti hänen kädestään, ja mies astahti askeleen taaksepäin. "Suonet anteeksi, olin hyvin epäkohtelias, sillä unohdin vallan esittäytyä. Nimeni on Piruda, ja nämä ovat apureitani." Pirudan mairea hymy vaihtui irvistykseen, ja hän kähisi jotain apureilleen. Ilmeisesti käskyn siepata sormus sormestani. Piruda-nimen tuomassa järkytyksessä en osannut muuta kuin istua tönkkönä ja toivoa parasta. Juuri kun yksi kaasunaamarihyypiö oli sieppaamassa sormuksen, vedin sen takaisin itselleni, ja hieroin vimmatusti. Toivoin, että Morgan olisi kuulolla. En kuitenkaan voinut aavistaa, että Morgan oli jossakin muualla. Kaukana elon riemusta. Kaukana ihmisyydestä. En voinut aavistaa, että juuri sillä hetkellä Morgan oli paremmassa paikassa, josta ei palattu kertomaan enää mitään kellekään. Turhautuneena sormuksen toimimattomuudesta menetin itsehillintäni, ja karjaisin: "Te s**tanan otukset! Näpit irti minusta!" Hyppäsin alas pöydältä, ja astuin Pirudan eteen. "Sinä tapoit siskoni. SINÄ TAPOIT HÄNET!!" Astuin Pirudan varpaille, ja rynnistin taakseni katsomatta kohti hallin toista seinää, kohti ovea. Minut pysäyttivät vartijat, joilla heilläkin oli kaasunaamari ja samanlaiset puvut kuin muillakin. Ne tarttuivat minua kädestä, ja käänsivät katsomaan kohti Pirudaa. "Mitä sinä teet minulle, senkin saasta?" kysyin uhmakkaasti, kuin pikkulapsi joka on saanut vain 37 joululahjaa edellisen vuoden 39 lahjaan verrattuna. Ennen kuin Piruda ehti edes suutaan avata, lisäsin: "Ja miksi näillä sinun apureillasi on näin tyhmät puvut?" Piruda hymyili ivallisesti, ja kysyi: "Haluaisitko nähdä, millaisia he todella ovat?" Nyökkäsin enempiä ajattelematta, ja toivoin etten olisi tehnyt sitä. Piruda kähisi taas jotain, ja hänen vierelleen tulleet apurinsa poistivat naamionsa. Meinasin oksentaa. Ihmiskasvojen sijasta apureilla oli tyhjät silmakuopat, lerppahuulinen, oksennuksenvärinen suu, ja mikä kauheinta, päälakea ei ollut. Vajosin polvilleni, ja sanoin: "Piruda, käske niiden pistää naamarit takaisin..." Piruda napsautti sormiaan, ja apulaiset tekivät, kuten oli käsketty. Hän asteli lähemmäs, nosti minut takaisin polvilleen, ja kuiskasi: "Tiedätkös, sinun olisi aika alkaa valmistautua." Ihmettelin tätä, ja kysin: "Niin mihin?" Piruda katsoi minua silmiin, ja vasta nyt tajusin, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi hiilenmustaa, tappavaa palloa. Ja pupillien ympärillä olevat rannut olivat kuin h*lvetin keltaiset lieskat. "Omiin hautajaisiisi." Piruda käännähti kannoilleen, ja poistui hallin ovesta. Minut raahattiin takaisin pöydän luo, ja nostettiin sen päälle. Jalkani kahlittiin pöytään, samoin käteni. Päälleni asetettiin kupera lasikupu, ja heti toimenpiteen jälkeen tunsin, miten ilma alkoi vähetä "vankilassani". Samassa hallin ovi pamahti lattiaan. Käänsin nopeasti katseeni oveen, ja näin teki myös Pirudan apurit. Oven suuaukossa seisoi tulistuneen näköinen joukko naisia ja miehiä. Aseet käsissään. Valmiina tappamaan. 5. luku Pirudan palvelijat käännähtivät katsomaan oviaukkoa, kohti kaatunutta ovea. Hyökkääjät astelivat eteenpäin aseet kohotettuina. Värisin pelosta, enkä uskaltanut hengittää, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Kääntelin päätäni huolestuneesti ympäriinsä. Pirudan palvelijat kaivoivat kuumeisesti jotain valkoisten muovipukujensa uumenista, pitäen kaasunaamarikasvonsa silti vastustajiin päin. Pienen hetken ajan kaikki katselivat toisiaan, kunnes yksi hyökkääjistä, punatukkainen pieni nainen huudahdin nopeasti: "Haa!" mikä sai jokaisen Pirudan kätyrit kavahtamaan askeleen taaksepäin. Rauhasta ei sen jälkeen ollut enää tietoakaan. Musta-asuiset ihmiset juoksentelivat apureiden joukossa, ja aiheuttivat sekasortoa ammuskelemalla ympäriinsä. Ensimmäisen aseen lauetessa oletin, että aseesta lähtisi panos, tappava luoti, mutta se oli harhakuvitelma, sillä aseen päästä putkahti sininen, kapea viiva, joka näytti aivan lasersäteeltä. Se sai jokaisen edessään lakoamaan tiedottomana maahan. Siellä täällä risteili sinisiä tainnuttavia viivoja. Pian hallin lattia oli täynnä valkoasuisia, kaasunaamareisia olentoja. Nyt enää ainoastaan hyökkääjät olivat jalkeilla. Mustiin verhoutunut lihaksikas mies asteli eteenpäin, kohti vankilaani. Hän nosti hansikkaisiin puetuilla käsillään soppeni kannen ylös, ja ojensi kätensä minulle, kuin prinssi saduissa. Käytin pakotilaisuuden hyväkseni, hyppäsin nopeasti alas pöydältä, ja säntäsin hallin ovea kohti sen minkä jaloistani pääsin. Kuulin takaani voimistuvaa töminää. Harhailin valkoisilla, sairaalalta ja uimahallilta tuoksuvilla käytävillä etsien pakoreittiä. Tässä vaiheessa takaani kuului enää hentoa askellusta, mutta se oli rytmikästä, ja tiesin, ettei takaa-ajajani luovuttaisi hevillä. Puuskutin raskaasti. "Milena, pysäytä hänet!" joku huusi kaukaa takaani. En uskaltanut lopettaa juoksua, vaikka jalkapohjia särki. Samassa seisahduin kuin seinään. "Milena..?" kuiskasin, ja käännyin ympäri. Tuijotin takaa-ajajaani, sitä punatukkaista naista suoraan kasvoihin. Hän otti tukea seinästä, ja vastasi heikosti hymyillen: "Minä olen." Hetken oli aivan hiljaista, kun aivoni raksuttivat yhdistellen palasia toisiinsa. "Heavenly Body.." sanoin, ja kohotin katseeni likaisenharmaasta lattiasta kohdatakseni Milenan katseen. Nainen kohotti oikean kätensä, ja vilautti nopeasti sormustaan. Kohotin vasemman käteni, ja tuijotin sormustani, jonka sävy vaihteli mustasta pääkallokuviosta kirkkaan punaiseen. Siinä seisoessamme Milenan taakse saapuivat muut "hyökkääjät". Silloin tiesin, että he olivat ystäviäni. Milenan takana se lihaksikas mies sanoi: "Minä olen Gurt. Anteeksi että sait odottaa. Ilmaantui nimittäin ongelma, jota emme voineet aavistaa.." Kaikki laskivat katseensa alas, ja joku supatti hiljaisen rukouksen. "Mitä on tapahtunut?" kysyin hämilläni tilanteen saamasta käänteestä. "Morgan on.. kuollut." Milena henkäisi nopeasti, ja punastui. "Mut... mut.." änkytin, enkä tiennyt, mitä sanoa. "Hän sai jonkin sairaskohtauksen. Viranomaiset löysivät hänet, ja ilmoittivat sen kuolinsyyksi. Me kuitenkin uskomme, että Piruda teki sen. Hän tiesi, että on saapunut uusi Valittu, ja halusi raivata Morganin pois tieltään, sillä ilman häntä sinä olisit suojaton." Tuijotin rannettani, jossa olivat ne kuviot: viisisakarainen tähti, puolikas ympyrä, ja aurinko. Vuodatin sisälläni salaisia kyyneliä. "Tänä iltana päämajassamme äänestämme uuden johtajan Heavenly Bodylle. Toivottavasti tulet mukaamme." Kohotin katseeni Gurtiin, ja kuiskasin kyyneleet silmissäni: "Tietenkin..." Milena kietoi kätensä hartioilleni, ja muutkin kerääntyivät ympärilleni. "Marga, Torst, Helene: menkää te, ja viekää Pirudan kätyrit jonnekin, mahdollisimman kauas. Me muut lähdemme edeltä päämajalle." Gurt määräsi, ja olin varma, että hän olisi seuraava johtaja. Se kuulsi miehen äänestä, synnynnäinen johtajuus. Kävelin Milenan vieressä ulos, ja haistoin raikkaan, suolaisen tuoksun. Katsoin taakseni. Halli oli suuri, metallinen rakennus, joka sijaitsi kallionkielekkeellä, suoraan valtameren päällä. Koska en tiennyt, miten olin sinne joutunut, vaikka sen tiesin, kuka minut oli halliin vienyt, en ollut ollenkaan varma, mihin olisi pitänyt lähteä, jos olisin lähtenyt yksin. Nyt minulla oli kuitenkin turvanani Heavenly Body ja sen jäsenet. ”Tätä paikkaa sinun on välteltävä..” Milena opasti minua, ja minusta alkoi tuntua, että Milenasta tulisi hyvä ystäväni. Hiljaisuuden vallitessa astelimme pimeään, luullakseni kohti Heavenly Bodyn "päämajaa". Kävellessämme hiljaisuuden vallitessa eteenpäin tiesin, että jokin tulisi muuttumaan.. 6. luku Kompuroin pimeässä käsi Milenan lanteilla. Gurt puheli hiljaa Torstin kanssa. ”Mitä Pirudan apureille käy?” kysyin uteliaana. ”Sitä ei tiedä..” Milena kuiskasi salaperäisesti. ”Kuule Milena…” aloitin, ja Milena keskeytti sanomalla: ”Sinulle Ina. En koskaan oppinut pitämään nimestäni, ja tahdonkin sen takia itseäni kutsuttavan Inaksi. Ja anteeksi keskeytys.” Jatkoin: ”Niin, Ina, millainen se teidän päämajanne on?” ”Sitä on hyvin vaikea selittää.. Mutta odotahan vaan, sinulla on vielä paljon nähtävää ja koettavaa.” Ina sanoi, ja keskittyi sitten vain katselemaan jalkoihinsa, sillä metsä oli täynnä maajuuria. Marga kulki edellämme kannatellen lyhtyä, ja sen valokiila valaisi metsän hämärässä mukavasti. ”Meillä jokaisella on siellä oma työhuoneemme, ja sinäkin saat omasi. Kuuluthan nyt porukkaamme.” Ina lisäsi, ja hiljeni sitten lopullisesti. Tutkailin väsyneesti ympärilleni, mutta näin vain ympärillämme, kuunvalon kajossa tanssivat varjot. Hiljaisen vaelluksen jälkeen saavuimme synkän metsän, ja suoraan edessäni, kukkulan päällä oli päämaja. Rakennus oli rakennettu hirsistä, ja hyvin pieni. Sen katto oli vino, ja räystäät irti seinästä. Ikkunaluukut repsottivat auki ruostuneiden saranoiden varassa. Olin todella pettynyt, mutta Ina virnisti, ja sanoi, että ulkokuori hämää. Ja sitä minä kyllä toivoinkin. Astellessamme rykelminä lähemmäs huomasin, että kukkulan ympäri kulki hopeainen aita, jota ei voinut paljaalla silmällä huomata kauempaa. Gurt asteli tomerasti joukkomme eteen, ja avasi portin kumartaen liioitellusti. ”Tänne päin, hyvät naiset ja herrat!” Hymyillen pujotin käteni Milenan käsipuoleen, ja astelimme hitaasti lähemmäs mökkiä pitkin kapeaa, kukkien reunustamaa polkua. ”Hetkinen!” huudahdin samassa, sillä tajusin, että nyt oli talvi. [Juu, kyllä, aikamoinen älynväläys, vai mitä?!] Ina naurahti, ja selitti tohkeissaan: ”Tuo portti on eräänlainen taikaportti. Sen portin sisäpuolella on aina kesä. Kaikki meistä nimittäin pitävät lämpimästä.” Ensin pidin Inaa tärähtäneenä, sillä olin kuullut taikaporteista vain saduissa, mutta tajusin, ettei hän pelleillyt, sillä mökin vieressä kasvavassa omenapuussa oli puhtaita, punaposkisia omenia. Kaikki tuntui näin kertaheitolta kerrottuna oudolta ja ihmeelliseltä. Haistelin kesän tuttuja tuoksuja, ja nenääni kantautui suolaveden tuttu tuoksu. Pystyin melkein tuntemaan sen ihollani. Aavistin, että jossain lähellä oli vettä. ”Mistä tuo kohina tulee?” kysyin Milenalta, ja erkanimme muusta joukosta pääpolulta johtavaan toiseen, paljon pienempään polkuun. Saavuimme suurten, korkeiden syreenien alapuolelle, ja kävelimme eteenpäin niiden muodostamassa käytävässä. Päästyämme varjoista pois vedin henkeä syvään, sillä edessäni jylisi korkealta tuleva vesiputous, joka laski suureen lampeen. ”Kaunista..” henkäisin. Vesiputouksen poikki kulki sateenkaari, joka loisti kilpaa putouksessa säihkyvien vesipisaroiden kanssa. Astelimme lähemmäs, ja Milena näytti tyytyväiseltä. ”Katsopa tuonne.” hän sanoi, ja osoitti veteen. Alhaalla kristallinkirkkaassa vedessä uiskenteli tuhansittain, ja taas tuhansittain pieniä kaloja. ”Niillä on omat erikoistaitonsa.” Ina jatkoi, ja osoitti yhtä kalaa, joka juuri hyppäsi vedestä särkien sen pinnan. Vaikka kalan olisi pitänyt kaiken järjen mukaan molskahtaa takaisin veden alaiseen maailmaan, se saikin jostain pienet, valkoiset ja kullanhohtoiset siivet, ja alkoi lepattaa ympärillämme, kunnes laskeutui veteen. Sama toistui monen monta kertaa, eri kalojen kohdalla. Seurasin niiden lepattavia, sieviä liikkeitä tarkasti, kunnes tunsin, että Milena tarttui käsipuoleeni. ”Tule, muut ovat jo menneet sisälle.” Hän sanoi asiansa lempeästi, mutta tiukasti, ja vastahakoisesti käänsin katseeni pois. Pihalla oli jo hämärää. Ruusupensaista leijuva tuoksu tuntui huumaavalta. Päästyämme lähemmäs mökkiä huomasin sen ulkomuodon muuttuvan. Mökki kasvoi hurjaa vauhtia, ja kaikki alkoi muuttua täydellisemmäksi. Ikkunat korjaantuivat, ja niiden lasit olivat röpelöt, ja suuret. Yhdessä ikkunassa oli kuusi lasikappaletta. Talon viereen ilmaantui suuri koroke, minkä päällä oli suurin näkemäni kaukoputki. Putki kimalsi vuoroin hopeaa, vuoroin mustaa. ”Tuolla me tutkimme aina öisin taivaankappaleita. Vaikka tähtiin on kirjoitettu tulevaisuus, on myös menneisyydelläkin siellä oma osuutensa.” Ina tarinoi, ja astelimme hiljaa lähemmäs taloa. ”Päämaja on taiottu näyttämään asumattomalta. Kauempaa se näyttää täysin hylätyltä, ja yksinäiseltä.” Ina virnisti iloisesti, valkoiset hampaat illassa välkkyen. Minusta tuntui, että havaitsin pienen punaisen välähdyksen naisen silmissä, mutta sysäsin sen mielestäni. Ina aukaisi oven, ja sisältä löyhähti tuoksu, joka muistutti minua jostain menneestä, jostain kauniista, mitä en saisi enää takaisin. Eteeni aukeava tila sai minut huoahtamaan ihastuneena; vastapäisellä seinällä, suoraan edessäni kohisi vesiputous, joka oli yhtä kaunis, kuin ulkonakin ollut. Astuin kohti vesiputousta, joka oli kuitenkin kaukana, sillä välissämme oli lattiaan tehty aukko, jota ympäröivät kultaiset kaiteet. Kurkistin reunan yli, ja näin Gurtin kaljun päälaen. ”Täällä on siis monta kerrosta?” varmistin viereeni tulleelta Inalta. Nainen nyökkäsi, ja käski sitten katsoa vesiputousta tarkkaan, sillä jatkaisimme pian kierrostamme, ennen kuin olisi illallisen aika. Tuijotin lumoutuneena alaspäin pärskyviä vesimassoja. Vesiputous laski alapuolellani näkemääni kerrokseen, ja alhaalla, pieneen lampeen laitettuihin teräviin kiviin vedet pirstoutuivat, ja roiskahtivat sitten sivummalle päästäen ylhäältä ryöppyävän veden tilalleen. Vesi jatkoi kiertoaan, ja saatoin havaita tuhansia eri värisävyjä siinä seisoskellessani. Lopulta Ina joutui vetämään minut edemmäs. Vastahakoisesti käänsin taas katseeni vesiputouksen hypnotisoivasta vaikutuksesta, ja kävelin hitaasti Inan perässä. Kävelimme portaat alakertaan, sillä Ina kertoi, että yläkerrassa oli vain pieni oleskeluhuone, sekä keittiö, jossa voisin milloin tahansa vierailla. ”Täällähän on melkein samanlaista kuin hotellissa..” naurahdin väkinäisesti. ”Parempaa..” Ina kuiskasi salaperäisesti. Saavuimme suurelle, tummalle ovelle. Milena avasi kirsikkapuuovet, ja silloin olin vähällä kuolla. Siis en kuvainnollisesti, vaan ihan oikeasti. Enkä meinannut kuolla säikähdykseen, ehei. Pikemminkin se kaikki kauneus sai sanat kuolemaan huulilleni. Lattia oli mustaa marmoria, ja laattojen välissä kiemurteli hopeanauhaa, aivan kuin kapeita putkia, joiden sisällä liikkui pieniä, hopeisia palloja. Salin seinillä risteili indigon, tummansinisen, vaaleansinisen, sekä turkoosin eri sävyt, sulautuen toisiinsa, vaihtaen paikkaa, risteillen ympäriinsä. Aivan kuin spottivalot, ehdin ajatella, ennen kuin Ina tönäisi minut peremmälle saliin. Kiertelin ympäriinsä, ja tajusin, että salin seinät oli tehty tummansinisistä kankaista, joiden välissä olevista pienistä aukoista tulivat ne kauniit, tummansävyiset valot. Sain sen selville kosketettuani seinää, ja sen annettua periksi. Näin edessäni aukeavan uuden huoneen, joka oli täynnä kelloja, mutta päätin tutkia sen hieman myöhemmin, sillä sydämeni tuntui pakahtuvan spottivalohuoneessa. [Ristin sen siksi] Ina seisoskeli erään seinän luona, ja kääntyi katsomaan, kun tulin hänen luokseen. ”Mitä sinä teet?” kysyin, mutta se oli turha kysymys, sillä seinä edessäni oli avautunut noin napani tasolta luukuksi, ja sen päällä, viidessä tummanvihreässä - ja ruskeassa pahvilaatikossa oli kymmeniä pergamenttirullia. ”Mitä nämä ovat?” kysyin taasen, ja kaivoin rullan esille lähimmästä laatikosta. Käärin sen auki, ja tajusin tuijottavani jotain siansaksan sukuista tekstiä. ”Heavenly Bodyn ennustuksia ja unia. Tiesitkö, että unetkin voivat olla muistoja?” Ina kysyi vastattuaan kysymykseeni. Juuri kun olin vastaamassa, silmissäni sumeni. Otin kiinni seinästä, ja suljin silmäni tiukasti kiinni. Samassa aloin kuulla hurjaa suhinaa korvissani, kun veri pakkautui päähäni. Sitten alkoi soida surumielistä laulua, ja pääni jokaisessa pienessä sopukassa kiiri kuiskaus. Kuuntele. ääni pääni sisällä sanoi. Kuunteletko nyt? ääni vielä varmisti, ja aloitti sitten; Sinun on autettava minua. Minun on jotenkin korvattava se kärsimys. Auta! Autathan? -

Kommentit

arya, 16.10.2007 18:03

edottomasti jatkoo

Butterfly, 17.10.2007 14:44

Jatkan nyt.

Butterfly, 17.10.2007 14:47

Lisäsin tohon ton 1. luvun. Ja kiitti kommentista, arya

Butterfly, 17.10.2007 14:48

Lisäksi tuli vielä 2.luku. Ja nyt mä toivon paljon lukijoita :33

arya, 27.10.2007 23:21

millä nimellä jatko on??

Butterfly, 30.10.2007 18:49

Mä jatkoin sen tähän samaan pätkään, arya. Tuolla aika alkupuolella näät, että siellä lukee 1.luku, sekä 2.luku. Niiden perässä on jatkot. :33

arya, 30.11.2007 18:14

jatkoo

Butterfly, 01.12.2007 12:54

Tulee heti!

Butterfly, 01.12.2007 13:02

Nyt siis tuli jatkoa. Oleppa hyvä, arya

_90_, 26.02.2008 6:52

tosi hyvä jatkoooooooooooo!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Butterfly, 30.03.2008 12:50

Jatkoa tulossa piakkoin.

Gordoninsetteri, 11.04.2008 18:33

Tosi hyvä! Kai tää jatkuu vielä :> [T: koulukamusi Ansku]

--kop--, 13.04.2008 0:25

jatkoooooooooo....mää sit rakastan näitä kirjotuksia

Butterfly, 13.04.2008 10:15

Lisäsin luvun 5.

jonnaaaaaaaaa__, 13.04.2008 10:47

jatkoooo.nää on tosi hyviä

Gordoninsetteri, 14.04.2008 19:06


Evoluutio Wikipedia Loikkaa: valikkoon, hakuun Tämä artikkeli käsittelee biologista evoluutiota. Muita merkityksiä on sivun täsmennyssivulla. Osa biologian artikkelisarjaa Evoluutio Prosessit ja mekanismit Adaptaatio Geneettinen ajautuminen Lajiutuminen Luonnonvalinta Migraatio Mutaatio Rekombinaatio Tekijäinvaihdunta Tutkimus ja historia Historia Moderni synteesi Yhteiskunnalliset vaikutukset Kritiikki Katso myös Elämän alkuperä Ekologinen genetiikka Ihmisen evoluutio Fylogenia Populaatiogenetiikka n • k • m Evoluutio tarkoittaa muutosta populaation geenivarastossa sukupolvien myötä. Siinä eliölajit sopeutuvat ympäristöönsä luonnonvalinnan kautta. Evoluutio on asteittainen, ohjaamaton, luonnollinen tapahtumasarja, joka muuttaa populaatioiden ominaisuuksia. Sen kautta elämä on kehittynyt syntymästään lähtien nykyiseen eri lajien monimuotoisuuteen. Evoluution mekanismeja ovat perinnöllisyys (jälkeläiset perivät vanhempiensa ominaisuudet), muuntelu (jälkeläiset ovat keskenään erilaisia) ja luonnonvalinta (keskenään erilaiset jälkeläiset menestyvät eri tavoin). Elävät olennot lisääntyvät. Geenien kopioituessa tapahtuu molekyylitasolla kopiointivirheitä, joten muutos on väistämätöntä. Jälkeläiset muistuttavat vanhempiaan, koska monet ominaisuudet periytyvät geeneissä sukusolujen mukana. Jälkeläiset eivät kuitenkaan ole täysin samanlaisia kuin vanhempansa, koska mutaatiot ja sukusolujen yhtyessä syntyvät uudet geeniyhdistelmät tuottavat uusia ominaisuuksia ja ominaisuusyhdistelmiä. Jotkut yksilöt saavat enemmän jälkeläisiä kuin toiset jolloin uuteen sukupolveen tulee enemmän juuri näiden enemmän lisääntyneiden yksilöiden ominaisuuksia kuin edellisessä polvessa oli. Näin kukin uusi sukupolvi on vähän erilainen kuin edellinen. Loppu on evoluution hidasta matematiikkaa. Pitkän ajan kuluessa koko laji voi muuttua paljonkin tai laji voi jakautua useaksi eri lajiksi. Charles Darwinin kehittämä evoluutioteoria eli kehitysoppi on nykyään vallalla oleva käsitys nykyisten lajien syntymekanismista. Darwinin kirjaa Lajien synty (1859) pidetään käännekohtana kehitysopin synnylle. Nykyisessä evoluutioteoriassa on kaksi koulukuntaa: populaatiogeneettinen ja yksilöiden evoluutiota korostava. Edellinen selittää lajiutumista populaatioiden geenifrekvenssien muutoksena, jälkimmäinen puolestaan korostaa yksilöitä luonnonvalinnan ensisijaisina kohteina.lähde? Nykyisin lajinkehityksen katsotaan olevan hyvinkin erilaista eri tilanteissa eri lajeilla. Nykyisen evoluutioteorian mukaan kehitys voidaan jakaa pitkiin suvantovaiheisiin, jolloin muutosta ei tapahdu juurikaan, ja erittäin nopean kehityksen pyrähdyksiin.[1] Sisällysluettelo [piilota] * 1 Evoluution mekanismit o 1.1 Mutaatiot o 1.2 Lajiutuminen o 1.3 Migraatio * 2 Evoluution todisteet o 2.1 Fossiiliset todisteet o 2.2 Molekyylibiologiset todisteet o 2.3 Muita evoluution todisteita o 2.4 Johtopäätökset evoluution todisteista * 3 Yhteinen esi-isä * 4 Yksilön kehitys ja elinten alkuperä * 5 Teorian synty o 5.1 Evoluutioteorian historian vaiheita o 5.2 Johtopäätöksiä * 6 Evoluutio ja ympäristö * 7 Lähteet * 8 Katso myös * 9 Kirjallisuutta * 10 Aiheesta muualla [muokkaa] Evoluution mekanismit Otsikkokuva Thomas Henry Huxleyn teoksesta Evidence as to Man's Place in Nature (1863) Otsikkokuva Thomas Henry Huxleyn teoksesta Evidence as to Man's Place in Nature (1863) Evoluution mekanismeja ovat muun muassa luonnonvalinta, seksuaalivalinta, mutaatiot ja migraatio. Teorian mukaan luonnonvalinta johtaa populaation parempaan sopeutumiseen ympäristöönsä, sillä menestyneimmistä yksilöistä tulee lopulta vallitseva tyyppi populaatiossa tehokkaamman lisääntymisen myötä. Toisin sanoen geenit määräävät eliön ominaisuudet, ja paremmin menestyvät eliöt kantavat siis geenejä, joista tämä parempi menestys johtuu. Paremmin menestyvät yksilöt pääsevät lisääntymään useammin, ja niin niiden kantamat parempaa menestystä aikaansaavat geenit yleistyvät populaatiossa. Ihminen itse aiheuttaa eräänlaista evoluution kaltaista kehitysprosessia jalostaessaan eläin- ja kasvilajeja. Tämä tapahtuu kuitenkin ihmisen omien etujen, ei luonnon periaatteiden, mukaisesti, ja seurauksena saattaakin olla luonnontilaan nähden epäedullisten geneettisten ominaisuuksien keräytyminen uusiin rotuihin. Darwin piti tätä ihmisten suorittamaa valintaa eräänlaisena mallina luonnonvalinnalle. Evoluutioteoria selittää myös uusien elinten syntymisen tai aikaisemmin eri käytössä olleiden elinten uudet tehtävät. Esimerkiksi selkärankaisten nouseminen maalle tapahtui uusimpien teorioiden mukaan siten, että soisella ranta-alueella eläneet alkeelliset kalat saivat etua sellaisista evistä, joilla saattoi työnnellä vedenalaista kasvillisuutta syrjään ja tunkeutua tiheisiinkin kasvustoihin. Näin ne esimerkiksi pääsivät piiloon saalistajiaan. Tässä kalapopulaatiossa lyhyempi- ja heikompieväiset eivät pärjänneet pitempieväisten kanssa, ja pitempieväiset yksilöt saivat useammin välitettyä geeninsä jälkipolville: geenit, jotka kasvattivat yksilölle pitemmät evät. Tämän seurauksena evät pitenivät ja voimistuivat, niistä tuli miljoonien vuosien kuluessa jonkinlaiset raajojen esiasteet. Näistä oli epäilemättä myös apua vuorovesitasangoilla liikkuessa. Lisäkehityksen jälkeen myös satunnaiset matkat kuivalle maalle onnistuivat nyt henkeä pidätellen. Näin kävi aluksi sattumalta. Kuitenkin maanpinta ravinnonhankintamahdollisuuksineen soi lisääntymisedun niille, jotka sitä hyödynsivät (edes harvoin). Näin alttius maaretkiin pikkuhiljaa lisääntyi populaatiossa, ja kyky nousta maalle ja tulla siellä toimeen parani. Veden ja ilman raja oli rikottu sulavasti ja vaihe vaiheelta, ilman valtavaa evolutiivista "hyppäystä". Darwin esitti mallin silmän kehitykselle esimerkkinä siitä miten monimutkaiset elimet voivat muodostua vaiheittain yksinkertaisemmista kantamuodoista[2] Evoluutio voi myös johtaa monimutkaistumiseen, yksinkertaistumiseen tai luonnon biodiversiteetin eli monimuotoisuuden kasvuun: elinympäristön vapaana olevaan lokeroon kehittyy yleensä jossain vaiheessa oma siihen erikoistunut lajinsa. Teoriassa ei väitetä että tämä johtaisi välittömästi uusien lajien syntyyn, mutta sille ei ole mitään estettä, ja lajiutumista on havaittu runsaasti tutkittaessa fossiileja. [muokkaa] Mutaatiot Mutaatioita sattuu koska DNA:n kopioitumisessa tapahtuu virheitä. Mutaatioita sattuu koska DNA:n kopioitumisessa tapahtuu virheitä. Mutaatio on eliön perinnöllinen muutos, geneettisen materiaalin eli DNA:n kopioitumisessa tapahtuva virhe. Mutaatiot aikaansaavat "raaka-aineen" luonnonvalinnalle, ja ne ovat uuden geneettisen materiaalin ainoa lähde. Mutaatioista suurin osa on neutraaleja, toisin sanoen ne eivät johda havaittaviin muutoksiin eliön elonjäämismahdollisuuksissa tai sopivuudessa elinympäristöönsä. Mutaatioista, jotka eivät ole neutraaleja, suurin osa on vahingollisia tai haitallisia. Vain pieni osa on adaptiivisia eli sellaisia että ne auttavat eliötä elämään ja lisääntymään elinympäristössään, mutta tämä pieni hyödyllisten mutaatioiden määrä mahdollistaa evoluution. Useampien eläinten ja kasvien DNA:ssa on suurehko määrä materiaalia, jolla ei ole tunnettua geneettistä roolia. Ihmisen tapauksessa tämän ”roska-DNA:n” eli tilke-DNA:n osuus on peräti 97 %. Tämä prosenttimäärä vaihtelee suuresti myös toisiaan lähellä olevien lajien välillä. Mutaatiot näissä alueissa ovat aina neutraaleja ja näihin ei kohdistu ns. selektiivistä painetta. Siksi ne ovat sopivia niin sanottuja ”molekyylikelloja”, joiden avulla eri lajien geneettiset etäisyydet voidaan mitata. Aina on kuitenkin oltava varovainen. Se, että emme tiedä jonkin DNA-alueen käyttötarkoitusta, ei välttämättä merkitse ettei sellaista olisi olemassa. Viime aikoina on löytynyt esimerkkejä tästä juuri roska-DNA:n joukosta. Silloin molekyylikellon käytön edellytykset eivät täyty. Hyödyllisten mutaatioiden todennäköisyys eliössä on pieni. Ja jotta kyseinen hyödyllinen mutaatio voisi periytyä jälkeläisille, sen täytyy tapahtua sukusolulinjassa, jossa se ei tapahdu kuin äärimmäisen harvoissa tapauksissa. Silti niin voi tapahtua ja tapahtuukin jatkuvasti. Esimerkiksi säteilyttämällä on saatu aikaan erilaisten eläin- ja kasvilajien sukusolulinjoihin sellaisia muutoksia, jotka ovat periytyneet jälkipolville. Eräät näistä ovat olleet eliölle eduksi. Luonnossa esiintyvä säteily on yksi mutaatioiden aiheuttaja, mutta koska luonnossa säteily on huomattavasti alhaisempaa kuin säteilytyskokeissa, tapahtuu luonnossa mutaatioita paljon harvemmin. Luonnossa kuitenkin on aikaa sekä yksilöitä huomattavasti enemmän ”käytettävissä” kuin säteilytyskokeissa, joten edullisia mutaatioita syntyy lähes välttämättä pitkien aikojen kuluessa, vaikka ne ovat harvinaisia ihmisten aikaskaalalla. Edullisen mutaation tunnistaa siitä, että sen saaneet eliöt menestyvät sukupolvesta toiseen. Niitä, jotka eivät saa yksilöä menestymään, kutsutaan haitallisiksi tai neutraaleiksi mutaatioiksi. Vähänkin edulliset mutaatiot toisinaan leviävät, ja tulevat vallitsevaksi tyypiksi populaatiossa. Silloin edullisen mutaation saaneet ovat enemmistössä, ja seuraavan edullisen mutaation saa luultavimmin joku edellisen mutaation saanut yksilö. Näin edulliset mutaatiot kasautuvat. Mitä tekee tätä kasautumista vielä nopeammaksi, on ns. sukupuolellinen lisääntyminen, jonka seurauksena geenit ”sekoitetaan” kuin korttipakka ja populaation eri osissa yhtä aikaa sattuneet hyödylliset mutaatiot saadaan yhdistetyksi yhteen yksilöön. Näin evoluutio muuttuu ”rinnakkaisprosessoinniksi”. Jos laji hyötyy nykyisessä ympäristössään esimerkiksi pitkistä jaloista, jalan pituutta ja sitä kautta nopeutta kasvattavat mutaatiot ovat edullisia mutaatioita. Koska nopeammat esimerkiksi pääsevät paremmin pakoon saalistajiaan, ne pääsevät lisääntymään useammin, ja monen sukupolven aikana on todennäköistä, että pitempijalkaisuuden geenit tulevat yleisiksi ominaisuuksiksi populaatiossa. Nämä pidempijalkaiset voivat saada myös muita edullisia mutaatioita, jolloin mutaatiot todellakin kasautuvat. Mikäli laji on jakaantunut useammalle eristäytyneelle alueelle, nämä edulliset mutaatiot tai niiden kasaumat eivät tietenkään kulje kaikkien lajin edustajien saataville. Pian mutaatioita on kertynyt niin paljon, etteivät eri kantojen edustajat ole keskenään lisääntymiskykyisiä. Tällöin on tapahtunut lajiutuminen edullisten mutaatioiden kasaantumisen seurauksena. [muokkaa] Lajiutuminen Pääartikkeli: Lajiutuminen Lajiutumisen kolme mekanismia. Lajiutumisen kolme mekanismia. Missä tahansa eliöpopulaatiossa yksilöiden ominaisuudet vaihtelevat hieman sekä perimästä että ympäristöstä johtuen. Siten tapahtuu väistämättä niin, että tietyt ominaisuudet suosivat lisääntymistä enemmän kuin toiset, ja tästä syystä nämä ominaisuudet yleistyvät populaatiossa. Elinolosuhteiden muuttuessa (ilmasto, maantiede, sattuma, muiden eliölajien vuoksi) saattaakin olla, että jotkin toiset ominaisuudet edesauttavat lisääntymistä enemmän kuin muut, jolloin ne vuorostaan alkavat lisääntyä populaatiossa. Tästä syntyy vähitellen lajiutumista, eritoten jos populaatio jakautuu kahteen tai useampaan osaan, esimerkiksi maantieteellisistä syistä, joten populaatioiden kesken ei juurikaan tapahdu geenienvaihtoa. Näin kehityshaarat erkanevat hiljalleen toisistaan ja lopulta yksi kantamuoto on lajiutunut eri lajeiksi, jotka eivät ole lisääntymiskykyisiä keskenään. Lajiutuminen on yhden lajin kehittyminen useammaksi. Lajiutumiselle erotetaan kolme mekanismia: * Allopatria: populaation osat elävät maantieteellisesti erillään. * Sympatria: populaation osat elävät samassa maantieteellisellä alueella, mutta eri ekologisissa lokeroissa. * Parapatria: populaation osat elävät maantieteellisesti vierekkäin. Kaikissa tapauksissa osapopulaatioiden geneettiset ominaisuudet muuttuvat satunnaisesti kumuloituvien mutaatioiden seurauksena yhä enemmän erilleen. Lopulta eri populaatiot ovat geneettisesti niin kaukana toisistaan, etteivät ne pysty enää saamaan keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Näin on syntynyt kaksi lajia. Parapatrian erikoistapaus on niin sanottu rengaslaji, jossa on kyse monesta vierekkäisestä populaatiosta, jotka kaikki lisääntyvät naapurinsa kanssa, mutta ääripäät eivät enää lisäänny keskenään. Ehkä tunnetuin esimerkki lajiutumisesta on darwininsirkkujen erikoistuminen 13:ksi eri lajiksi Galápagossaarilla yhdestä saarille saapuneesta kantalajista. Niiden nokat ovat erikoistuneet erilaisten ravintolokeroiden täyttämiseen. Siitä myös Darwin sai ideansa lajien synnystä. [muokkaa] Migraatio Pääartikkeli: Migraatio Migraation rooli evoluutiossa on se, että tietyssä paikassa alkunsa saanut uusi, hyödyllinen perinnöllinen piirre yleistyy koko populaatiossa. Mitä suurempi yhtenäinen populaatio, sitä suurempi myös mutaatioiden määrä, myös hyödyllisten mutaatioiden määrä, joka on tästä vain pieni murto-osa. Eli mitä suurempi populaation koko yksilöinä, sitä nopeammin evoluutio edistyy. Populaatiosta tulisi kuitenkin vaatia, että yksilö voi fyysisesti matkustaa paikasta toiseen populaation sisällä. Kuivalla maalla eläville organismeille esim. se tarkoittaa, että on oltava yhtenäinen kuiva maa-alue. Jos koko maapallo olisi tässä merkityssä yhtenäinen, olisi kaikkialla maapallolla vain ja ainoastaan samat lajit, yksi laji per ekologinen lokero. Näin ei kuitenkaan ole, ja siksi voi löytyä eristyksissä toisistaan monta samanlaista lajia. Tästä vaikuttavin esimerkki on Australia. 45 miljoona vuotta sitten Australian mannerlaatta erosi lopullisesti etelämantereelta ja purjehti pois, niin, että Australiassa elävät oliot kehittyivät eri tavalla (ja paljon hitaammin) kuin eliöt muualla. Yli 100 miljoona vuotta sitten kaikki nisäkkäät olivat vielä pussieläimiä. Vasta myöhemmin kehittyi nykyiset plasentaaliset nisäkkäät, jotka synnyttävät jälkeläistensä meille tutulla tavalla. Nämä kehittyivät Australian ulkopuolella eivätkä enää mannerlaattojen eri jakautumisten ja liikkumisien kautta päässeet Australiaan. Australiassa elävät edelleen pussieläimet ja ovat sopeutuneet samoihin eri ekologisiin lokeroihin kuten muussa maailmassa. Esim. missä muussa maailmassa on susia, hiiriä ja myyriä, on Australiassa pussisusi, -hiiri ja -myyrä. Tämä on myös esimerkki konvergenssista. [muokkaa] Evoluution todisteet Evoluutioteoria on falsifioitavissa oleva luonnontieteellinen malli, joka pyrkii selittämään evoluutiota mahdollisemman tarkasti, eli sen mekanismeja ja antaa sen menneestä tai tulevasta toiminnasta ennusteita. Biologiassa, johon evoluution ala kuuluu, ei ole täysin varmaksi todistettavia asioita, kuten on laita muissakin kokemusperäisissä tieteissä. Evoluutio on historiallinen tapahtumasarja, eikä sitä voida todistaa perinteisillä väitteillä tai menetelmillä, joilla todistetaan puhtaasti fysikaaliset tai funktionaaliset ilmiöt. Tietyt evolutiiviset tapahtumat, ja evoluutio kokonaisuudessaan, on pääteltävä havaintojen perusteella. Näitä päätelmiä on testattava yhä uudestaan uusia havaintoja vasten, jolloin alkuperäiset havainnot saavat vahvistusta tai ne kumoutuvat. [3] Menneisyyden evoluutiota ei voida tutkia kokeellisesti, mutta nykyistä voidaan, ja epäsuorien todisteiden avulla evoluutiota voidaan historiallisena ilmiönä testata. Evoluution todistavia asioita ovat muun muassa sukupolvesta toiseen tapahtuva muuntelu, uuden geneettisen materiaalin kehittyminen, muuntelun kumuloituminen sukupolvesta toiseen, lajiutumishavainnot, hyödyllisten mutaatioiden yleistyminen, bakteeripopulaatioiden nopea vastustuskyvyn kehittyminen, fossiiliaineiston johdonmukainen geologinen kerroksellisuus ja sen johdonmukainen rakenteellinen kehitys, ja monia muita evoluution puolesta todistavia asioita, joka muodostaa koko biologian alalle perustan. [muokkaa] Fossiiliset todisteet Paleontologia tutkii fossiileja. Fossiiliaineisto on vakuuttavin näyttö evoluution tapahtumista ja sen avulla päästään evoluution jäljille usein pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tiettynä ajanjaksona eläneiden eläinten ja kasvien jäännöksiä löytyy kivettyneinä hyvinkin vanhoissa geologisissa kerrostumissa. Varhaisempi kerros sisältää aina seuraavasta kerroksesta löytyvien fossiilien kantamuotoja. Tuoreimpien kerroksien sisältämät fossiilit ovat usein hyvin samannäköisiä kuin nykyisin elävät eläimet. Mitä kauemmaksi mennään, sitä enemmän fossiilit poikkeavat nykyisistä eläimistä. Darwin päätteli, että juuri tätä voitiin odottaa, jos varhaisimmista kerroksista löytyneet eläimet ja kasvit olivat asteittain kehittyneet myöhäisemmistä kerroksista löytyneiksi lajeiksi. Fossiileista saadun tiedon kertyminen tarkentaa toistaiseksi hyvin aukkoista kuvaa nykyajan lajien oletetuista esi-isistä, sukulaisuuksista ja synnystä. Fossiiliaineisto on tavallisesti ”töksähtelevää”, on yleensä harvinaista löytää katkeamaton fossiilien sarja, josta näkisi kantalajin muuttuvan vähittäin toiseksi lajiksi. Vain murto-osa kaikista maapallolla eläneistä eliöistä on fossiloitunut. Moni kerrostuma sijaitsi alueelle, joka huuhtoutui tai tuhoutui mannerlaattojen liikkuessa. Kerrostumat taittuivat, litistyivät tai muuttivat muotoaan tuhoten fossiiliaineiston, lisäksi maan päälle ulottuu nykyisin vain murto-osa fossiileja sisältävistä kerrostumista. Esimerkiksi lintujen ja nisäkkäiden oletetaan kehittyneen matelijoista, ja jo vuonna 1861 löydettiin Archaeopteryxin (höyhenpeitteinen lintulisko) fossiili, joka oli välimuoto lintujen kehityksessä. Fossiileja jotka täyttävät tyhjän aukon kutsutaan puuttuviksi lenkeiksi. Jotkut fossiililinjat ovat melko täydellisiä, kuten kehityslinja nisäkäsliskoista nisäkkäiksi, valaiden evoluutio ja hevosen heimon evoluutio kantalajista (Eohippus) nykyiseen hevoseen (Equus). Myös ihmisen esi-isät muodostavat vaikuttavan sarjan välimuotoja nykyiseen ihmiseen. [muokkaa] Molekyylibiologiset todisteet Molekyylibiologia on biologian osa-alue. Vertailemalla homologisia geenejä tai homologisia molekyylejä kahden eliön välillä, voidaan päätellä miten samankaltaisia ne ovat. Molekyylit kuitenkin muuttuvat eri tahdissa, hyvinkin nopeasti ja toiset hitaasti, mikä voi aiheuttaa ongelmia. Molekyylejä jotka muuttuvat hyvinkin tasaisella nopeudella, käytetään useimmiten molekyylikellona. Menetelmää on kuitenkin sovellettava varovasti, sillä molekyylikellot eivät aina käy niin tasaisella nopeudella kuin oletetaan. Eri molekyyleillä on useasti eri muutosvauhti, mutta yksittäinenkin molekyylin muutosvauhti voi muuttua ajan kuluessa. Tämä edustaa niin sanottua mosaiikkievoluutiota. Ristiriitaisissa tapauksissa määritetään jonkin toisen molekyylin muutosvauhtia tai yritetään etsiä parempia fossiilitodisteita. Molekyylikellomenetelmä ei ole ongelmaton: kellojen kalibrointi voi olla vaikeaa ja kellojen "tikitysnopeus" riippuu mm. siitä, kohdistuuko tiettyyn geenisekvenssiin ns. selektiivinen paine. Parhaat molekyylikellot ovat ns. tilke-DNA-alueet, jotka eivät koodaa mitään proteiinia eivätkä siis tule ilmentyneeksi fenotyypissä. DNA-alueet, jotka koodaavat toimivaa proteiinia (eli geenit), muuttuvat yleensä paljon hitaammin, koska mutaatiot toimivassa geenissä ovat suurilta osin vahingollisia ja siksi luonnonvalinta hoitaa ne pois populaatiosta. Molekyylikelloista saatu luotettava tieto vahvistaa suurilta osin ne samat polveutumissuhteet lajien välillä, jotka saatiin selville jo vertailevasta anatomiasta ja fossiilisesta aineistosta. Näennäiset ristiriidat liittyivät yleisesti tapauksiin, jossa polveutumistilanne oli alun perin anatomian ja fossiilien perusteella epäselvä. Toinen menetelmä näiden sukulaissuhteiden selville saamiseksi geneettisistä sekvensseistä perustuu ns. plagioituihin virheisiin. Tilke-DNA alueissa on monien toimivien geenien kopioita, jotka ovat vahingoittuneet siten, että ne eivät enää toimi. Tällaisista lajeille yhteisistä virheistä voidaan päätellä, että virheet ovat olleet olemassa jo ennen lajien erkaantumista. Esimerkki tällaisesta tapauksesta on kädellisille yhteinen mutaatio, jonka takia ne eivät pysty valmistamaan C-vitamiinia toisin kuin lähes kaikki muut nisäkkäät. (Marsutkaan eivät pysty valmistamaan C-vitamiinia itse, mutta niillä mutaatio on erilainen.) Molekyylibiologian ilmaantumisen myötä huomattiin, että myös molekyylit kehittyvät samalla tavalla kuten somaattiset rakenteet. Mitä lähempänä kaksi lajia on toisiaan, sitä samankaltaisempia myös niiden molekyylit ovat. Monissa tapauksissa morfologisen aineiston epäselvyys on herättänyt epäilyksiä, mutta molekyylejä vertailemalla on saatu paljastettua lajien todellinen suhde. Molekyylibiologia on nykyisin yksi tärkein tietolähde tutkittaessa fylogeneettisiä suhteita. [muokkaa] Muita evoluution todisteita Vertaileva anatomia paljastaa eliöiden rakenteessa tavattavat yhtäläisyydet. Esimerkiksi hyönteisten ruumiissa on aina pää, takaosa ja keskiruumis, niillä on kolme jalkaparia ja yleensä kaksi paria siipiä. Ominaisuudet ovat periytyneet yhteisistä kantamuodoista, sillä yhtäläisyydet ovat aivan liian suuria ollakseen sattumanvaraisia. Samoin ovat myös nisäkkäiden, kuten esimerkiksi ihmisen käsivarsi, kissan tai hevosen etujalka, lepakon siipi ja hylkeen evä saman peruskaavan mukaisia, ja niiden luut voidaan tunnistaa luu luulta, ne ovat vain kehittyneet yksityiskohdiltaan erilaisiksi erilaisten elintapojen vuoksi. Yksilönkehityksen aikana tavatut yhtäläisyydet. Nisäkkäiden, lintujen ja matelijoiden hyvin varhaiset kehitysvaiheet muistuttavat todella paljon toisiaan. Samankaltaisuus selittää sillä, että eri selkärankaisryhmät ovat perineet yhteisiltä esivanhemmiltaan kehitystapansa, joka niissä edelleen toistuu. Surkastuneet elimet ovat toimintansa lopettaneita elimiä. Esimerkiksi lentotaidottoman strutsin siivet ja ihmisen häntäluu. Niiden esiintyminen voidaan ymmärtää, jos oletetaan strutsien kehittyneen lentävistä muodoista, jotka myöhemmin liian suuriksi ja painaviksi tultuaan ovat kadottaneet lentotaitonsa. Samoin myös ihmisen ja simpanssin voidaan olettaa joskus olleen hännällinen, mutta kadottaneen hännän tarpeettomana. Muita esimerkiksi ovat käärmeissä tavattavat jäänteet takajalan luista ja hetulavalaiden kidassa olevat hampaiden jäänteet. Muuntuneet elimet vastaavat sijaintinsa ja anatomiansa puolesta sellaisia elimiä, jotka toisilla muodoilla suorittivat toisia toimintoja. Esimerkiksi kärpäsillä on vain yksi siipipari, mutta toisen siipiparin paikalla niillä on nuijanmuotoiset väristimet, jotka toimivat lennon aikana gyroskooppisena elimenä. Tämä esimerkki ja monet muut muutokset voidaan helposti selittää, jos oletetaan tällaisten eläinten polveutuvan sellaisista eläimistä, joilla kyseessä olevat elimet olivat alkuperäisessä tehtävässään. Etologia on biologian tieteenhaara, joka tutkii eläinten käyttäytymistä. Se paljastaa yhtäläisyyksiä eri muotojen, kuten sosiaalisten hyönteisten, muurahaisten, ampiaisten ja mehiläisten pesänrakennustavoissa. Myös on mahdollista osoittaa, miten monimutkaiset käyttäytymisen sarjat ovat erilaisten vaikutusten alaisena muotouneet pysyviksi. Parasitologia eli loisoppi osoittaa jokaisen loisen olevan elävä todiste siitä, että se polveutuu vapaana eläneistä muodoista, joiden jälkeläiset ovat sopeutuneet elämään isäntäeliön kustannuksella. Biokemia Biokemia tutkii elävien organismien kemiallista rakennetta ja niiden osuutta organismeissa. Esimerkiksi eräs biokemian erikoisala, serologia, tutkii veren kemiallista koostumusta. Anti-ihmisseerumia saadaan kun ruiskuttamalla ihmisverta koe-eläimeen, ja kun seerumia sekoitetaan toisten verilaatujen kanssa, voidaan reaktioiden avulla mitata testattujen lajien eroja. Eläinten maantieteellisestä levinneisyydestä voidaan tehdä johtopäätöksiä. Esimerkiksi Galapagossaarten eläimillä on samanlaisia piirteitä kuin Etelä-Amerikan eläimillä ja Kap Verde -saaren eläimillä Afrikan eläimistön piirteitä. Jos kumpaisenkin saaren eläimet olisivat syntyneet erikseen, ei sille olisi mitään järkevää selitystä, mutta jos molemmille saaristoille on levinnyt eläimiä läheisiltä mantereilta ja ne ovat sopeutuneet ajan myötä erilaisiin olosuhteisiin, voidaan ongelma ratkaista helposti evoluution avulla. Myös suoria todisteita evoluutiosta on saatu. Esimerkiksi koivumittari-niminen perhoslaji on Englannin teollisuusalueilla muuttanut väriään sadan vuoden aikana harmaasta mustaksi. Siinä paljastuvat evoluution selittämiseksi vaadittavat oleellisen tärkeät yksityiskohdat. Kahden vanhan perhoslajin on nähty risteytyvän ja siitä on syntynyt täysin uusi perhoslaji. [4] [muokkaa] Johtopäätökset evoluution todisteista Tutkimalla mitä tahansa biologian aluetta se tarjoaa todistusaineistoa evoluution puolesta. Mitään muuta luonnollista selitystä eri biologian tosiasioille ei ole löydetty kuin evoluutio. [muokkaa] Yhteinen esi-isä Pääartikkeli: Elämän alkuperä Geneettiset testit ovat osoittaneet, että ihmisten ja simpanssien genomit ovat 96-prosenttisesti samankaltaisia. Ihmisten ja simpanssien toiminnalliset DNA:t ovat 99,4-prosenttisesti samanlaisia, jolloin perimien välillä on 35 miljoonan emäksen ero, joista 50 000 vaikuttaa proteiinirakenteeseen ja joista 5 000:lla on adaptiivisia vaikutuksia ja geeneistä 20 % ei ole eroa aminohaponkaan vertaa. Geneettiset testit ovat osoittaneet, että ihmisten ja simpanssien genomit ovat 96-prosenttisesti samankaltaisia. Ihmisten ja simpanssien toiminnalliset DNA:t ovat 99,4-prosenttisesti samanlaisia, [5] jolloin perimien välillä on 35 miljoonan emäksen ero, joista 50 000 vaikuttaa proteiinirakenteeseen ja joista 5 000:lla on adaptiivisia vaikutuksia [6] ja geeneistä 20 % ei ole eroa aminohaponkaan vertaa. [7] Tähtitieteellisten ja geofyysisten todisteiden valossa on arvioitu maapallon syntyneen noin 4,57 miljardia vuotta sitten. Arvioiden mukaan Maa kehittyi elinkelpoiseksi noin 3,8 miljardia vuotta sitten, jolloin nähtävästi elämä syntyi, mutta emme tiedä miltä se näytti. Elämä muodostui yhteenkerääntyneistä makromolekyyleistä, jotka kykenivät ottamaan aineita ja energiaa ympäröivistä elottomista molekyyleistä sekä Auringon säteilystä. Ensimmäiset vakavasti otettavat teoriat elämän synnystä esitettiin 1920-luvulla. Darwin ehdotti, että kaikilla eliölajeilla on yhteinen esi-isä; jokainen eliö on kehittynyt samasta alkueliöstä, joka on elänyt ainakin 3,5 miljardia vuotta sitten. Se, että kaikki maapallon eliöt käyttävät samanlaista perintöainesta (DNA), samanlaista transkriptiomekanismia DNA:sta proteiiniin (ja käytännössä samaa kolmen emäksen kooditaulukkoa) sekä energiantuotantoon ATP:tä, tukevat tätä. Myös kaikkien proteiinien aminohappojen ja monen muun molekyylin vasenkätisyys voidaan näin helposti selittää. Helposti syntyvä väärinkäsitys on, että tämä ”yhteinen kantaisä/-äiti” oli yksin maailmassa. Luultavammin se oli vain yksi yksilö jo elämäntäytteisessä valtameressä. Kaikki muut ovat kuitenkin epäonnistuneet jatkamaan sukuaan näihin päiviin saakka. Toinen väärinkäsitys on, että se olisi maapallon ensimmäinen eliö. Realistisempi kuva on, että se oli pitkän kehitysprosessin lopputulos, jonka varhaisimmat vaiheet eivät välttämättä olleet edes yksiselitteisesti "eläviä". Varhaisissa vaiheissa elämä on saattanut syntyä yhä uudestaan, mutta siitä emme tiedä nykytietämyksellä kovinkaan paljoa, koska esimerkiksi koskemattomia kerroskivilajeja 3,8–3,5 miljardin vuoden takaa Maan alkuajoilta on lähes mahdotonta löytää (ei tiedetä nykyisin) ja tarvittaisiin hapeton ilmakehä muiden epätavallisten olosuhteiden lisäksi. Ihmisillä ei ole nykyisin mitään tietoa elämän 300 ensimmäisen miljoonan vuoden ajalta, ja laboratorioissa ei olla vielä pystytty tuottamaan elämää, mutta täysin mahdotonta tekniikan ja tietämyksen kehittyessä se ei luultavasti ole. Jo 3,5 miljardin takaisista kivistä on löydetty rikasta bakteerilajistoa. Kuitenkin kaikkien ensimmäisten elämän pioneerien oli ratkaistava monta ongelmaa, suurimpina miten hankkia energiaa ja kopioitua. DNA-molekyylejä pidetään välttämättöminä kopioitumiselle, mutta sen valikoitumiselle siihen tehtävään ei nykyisin tiedetä kunnollista teoriaa. Sen tehtävän uskotaan kuitenkin olleen aluksi toissijainen, ja sitä edeltäneen RNA-maailman, missä tapahtui proteiinisynteesiä, ja josta puuttui DNA-välitteisen proteiinisynteesin tehokkuus. [muokkaa] Yksilön kehitys ja elinten alkuperä Kun monisoluinen eliö kehittyy munasolusta, alkaa ennen pitkää kehittyä erityyppisiä kudoksia ja muodostua elimiä. Prosessi on monivaiheinen ja peräkkäiset vaiheet ovat geenien ohjaamia. Eri eläimillä voi olla hyvin samannäköisiä elimiä. Esimerkiksi hyönteisillä ja linnuilla on siivet, delfiineillä, pingviineillä ja kaloilla on evät, jne. Toisaalta eri eläinlajeilla voi olla hyvinkin erinäköiset elimet, kuten evät, siivet ja kädet, joilla voi erilaisuudesta huolimatta olla yhteinen alkuperä. Samannäköisyys ja sama toiminnallinen funktio eivät välttämättä merkitse samaa evolutiivista historiaa. Jos samanlaisilla ja samaa toimintaa suorittavilla eläimillä ei ole samaa kehityksellistä (embryologista) taustaa, kyse on analogisista elimistä. Hyönteisten ja lintujen siivet tai nisäkkäiden ja mustekalojen silmät ovat analogisia elimiä. Nisäkkäiden etujalat ja lintujen siivet puolestaan ovat alkiovaiheensa alussa hyvin samanlaisia ja sitten erilaistuvat omiin tehtäviinsä. Tätä kutsutaan homologiaksi. Evoluutioteorian mukaan yksilöiden kehityksen yhtäläisyys edustaa lajien yhteistä alkuperää ja kehityksen yhtäläisyyttä. Räikeästi yksinkertaistaen lajin vanha kehityspolku näyttäytyy ainakin osittain jokaisen yksilön alkionkehityksessä. Evoluutioteoria ennustaa, että eri eläinlajit, joilla on yhteisesti homologiset elimet, ovat ”lähisukulaisia”. Ja näin on yleisesti havaittu: mitä enemmän todisteita, että lajit ovat lähellä toisiaan, sitä enemmän löytyy myös elinten homologioita. Evoluution edellyttämä sukulaisuussuhde eli ”yhteinen polveutuminen” on ainoa teoria joka vaatii tätä, ja sen puuttuminen olisi evoluutioteorian kohtalokas vastatodistus. Mielenkiintoisia ovat myös ns. rudimentaariset eli surkastuneet elimet: ihmisillä muun muassa viisaudenhammas ja umpilisäke. Darwin itse mainitsi Boa-käärmeiden surkastuneet takatassut. Muilla käärmeillä sellaisia löytyy vain alkiovaiheessa eikä enää aikuisyksilössä. Myös linnuilla on alkiovaiheessa hampaiden alkuja (vrt. Archaeopteryx), jotka sitten häviävät. [muokkaa] Teorian synty Pääartikkeli: Evoluutioteorian historia Charles Darwin, evoluutioteorian isä. Charles Darwin, evoluutioteorian isä. Ihmisten käsitys evoluutiosta perustuu 250 vuoden tieteelliseen tutkimukseen. Ihmisille ominaista on ollut aina halu selittää ja ymmärtää outoa ja tuntematonta. Alkujaan luonnontieteiden tason ollessa heikkoa heimojen myytit, uskonnolliset ja filosofiset vastaukset tarjosivat ratkaisun lukuisiin ihmisiä askarruttaneisiin kysymyksiin. 1600-luvulla tieteellisen vallankumouksen myötä evolutionismi nosti päätään. Tieteellisen ajattelun kannalta maailmaa ei voitu ajatella enää fyysisten lakien kenttänä, vaan sille piti lisätä historia - ja ennen kaikkea elollisessa maailmassa ajan mittaan tapahtuvat muutokset. Vähitellen evoluutio käsite valjastettiin edustamaan näitä muutoksia. Evolutiivinen ajattelu levisi 1750–1850 biologian lisäksi kielitieteeseen, filosofiaan, sosiologiaan, taloustieteeseen ja muille aloille. Charles Darwinin kirja Lajien synty julkaistiin 1859. Charles Darwin oli jo opiskellut yliopistossa, mutta hänellä ei ollut vielä luonnontieteellistä koulutusta, joten vuonna 1831 hän lähti maailman ympäri purjehtivan HMS Beagle -aluksen mukaan. Koko matkan tärkein vaihe oli kuukausi Galápagossaarilla, yksinäisellä saariryhmällä Ecuadorista länteen. Siellä hän huomasi, että jokaisella saarella näytti olevan aivan oma peippotyyppinsä. Yhdenkin saaren eri lokeroissa elivät eri peippolajit. Kuitenkin ne olivat selvästi peräisin samasta kannasta. Se, mitä Darwin matkalla näki, teki hänet vakuuttuneeksi siitä, etteivät lajit säily muuttumattomina, vaan että ne pystyvät mukautumaan uusiin oloihin. Jäljelle jäi vain kysymys, miten muutos tapahtuu. Vuonna 1838, lokakuun 3. päivänä hän sai äkillisen oivalluksen lueskellessaan Thomas Malthusin teosta väestöjen kasvusta. Malthusin teoksessa väitettiin, että väestö lisääntyy räjähdysmäisesti, ellei mitään esteitä ole. Darwin ajatteli, että syntyvästä ylijäämästä menestyivät ne, joilla oli olosuhteiden kannalta suotuisia muutoksia, ja ne, joilla oli epäsuotuisia muutoksia, hävisivät. Tästä periaatteesta käytetään nimitystä luonnonvalinta. Olosuhteet eli ympäröivä luonto valitsee, mitkä yksilöt jäävät eloon. Olosuhteiden muuttuessa myös laji kehittyy uusien olosuhteiden mukaiseksi. Juuri, kun Darwin oli saamaisillaan pääteoksensa valmiiksi, ilmeni, että Alfred Russell Wallace oli Malaijien saaristossa tullut samoihin johtopäätöksiin kuin Darwin. Darwinin pääteos Lajien synty ilmestyi marraskuun 24. päivänä vuonna 1859. 1250 kappaleen painos myytiin loppuun seuraavana päivänä. [muokkaa] Evoluutioteorian historian vaiheita Pilakuva Charles Darwinista apinana (1871). Pilakuva Charles Darwinista apinana (1871). Geologeja alkoi jo 1700-luvulla askarruttaa kysymys siitä, mistä sukupuuttoon kuolleiden eläinten jäännökset kallioperässä olivat peräisin. Aluksi tätä yritettiin selittää siten, että nämä eläimet olivat kuolleet vedenpaisumuksessa. Vedenpaisumuskertomukset ovat yleismaailmallisia, ja sellainen löytyy myös Raamatusta. Asiaa mutkisti se, että alemmista kerroksista löytyi ”vedenpaisumusta” edeltäneitä eläimiä, jotka näyttivät edustavan jotenkin alkukantaisempaa kehitysvaihetta. Maapallon ikälaskelmaa jouduttiin kuitenkin tarkistamaan, siihen lisättiin 80 000 vuotta. Nykyaikaisen geologian isänä tunnettu Charles Lyell osoitti kuitenkin vuonna 1830, että ihminen asui hyvin iäkkäällä planeetalla. Charles Darwinin teoriat herättivät runsaasti vastustusta heti julkaisunsa jälkeen pudottamalla ihmisen luomakunnan kruunun paikalta muiden eliölajien joukkoon. Ajatus ihmisestä eläimen sukulaisena herätti inhoa, ja lehdissä julkaistiin pilapiirroksia Darwinista apinaserkkujensa kanssa. Toinen ajatus oli, että ihmisistä tulisi julmia ja moraalittomia, koska he ovat periytyneet eläimistä. Tärkeässä osassa kiistassa kehityksen kannattajien ja luomisen kannattajien välillä oli Charles Darwinin isoisä Erasmus Darwin, joka päätyi siihen lopputulokseen, että kaikki elolliset oliot ovat yhteisen esi-isän jälkeläisiä. Ihmisen hän sijoitti apinoiden sukulaiseksi. Jean-Baptiste Lamarck rakensi Erasmus Darwinin pohjalle ja yritti selittää, että esimerkiksi kirahvin pitkä kaula olisi syntynyt sukupolvia seuranneesta kaulan venyttämisestä. Lamarck oli sitä mieltä, että hankitut ominaisuudet periytyvät. Tämä väite osoitettiin myöhemmin paikkansapitämättömäksi. Pian löydettiin ensimmäiset esi-ihmisten kallot. Aluksi niiden merkitystä ei kuitenkaan ymmärretty. Kun vuonna 1856 löydettiin ensimmäiset Neandertalin ihmisen luurangot, niiden väitettiin kuuluneen raakalaisille, ja suurin osa luista hävisi. Vuonna 1868 löydettiin Cro-Magnonin ihmisen jäännöksiä. [muokkaa] Johtopäätöksiä Uuden ajan aatehistoriassa on tapana puhua kahdesta suuresta vallankumouksesta. Ensimmäinen vallankumous oli maakeskisen todellisuuskäsityksen sortuminen. Tähtitieteilijä Kopernikuksen mukaan tätä ensimmäistä vallankumousta, joka tapahtui noin neljäsataa vuotta sitten, kutsutaan kopernikaaniseksi vallankumoukseksi. Toinen mullistus alkoi, kun Darwin osoitti, että ihmiskuntakin on osa luontoa eikä siitä erillinen ilmiö. Kehitysoppi on yleisesti hyväksytty tieteellinen teoria. Darwinistinen evoluutioteoria on tiedeyhteisön enemmistön näkemys lajien monimuotoisuuden synnystä, erimielisyyttä on lähinnä teorian yksityiskohdista. [muokkaa] Evoluutio ja ympäristö Evoluutio mielletään monesti jopa miljoonien vuosien prosessiksi. Modernin ajan ilmiö kuitenkin on, että ihminen muokkaa elinympäristöään päivittäin esimerkiksi rakentamalla, puita hakkaamalla, patoammalla, myrkyttämällä, metsästämällä ja kalastamalla. 1900-luvun lopulta lähtien on herätty kysymään, pysyvätkö lajit mukana ihmisen aiheuttamassa nopeassa muutoksessa. Ympäristömuutosta ja eliöiden kykyä vastata siihen, evoluutiota ja luonnonsuojelua sekä ympäristömuutoksen haasteita tutkitaankin aina vain enemmän. Alkuräjähdyksen hetkellä maailmankaikkeuden oletetaan olleen pistemäinen: koska sen tilavuus oli nolla, lämpötilan täytyi olla ääretön. Maailmankaikkeuden laajetessa säteilyn lämpötila laski. Sekunnin kuluttua alkuräjähdyksestä lämpötila oli pudonnut noin kymmeneen miljardiin asteeseen. Maailmankaikkeus oli silloin noin tuhat kertaa Auringon keskusta kuumempi. Tuolloin maailmankaikkeudessa oli pääasiallisesti fotoneja, elektroneja ja neutriinoja sekä niiden antihiukkasia. Joukossa oli myös pieni määrä protoneita ja neutroneita. Laajentumisen jatkuessa lämpötila laski niin alas että hiukkasten välisissä törmäyksissä syntyneet elektroni-positroniparit eivät riittäneet korvaamaan niitä elektroneita ja positroneja, jotka tuhoutuivat toisensa kohdatessaan. Lopulta jäljelle jäi vain hiukan elektroneja. Sen sijaan neutriinot ja antineutriinot jäivät jäljelle, koska niiden vuorovaikutus keskenään ja muihin hiukkasiin on hyvin heikko. Näitä pitäisi olla vielä nykyään havaittavissa, mutta havaitseminen on äärimäisen vaikeaa juuri vuorovaikutuksettomuuden takia. Noin sadan sekunnin kuluttua räjähdyksestä maailmankaikkeuden lämpötila oli enää tuhat miljoonaa astetta. Tässä lämpötilassa protonien ja neutronien energia ei riitä vastustamaan vahvaa ydinvoimaa, joka alkaa liittämään näitä deuteriumytimiksi. Tällaiseen ytimeen voi liittyä lisää protoneita ja neutroneita, jolloin syntyy heliumia, ja jonkin verran heliumia raskaampaa litiumia ja berylliumia. Heliumin ja muiden alkuaineiden muodostuminen päättyi muutaman tunnin kuluttua alkuräjähdyksestä. Seuraavan miljoonan vuoden aikana maailmankaikkeus vain laajeni, eikä tapahtunut mitään erityistä. Viimein lämpötila laski muutamaan tuhanteen asteeseen, jolloin ytimien ja elektronien energia ei enää riittänyt vastustamaan sähkömagneettista vetovoimaa. Alkoi muodostumaan atomeita. Kokonaisuudessaan maailmankaikkeus laajeni, mutta joissakin kohdin oli tiheämpiä alueita joissa painovoima alkoi vetämään ainetta kokoon. Kokoonpuristuvan aineen ulkopuolinen painovoima sai aikaan sen, että vetäytyessään kokoon aine alkoi myös pyöriä. Kutistumisen myötä pyörimisnopeus kasvoi. Kutistumisen edetessä myös pyörimisnopeus kasvoi niin, että se voitti painovoiman, eikä aine enää mennyt pienempään tilaan: galaksi on syntynyt. Ajanmyötä galaksien vety- ja heliumpilvet pirstoutuivat pienemmiksi ja alkoivat oman painovoiman vaikutuksesta vetäytyä kokoon. Atomit törmäilivät toisiinsa, jolloin kaasun lämpötila kasvoi niin suureksi, että fuusioreaktio sai alkunsa. Fuusiossa vety muodosti heliumia ja siinä vapautuva säteily nosti säteilypaineen vastustamaan painovoimaa. Näin syntyi tähti. Kun tähti lopulta tuli tiensä päätökseen, oli tämä fuusioinut uusia aineita sisällään. Supernovassa kuollessaan tähti puhalsi maailmankaikkeuteen raskaampia aineita, joista lopulta pääsi kehittymään planetaarisia kiekkoja tähtien ympärille. Näistä esiplanetaarisista kiekoista syntyi tähtien aiheuttamien turbulenssien avulla planeettojen siemeniä, joista lopulta meidän Maammekin syntyi.

arya, 25.04.2008 19:22

JATKOOOOOO.

Jonna<33, 12.06.2008 21:33

Jatkoo.tää on tosi hyvä teksti sustahan vois tulla vaikka kirjailija...<33

Butterfly, 23.06.2008 12:41

Kiitti arya ja Jonna<33 Tuo piristi päivää niin, että laitan jatkoa!

Jonna<33, 08.08.2008 18:20

jatkooooooo<33

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net