Kirjoitukset

Valokuva

ainn, 09.11.2007 19:53
Katsottu 1405 kertaa

Katsoin valokuvaa kädessäni. Se herätti muistojen ja tunteiden haamut. Kuvassa olevat ihmiset hymyilivät. Tiesin, että se ei ollut totta. Kyynel putosi poskeltani kainosti tanssahdellen lattialle. Siitä syntyi pikkuruinen lätäkkö. Itkin äänettömästi, itkin ruumiillani. Itkin pienen lammen, itkin meren johon olisin halunnut hukkua. Kaikki oli valetta. Kuva on vain jälki, kiduttava tuulen vire menneisyydestä. Syvennyn kuvaan. Elin taas siinä ajassa. Hymyilin ja otin häntä kädestä. Sisko katsoi minuun, puristi kättäni ja katsoi kameraan. Taisimme jo silloin tietää, että kaikki tuo on valetta, mutta asiat olivat silloin paremmin. Huoletonta, vanhemmat pitivät murheensa omana tietonaan. Tottakai tunsin perheeni, tai niin ainakin luulin. Kameran valo leimahti. Oli syntynyt kuva. Kuva, joka pilaa elämäni, kuva jonka takia elän. Se pitää minua hereillä ja saa kyyneleet putoamaan. Se viiltelee haavoja kehooni ja avaa vanhatkin arvet. Olen sen vanki, menneisyyden vanki. Mietin aina välillä, mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän. Tämä on minun vika. Tiedän sen. Sisko alkoi liikkumaan huonoissa piireissä. Jos häntä ei olisi ollut... mietin. Jos hän ei olisi juonut, poltanut ja käyttänyt aineita joka ilta.. Mutta silti se ei ollut hänen vika. Hän elää aina. Kuulen aina hänen iloisen äänen päässäni, mutta tuo kuva, ainut kuva meistä tuo mieleen negatiiviset muistot. Muistot jotka haluan unohtaa. Haluaisin muistaa perheeni iloisena ja hymyilevänä. Siihen en pysty, koska se ei ollut totta. Aluksi se olikin totta, mutta ei lopussa. Se ei ollut hänen vika. Se oli huumeiden ja minun vika. Olisi pitänyt huolehtia.. Olisi pitänyt estää yliannostus. Huumeiden yliannostus tuhosi perheemme. Sisko lensi taivaaseen. Vanhemmat tulivat hulluiki. Maria oli aina ollut rakkaampi meistä. Vanhemmat eivät välittäneet minusta. He jättivät minut yksin sysimustalle maa-tähdelle. He liittyivät siskoni seuraan. Yritän iltaisin katsoa taivaalle ja nähdä hymyilevän perheeni, mutta näen vain kuvan joka on raunio siitä onnesta. Olen kahlittu kahlittu jaloistani, olen kuin lintu jolta on leikattu siivet. En pysty lentämään perheeni luo taivaaseen. Mutta tänään on mahdollisuus. Kasvatan siivet takaisin. Lennän perheeni luo. Tämä ei ole kaiken loppu, vaan kaiken uuden alku. ”Haluatko kahvia Tuija?” totuus kiskoi minut hereille. Nyt alkaa siipien kasvattaminen. Irtauduin mielestäni ja avasin silmäni. Valkotakkiset ihmiset ympärilläni avasivat kahlitut jalkani. He laittoivat rauhoittavaa ainetta suoneeni. Jos jatkaisin siipirikkona elämistä, minulta katoaisi ajatukset. Muistot säilyisivät silti aina. Ne kummittelisivat mielessäni. Ne haavoittaisivat eniten. Minut talutettiin pöytään. Join mustan kahvini. Laitoin varovasti kupin pöydälle. Siitä kuului vaimea kolahdus. Palasin huoneeseeni. Huone oli ankea, mutta siitä en välittänyt. Lääkkeeni olivat pöydällä. Suljin oven. Otin piilotetut lääkkeet sängyn alta. Olisipa helpompi tapa kasvattaa siivet ja jättää tämä sysimusta totuus. Haluan pois tästä pimeydestä. Keräsin rohkeutta. Haluan perheeni luo. Otin kuvan. Katsoin sitä. Itkin. Suljin silmät ja otin pillerin. Otin toisen, otin kolmannen. Otin lääkkeitä aluksi yksi kerrallaan, lopulta kaadoin kaikki kurkkuun. Painoin tuon kirotun kauniin kuvan rintaani vasten. Käperryin sängylleni. Tusin sydämeni huutavan apua. Minä en aikonut huutaa. Sattui, mutta se oli pieni hinta. Tunsin sydämeni äänenkaikkoavan. Lopulta se pysähtyi. Oli ensimmäistä kertaa elämässäni täysin hiljaista. Avasin silmäni. Olin pimeässä tunnelissa. Kävelin, kävelin ja kävelin. Kohotin katsettani eteenpäin. Tunnelin päästä pilkisti valo. Juoksin. Näin tutut kasvaot vihdoin, 40 pitkän vuoden jälkeen jostain muusta kuin valokuvasta. Tunsin olevani kotona jälleen.

Kommentit