-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Kai riittää, että rakastaa?

ramona, 14.11.2007 21:53
Katsottu 2036 kertaa

Yhtenä aamuna en enää päässyt sängystä ylös. Joten vain itkin ja makasin punaisissa satiinilakanoissa niin kauan, että nukahdin uudestaan. Pian taas heräsin sietämättömään kipuun, enkä voinut taaskaan tehdä mitään muuta kuin itkeä, ja sekin sattui silmittömän paljon. Kaikki, mitä tein tai mitä yritin tehdä, sattui joka ikiseen raajaan ja soluun. Ja kun sinä tulit töistä kotiin, sain kestää taas hieman lisää. Mutta silloin se ei sattunut, ei niin paljoa. Silloin en huutanut, en itkenyt, en taistellut vastaan, vaan otin iskut vastaan kuin olisin ansainnut ne. Nöyrästi. Ensimmäinen vihainen katse, kohotettu käsi, tarkka osuma, verenpisarat tapetissa, seuraavana aamuna poskessa sinertävä mustelma. Minä kerroin tehneeni suuren virheen, kerran, sekavassa olotilassa, se oli ei-mitään, sinua minä rakastan. Mutta sinulle sanat eivät merkinneet mitään, ne olivat roskaa, likaa, saastaa sinun korvakäytävissäsi. Sinä valitsit iskut, lyönnit, potkut, niillä sinä ilmaisit tunteesi. Vihasit, surit, iloitsitkin joskus. Mutta ennen kaikkea rakastit – lujaa. Aluksi luulin, että ensimmäinen lyönti oli vain suuri erhe, joka ei koskaan tulisi toistumaan. Monta viikkoa kului, haava ehti arpeutua ja mustelma haihtua olemattomiin. Mutta sitten: toinen isku, samalla kolmas, neljäs, viides, ehkä kuudeskin. En tiedä, en muista, heräsin päivällä keittiön lattialta lasinsirpaleet ympärilläni, vaatteet veressä. Enkä jättänyt taloa moneen päivään, en minä voinut. Mitä olisin sanonut ihmisille? Ennen sinun nyrkkejäsi me olimme olleet yhdessä puoli vuotta, kaksi viikkoa ja yhden päivän. Me olimme tavallinen pari, sellainen, jonka ajateltiin olevan aina onnellisina yhdessä. Yhtäkkiä se kaikki muuttui, sinun nyrkkisi alkoivat elää, mustelmista tuli osa minua. Aamuisin heräsin ties mistä, kasvot mustelmilla, verenmaku suussa. Ja minä hymyilin, olin onnellinen siitä, että minulla oli sinut. Minä en koskaan koskenut sinuun sillä tavalla. Että sinuun sattui, että et voinut olla itkemättä ja huutamatta kivusta. En minä halunnut. Mutta koskaan en silti sanonut sinulle, ettetkö sinä saisi koskettaa minua niin. En minä koskaan nähnyt siinä mitään väärää. Sehän oli sinun tapasi rakastaa, ethän sinä sille mitään voinut. Sinähän välitit minusta, halusit nähdä minun elävän, haavojen ja ruhjeiden kautta, niin lujaa, etten myöhemmin katuisi elämättömyyttäni. Ensimmäisen iskun jälkeen istuin monta päivää peilin edessä. Katselin niitä kasvoja, jotka sinun rystysesi olivat värjänneet osittain sinertäviksi. Kosketin ihoa, irvistin kun sattui niin kovaa. En tiennyt mitä ajatella, mistään. Lopulta ymmärsin, että olin itse aiheuttanut sen kaiken itselleni. Minä tein virheen, josta sinä ihan oikeutetusti minua rankaisit. Minä ansaitsin sen mustelman ja ne veripisarat olohuoneen tapetissa muistuttamassa siitä illasta ja niistä tuhansista kyynelistä. Myöhemmin lyönneistä tuli minulle arkea. Aina en enää edes jaksanut itkeä, tiesin sinun lyövän kovempaa jos huomasit silmieni kostuvan. Mustelmat olivat pian osa minua, veritahrat ympäri asuntoa eivät enää vieneet silmieni huomiota muilta asioilta. Kipuun tottui yllättävän nopeasti, ja pian sitä ei enää edes osannut kuvitella negatiivisena tuntemuksena. Me rakastimme toisiamme koko sen ajan. Minä rakastin sinua enemmän kuin ketään muuta koskaan, ja sinäkin sanoit minun olevan se ainoa, joka sinua ja sinun hieman erilaista tapaasi rakastaa, ymmärsi. Me hymyilimme usein, teimme onnellisia asioita yhdessä, me olimme aivan niin kuin kaikki muutkin. Minä ainakin olin onnellinen. Sitä oli jatkunut puoli vuotta, sitä ikuista lyöntien odottamista ja vastaanottamista ja haavojen parantamista, kun huomasin, etten ollut käynyt ulkona ainakaan pariin kuukauteen. Huomasin olevani täysin eristyksissä ulkomaailmasta ja siellä tapahtuvista asioista. Mutta tiesin, etten voisi jättää niitä neljää seinää yksin. Ilman minua ne sortuisivat, kaatuisivat maahan eivätkä enää koskaan palaisi ennalleen. Ne neljä seinää olivat Onnellisuus. Vuoden jälkeen olin jo puoliksi kuollut. Elämäni pyöri niiden neljän, entistä vahvemman seinän sisällä. Siellä elämäni kimposi seinästä seinään ilman että sain siitä minkäänlaista otetta. Leijuin huoneesta toiseen kuin haamu, kasvot mustelmia ja haavoja lukuun ottamatta vitivalkoisina. Vuodessa olin laihtunut yli kymmenen kiloa, kaikki vanhat vaatteeni olivat minulle liian isoja, mutta en voinut mennä kaupungille ostamaan uusiakaan. Joten kuljin asunnossamme kaksi kokoa liian suuret vaatteet ylläni tuntematta yhtään mitään. Puolitoista vuotta. Silloin minä romahdin, pistin pisteen sille kaikelle ja ennen kaikkea - pistin pisteen meidän suhteellemme. Omalla tavallani. Veitsi vain sattui olemaan siinä käden ulottuvilla, tiedätkö, sinä tartutit kummallisen tapasi rakastaa myös minuun. Minä en ollut rakastanut sinua puoleentoista vuoteen sillä tavalla, eikö sen vuoksi siis ollut ihan ymmärrettävää, että sinä hetkenä, kun veitsi leikkasi sinun rintaasi syvän haavan, minä rakastin sinua niiden kahdeksantoista kuukauden edestä? Minä tiesin, etteivät ne ymmärtäisi. Minä ilmoitin heille asiasta itse. Näppäilin puhelimeen numerot yksi, yksi ja kaksi ja kerroin rakastaneeni ihmisen totaalisen rikki. Niin, ettei sitä enää voisi teipillä tai pikaliimalla korjata. Ja ne tulivat siniset ja punaiset valot vilkkuen, pistivät minut käsirautoihin, veivät kolkolle asemalle. Kyselivät typeriä, eivät ymmärtäneet, että minä vain halusin rakastaa. Kaksi seuraavaa päivää olivat täysin samanlaisia kuin se ensimmäinenkin. Typeriä kysymyksiä, menetettyjä hermoja, ällistyneitä katseita, sanoja, joiden tarkoitus oli vain loukata ja satuttaa. Minua, joka vain halusin rakastaa. Niiden päivien aikana puhuin varmasti ainakin kahdellekymmenelle eri ihmiselle. Kerroin sinusta, siitä miten vihdoin opin rakastamisen taidon, eivätkä ne siltikään ymmärtäneet minua. Kai riittää, että rakastaa? minä kysyin siltä yhdeltä naiselta, joka väitti minun rakkauteni nyt olevan turhaa, kun sinä olit kuollut. Äiti tuli katsomaan minua viidentenä päivänä. Hän näytti väsyneeltä, siltä kuin ei olisi nukkunut pariin viikkoon. Emme ole nähneet kahteen vuoteen, hän tokaisi heti. Totta se oli, kaksi vuotta ilman äitiä. Ja nyt näimme näin, hän lasin toisella puolella, minä toisella. Minulla käsiraudat käsissäni ja kaksi vartijaa vierelläni. Ei sen kai ihan näin pitänyt mennä. Sitten minut siirrettiin jonnekin muualle. Jonnekin, missä ihmiset olivat pukeutuneet vaaleisiin sävyihin, suurimmaksi osaksi valkoiseen. Minä sain huoneen, jossa oli katonrajassa pieni ikkuna, valkoiset seinät, paksu, rautainen ovi sekä kalterit ikkunan edessä. Minä olen suurimman osan ajastani täällä yksin. Äitiäkään en saa nähdä kahden kesken, ne kolme miestä ovat aina paikalla kuuntelemassa. Se suurinenäinen, valkotakkinen mies ja ne kaksi täysin samannäköistä, isoa univormutyyppiä. Olen ollut täällä nyt jo kolme kuukautta. Koskaan ennen en ole tuntenut itseäni näin kuolleeksi. Eihän tätä edes voi kutsua elämiseksi. Kerran kysyin siltä valkotakkiselta mieheltä, että miksi minua pidetään siinä huoneessa vangittuna kuin vaarallista petoeläintä. Hän sanoi, että minä olin käsittänyt rakastamisen väärin, sen takia. Ne jäivät isonenäisen, valkotakkisen miehen viimeisiksi sanoiksi. Tosiaan, kolme kuukautta silkkaa kuolemaa. Uusi huoneeni on entistä pienempi, seinät ovat pehmustetut, sängyssäni on jaloille ja käsille remmit. Enkä vieläkään pysty ymmärtämään. Mitä minä muka tein väärin? Rakastin niin kuin sinäkin, miksei sinuakin silloin rankaistu? Minä ikävöin niitä mustelmia, minä ikävöin veritahroja huonekaluissa. Minä en ole mitään ilman niitä mustelmia, vain yksinäinen mies, joka ei muka osaa rakastaa.

Kommentit

Nemesis, 18.02.2008 14:43

Pelottavan todentuntuinen, mutta silti jollakin tapaa erittäin kaunis:)

surusilma, 20.02.2008 14:28

tosiaankin erilainen tarina. erikoinen, mutta silti mielenkiintoinen. Käsitinkö oikein, että kertoja on mies? alusta asti kuvittelin hänet naiseksi.. erittäin kaunis novelli

Granny, 22.03.2008 12:38

en nyt keksi muuta sanottavaa kun kaunis :)

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net