Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
aura, 04.10.2007 14:56
Katsottu 1434 kertaa
Olen liimautunut neljän seinän sisälle. Mikäli mahdollista, en poistu edes omasta huoneestani. Katson ikkunasta ulos ja toivon olevani jossain muualla, mutten keksi minne menisin. Säälittävää. Ulkona on kaunis ilma. Tuulee ja taivaan reunamat on kuorrutettu valkoisilla hattarapilvillä, jotka liukuvat eteenpäin hitaasti, nauttien jokaisesta niihin osuvasta pienestäkin valonsäteestä. Pilvet ovat täydellisesti linjassa kaukana tulevaisuudessa kohoilevien harjujen kanssa. Ne ovat niin harmonisia, että ne lähes rakastelevat keskenään. Tai sanotaan, että ne tanssivat. Mitä minä rakastelusta tietäisin? Se on utopiaa, jonka ajatus perustuu kahden ihmisen näennäiseen yhteensopivuuteen. Haaveisiin, joita istutetaan meihin ensimmäisestä päivästämme lähtien. Hetkestä, joina kuulemme ensimmäisen prinsessa-satumme tai kepeät sävelet, joita äitimme laulaa meille illalla. Ensimmäisestä isältämme saadusta suukosta tai halauksesta, jonka sisaremme meille antaa. Haaveilemme samasta mistä kaikki muutkin. Kerjäämme hyväksyntää. Etsimme rakkautta. Elämämme perustuu näille ajatuksista, joita päähämme on upotettu ja epätoivoisina sitä koko elämämme etsimme. Kun haku on tuloksetonta, turvaamme kylmiin käsiin, merkityksettömiin suukkoihin ja yllättäviin silmäniskuihin. Sanomme, että emme tarvitse tosirakkautta, koska sen saavuttaminen on vaikeaa. On paljon helpompaa sanoa olevansa moderni itsenäinen ihminen, joka tarvitsee vain itsensä ollakseen tyytyväinen, ystäviä ollakseen satunnaisesti onnellinen ja silloin tällöin hetkellistä intohimoa. Intohimoa, joka kyllä sammuu laittautumalla haluttavaksi ja etsimällä illan hämystä kädet, jotka tarjoavat hetkellisen illuusion rakkaudesta vaeltamalla vartalollasi ja kaivautumalla puserosi alle. Viiden minuutin rakkaus tuottaa hymyn huulille ja vaimentaa keuhkot. Se asettaa sisäelimet paikoilleen ja antaa päivän hiljaisuuden.