-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Aika parantaa haavat

endless, 02.12.2007 21:05
Katsottu 1752 kertaa

Kylmä tuuli heiluttaa hiuksia, jalkojen alla on pelkkää tyhjää. Pimeys laskeutuu taivaan rantaan, autojen valokeilat raiskaavat maan. Hetken aikaa hiljaisuus tuntuu korvia huumaavalta, kunnes jälleen yksi auto lähestyy siltaa rikkoen tunnelman. Auto ajaa suoraan ohitseni ja katoaa pimeyteen, mutta meteli jää. Äänet täyttävät pää, huutoa ja rikkoutuvan lasin helinää. Synkkien mielikuvien keskeltä pystyn erottamaan oman tärisevän ruumiini, ja heikon äänen: - Ei Kristian, älä! Laukaus ja sen jälkeen täydellinen hiljaisuus. Ei elämän tällaista pitänyt olla, en mä tästä unelmoinut. Eikä varmaan Kristiankaan, mun veljeni. Siitä päivästä on kulunut aikaa, en edes pysty hahmottamaan kuinka kauan. Kristianin itsemurhan jälkeen millään ei ole ollut väliä. Elämä on rajoittunut psykologi käynteihin ja kouluunkin silloin harvoin, kun siellä jaksan käydä näyttäytymässä. Muutaman kerran viikossa siis suunnilleen, hyvällä tuurilla. Aikaa on kulunut, mutta ei kukaan ole unohtanut. Mä olen edelleen vain ”itsemurhan tehneen pojan pikkusisko”. Niin se on ollut ja tulee kai aina olemaan. Kaivan taskustani tupakka-askin ja sytyttimen. Horjahdan hieman, tuntuu kuin kehoni yrittäisi väkisin pudottautua siitä sillan kaiteelta jossa istun. Tuli leimahtaa, kun sytytän savukkeeni. Ilmaan jää hetkeksi häilymään sytyttimen kaasun tuoksu, mutta pian se peittyy tupakan savun alle. Vedän myrkyllistä savua syvälle keuhkoihini ja painun yhä syvemmälle muistoihini. Pieninä me oltiin erottamattomia, ei tapeltu koskaan kuten muut sisarukset. Tehtiin aina kaikki yhdessä, eipä mulla juuri muita kavereita koskaan ollutkaan. Kristian kyllä vietti joskus aikaa omien ystäviensä kanssa, mutta harvoin oli sellaisia tilanteita, etten olisi voinut mennä mukaan. Kun Kristian aloitti yläasteen olin kauhuissani, miten kummassa selviäisin vuoden ala-asteella ilman veljeäni. Vaikka tilanne silloin tuntui lähes mahdottomalta, jotenkin mun onnistui kituuttaa kuudennen luokan läpi. Seitsemännen luokan alussa tutustuin uusiin ihmisiin, mutta yhdelläkään ei ollut mitään vaikutusta muhun ja mun mielipiteisiin. Elin omaa yksinäistä elämääni, koska veli oli kuin olikin löytänyt itselleen parempaa seuraa. Silti kotona kaikki jatkui ennalleen, vanhemmat erosivat ja palasivat takaisin yhteen useammin kuin jaksan laskea. Mä roikuin Kristianin mukana kylillä ja jouduin vaikeuksiin kerta toisensa jälkeen. Aina velipoika oli valmiina pelastamaan mut pulasta, maksoi mitä maksoi. Enää kukaan ei ole ottamassa kiinni jos putoan. Kotona ei pala ainutkaan valo, mistä päätellen kukaan ei ole kotona. Tai sitten vanhukset nukkuvat, nalkuttaa pieni ääni pääni sisällä. Lukko kolahtaa äänekkäästi kun astun sisään hämärään taloon. Mistään ei kuulu ääntäkään, siitä tiedän olevani yksin. Isäni kuorsaa kuin riivattu ja äiti itkee unissaan, me tosiaan ollaan onnellinen ja normaali perhe. Huoneessani on pimeään, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että kello on puoli kaksi yöllä. Verhot on vedetty ikkunoiden eteen ja kattolampusta on palanut hehku. Vaihdan päälleni ylisuuren t-paidan, istuudun sängylleni jalat koukussa rintaa vasten ja nojaan seinään. Joskus sitä toivoo, että olisin itse tehnyt sen, minkä Kristian teki. Loppujen lopuksi sillä tavalla tämä olisi ollut paljon helpompaa. Ei tarvitsisi pidätellä itkua päivästä toiseen ja yrittää olla vahva. Enhän mä ollut itkenyt veljeni vuoksi, en kertaakaan, vaikka olin paikalla, kun se tapahtui.. Koskaan ei ollut oikea hetki itkeä ja niin se sitten jäi. Hautajaisiinkaan en mennyt, mitä se olisi hyödyttänyt. Kuunnella ihmisten surunvalitteluja, ja tietää, ettei puoletkaan olleet tosissaan surullisia veljeni puolesta. Kuollut mikä kuollut, niin mä ajattelin. Ei sille enää mitään voinut tehdä. Eikä Kristian meidän itkuja kuulisikaan, se oli varmasti jo siirtynyt eteenpäin, jonnekin, mistä sitä ei tavoittaisi millään. Makaan sängyssäni, tietäen ettei uni tule kuitenkaan. Hengittäminen tuntuu raskaalta, vaikeammalta kuin koskaan ennen, tunne on melkein kuin se, kun jalat eivät ylläkään pohjaan ja vettä menee henkeen. Nykyään musta tuntuu siltä jatkuvasti, vähän turhankin usein. Nappaan yöpöydältäni pienen purkin ja kaadan kämmenelleni kasan erilaisia pillereitä. Mitä väliä sillä on mitä ne ovat tai mistä olen ne saanut, tärkeintä on, että niistä on apua. Kaadan pillerit suuhuni, nopeasti laskettuna niitä tuntuisi olevan viisi, ainakin kaksi yhden gramman kipulääkettä ja loput jonkinnäköisiä mieliala- ja unilääkkeitä. Jonkin ajan kuluttua tunnen niiden vaikutuksen ja suuni kääntyy hymyyn, yöt ovat niitä harvoja ajankohtia jolloin mullakin on lupa hymyillä. Aamu valkenee sateisena ja sumuisena, mua ahdistaa, torstait ovat aivan kamalia. Päivän ohjelmaan kuuluu muutama tunti koulua ja tapaaminen psykologin kanssa. Ihan kuin mä jotain ammattiauttajaa tarvisin, terve ihminen. Onhan täysin normaalia, että elämä vähän järkkyy kun niinkin läheinen ihminen kuin oma veli kuolee. Traagista kerrassaan, olisikohan nyt hyvä hetki alkaa rypemään itsesäälissä. Raahaan itseni kylpyhuoneeseen tekemään sotamaalausta ja sipaisen samalla mustat pitkät hiukseni löysälle ponkkarille. Oikeastaanhan mä olen vaaleaverikkö kuten veljenikin, mutta jo aikojen alusta olen värjännyt hiukseni mustiksi. Äiti ei pidä siitä, mutta eihän siltä kysytä. Puettuani painelen alakertaan toivoen, ettei kukaan olisi kotona. Mutta eihän mun toiveet koskaan toteudu. Kylppäristä kuuluu veden lorinaa, siis ihan oikeasti veden, ei minkään muun. Hiivin vaivihkaa keittiöön ja vilkaisen jääkaappiin, joka suorastaan loistaa tyhjyyttään. Keittiön pöydällä on kasa erilaisia vitamiinipilleripurkkeja, joista mun ilmeisesti pitäisi ottaa oma osani. Turha luulo, kyllä mä tiedän, että ne purkit on täynnä jotain puuduttavia aineita, joiden tarkoitus on turruttaa mut vihanneksen tasolle. Kyllähän mä öisin haluan nukkua ja unohtaa, mutta päivisin mun pitää edes yrittää olla hereillä ja elää. Koulumatkalla mä uppoudun taas syvälle muistoihini, käveleminen tuntuu niin helpommalta. Jo kuukausia ennen itsemurhaa Kristian alkoi vajota yhä enemmän omiin maailmoihinsa, se oli hiljainen eikä sitä juuri kotona näkynyt. Mä olin ainut koko perheestä, joka sitä näki edes joskus, sillä se kuitenkin kävi edelleen koulussa. Lopulta mä sain kuulla, että Kristian käytti huumeita ja oli siksi suurimman osan ajasta täysin sekaisin. Mä en kertonut vanhemmilleni asiasta, vaan lupasin Kristianille pysyä vaiti, kun se sanoi ettei ole koukussa. Mä tyhmä ja hyväuskoinen lapsi luulin, että se puhui totta. Nyt mä tiedän paremmin. Koulussa yksikään opettaja ei kysynyt multa mitään, kai ne on lopultakin tajunneet, etten mä kuuntele kuitenkaan. Säälistä ne varmaan päästävät mut yläasteelta, eihän mun todistukselle oikeesti läpi pääsisi. Kello näyttää kahtatoista, kun viimein pääsen istumaan psykologini Helenan sohvalle. - Päivää Veronica, mukavaa nähdä sinua taas, Helena sanoo miellyttävään sävyynsä. Joo, tosi mukavaa tosiaan munkin mielestä. - Ai susta on kivaa, että mä tarvin edelleen sun apua? heitän pilkallisesti ja kohotan toista kulmaani. Helena ohittaa kysymykseni yhtä helposti kuin yleensäkin typerästi hymyillen ja tokaisee: - Me molemmat tiedämme miksi sinä olet täällä, joten eipä heittäydytä näsäviisaiksi. Urahdan myöntävästi ja muutan asentoani mukavammaksi ihan vaan siltä varalta jos satun nukahtamaan. Sitäkin on tapahtunut silloin tällöin, kun Helenan jutut ovat menneet oikein tylsiksi. - Äitisi on kertonut minulle, että olet edistynyt. Et kuulemma enää sulkeudu kuten ennen, Helena toteaa selvästi tyytyväisenä. Kai se kuvittelee, että on sittenkin onnistunut mun kanssa. No luulkoon niin, äitihän se tässä on valehdellut enkä minä. Ehkä tantta on alkanut veloittamaan mun kuuntelemisesta niin paljon, ettei vanhuksilla ole enää varaa pitää mua terapiassa. Hyvä vain, enhän mä ole koko aika hyötynyt mitään Helenan puheista. Mä kun en ole suostunut kertomaan sille mitään Kristianin ja mun väleistä. Ei mulla ole tarvetta purkaa sisintäni Helenan kaltaiselle sosiaalitantalle. Oikeastaan koko ajan äiti on raportoinut mun tilanteista sille, ja mä olen vain istunut tuppisuuna kuuntelemassa, mikä saisi mun olon paremmaksi. Helena jatkaa yksinpuheluaan vielä tunnin, ja mä nyökyttelen aina tilanteen vaatiessa. Muuta multa ei odotetakaan. Kunhan näytän edes pieniä elonmerkkejä, se riittää. Kun mun aika viimein tulee täyteen havahdun horroksestani Helenan pirteään ääneen. Se on selvästi iloinen siitä, että meidän istunto on ohi. - Nähdään maanantaina, muistakin ilmestyä paikalle, se sanoo vielä ja näyttää sitten mulle ovea. Raahaudun ulos huoneesta ja totean mielessäni, ettei ole mitään järkeä mennä kouluun kahdeksi tunniksi, vaan yhtä hyvin voin kävellä suoraan kotiin. Äiti ei ehkä ilahdu, mutta kuka siitä välittää. Kaupungin kadut loistavat auringon valossa, todella rasittavaa mun mielestä. Pimeässä asiat tuntuvat jotenkin niin paljon helpommilta ja yksinkertaisemmilta. Tuntuu kuin olisi vapaa, ajan kululla ei ole väliä. Mun tuuria kuitenkin on, että lupaavasti harmaana alkanut päivä kirkastui lähes sietämättömäksi. Kotiin päästyäni sulkeudun huoneeseeni äidin huudosta huolimatta. Sille tuntuu olevan ylitsepääsemätön ongelma, etten mä oikein välitä koulunkäynnistä. Mä olen joskus sanonut jollekin, ettei mulla ole mitään ongelmia, tottahan se on. Mulle koulun käymättä jättäminen ei ole mikään ongelma, vaan järkeenkäypä ratkaisu. Laitan mankan päälle ja käännän volumen täysille. Amy Leen surullisen haikea ääni täyttää huoneen ja samalla mun pääni. Korvissa kaikunut laukausten ääni vaimenee, jää taka-alalle, mutta ei silti katoa kokonaan. Otan käteeni luonnoslehtiön, lyijytäytekynän ja pyyhekumin. Pikkuhiljaa paperi täyttyy viivoista, jotka vähitellen muodostavat kuvan pienestä lapsesta keskellä ei mitään. Lapsen kasvoilla on epätoivoinen, anova katse, kädet on puristettu nyrkkiin ja toisesta kädestä roikkuu kovia kokeneen näköinen nalle. Seuraavalle sivulle luonnostelen kuvan hautausmaasta, mutta yhtäkkiä musta tuntuu, etten pystykään piirtämään sitä loppuun. Aina ei kannattaisi antaa ajatusten juosta vapaina, ja käden piirtää paperille mitä mieleen juolahtaa. Kuvan hautausmaa muistuttaa erehdyttävästi sitä, johon Kristian aikanaan haudattiin. Lasken kynän kädestäni, mutta en saa katsettani irti paperista, jokin siinä pakottaa mut tuntemaan syyllisyyttä. Mä en ole käynyt Kristianin haudalla kuin kerran, heti hautajaisten jälkeen kun kukaan ei ollut näkemässä. Kai mulla oli omat syyni pysyä poissa, eihän mun veli siellä hautausmaalla ollut, ei se olis tiennyt mun käynneistä. Syvällä maassa hautakiven alla ei maannut mun veljeni, vaan kylmä ja tunteeton ruumis. Mitä sitä suremaan? Kuitenkin sitä kuvaa katsoessa tulee tunne, että mun olisi ehkä sittenkin pitänyt käydä siellä, Jossain vaiheessa mun olisi pakko, ei muistojaan voi paeta loputtomiin. Hautausmaa kylpee kalpeassa kuunvalossa tuulen havisuttaessa lehtipuiden oksia. Kävelen hitain askelin sisään porteista ja jään katselemaan ympärilleni. Joka puolella näkyy van silmänkantamattomiin hautakiviä ja ristejä, maisema on upea ja mieleni tekisi jäädä tuijottamaan sitä koko yöksi. Kiertelen ympäri hautausmaata tuijotellen lasittunein silmin kivien tekstejä, jotka pystyn hädin tuskin erottamaan puiden varjojen takaa. Hameeni helma laahaa maata ja repeytyy tarttuessaan kiinni puun juuriin. Riuhtaisen itseni irti ja samassa huomaan edessäni tutun hautakummun, sen jonka päällä olevassa kivessä lukee minun veljeni nimi. Huokaan syvään ja kävelen kiven luo. - Hei, kuiskaan ja saatan melkein kuulla Kristianin vastaavaan mulle huolettomaan sävyynsä. Istuudun penkille, joka on melkein suoraan haudan edessä. Katselen hautakiven hieman jo haalistuneita kirjaimia. Nimen ja syntymä- ja kuolinpäivien alle on kaiverrettu sanat: ”Elämä oli liian vaikeaa minulle.” Ne sanat jäivät 16-vuotiaan isoveljeni viimeisiksi. Kyyneleet pyrkivät silmiini, mutta pyyhin ne kiireesti pois. Mä en tiennyt noiden sanojen olevan kivessä, kukaan ei ollut kertonut mulle. Enkä mä itse ollut vaivautunut katsomaan, mun viime käynnin aikana hautaa oli koristanut vain puinen risti. - Mulla on ollut sua ikävä, kähisen. Se tuntuu auttavan, vaikka tiedän, ettei Kristian kuule. - Sä teit mulle aika helvetin paskamaisen tempun, kun jätit mut yksin tänne. Musta on tuntunut, etten haluu enää elää. Mä oon koko elämäni ajan luottanut, että sä oot aina auttamassa ja kuuntelemassa mua, mutta nyt mä oonkin ihan yksin, jatkan hiljaa. Hypistelen takkini vetoketjua hermostuneena, miettien mitä voisin sanoa. Ei mun tarkoitus ollut alkaa avautumaan kuolleille, mutta oikeastaan se tuntuu paljon luonnollisemmalta kuin vaikkapa Helenalle puhuminen. Hyvä puoli kuolleissa on myös se, etteivät ne ala heti miettimään mun puheiden syvintä tarkoitusta, tai jos alkavatkin, niin ainakin pitävät sen omana tietonaan. Kuollut on kuollut vaikka mitä tehtäisi. - Sun olis pitänyt kertoa mulle… Mä olisin voinut auttaa, Ei sun elämän olis tarvinnut loppua näin. Mä tarvin sua, enemmän kuin koskaan ja sä et olekaan enää mun vierellä. Mikset sä sanonut mulle mitään? nyyhkytän hiljaa ja ensimmäisen kerran vuoteen annan kyynelten valua vapaasti poskilleni. - Mä en koskaan sanonut tätä sulle, mutta mä rakastin sua ja oon kiitollinen, että sä nostit mut jaloilleni kerta toisensa jälkeen. Silloinkin kun mä pyysin, ettet sä auttais, sanon ja hymyilen pienesti. Otan laukustani hautakynttilän ja sytkärin. Hetken tuntuu, että se sytkärin liekki valaisee koko hautausmaata, mutta liian pian hetki on ohitse. Asetan palavan kynttilän hautakiven eteen ja huokaan syvään: - Mä tiedän, ettet sä tätä halunnut. Meidän piti olla aina yhdessä. Ja me tullaan olemaan, mä lupaan. Vedän taskustani vanhan valokuvan, se esittää mua ja Kristiania kesällä, joka jäi pojan viimeiseksi. Kumarrun haudan viereen ja ojennan kuvaa kynttilää kohti. - Lepää rauhassa isoveli, kuiskaan kun liekit nuolevat valokuvan kiiltävää pintaa. Kuvan palettua loppuun tiputan sen maahan ja lähden kävelemään pois. Päästyäni ulos porteista pyyhin kyyneleeni ja suuntaan kulkuni kotiin päin. Tänään ei ole vielä oikea päivä lunastaa lupauksia. Tunkkainen ilma tuntuu raskaalta hengittää, keuhkoihin sattuu. Vilkaisen kelloa, se näyttää viittä vaille kahdeksaa, mun pitäisi nousta ylös. Ja nousenkin, mutta vain käydäkseni avaamassa ikkunan, sen tehtyäni palaan sänkyyn ja vedän peiton korviin saakka. Portaista kuuluu askelia, pian oveen koputetaan ja sen takaa kuuluu äidin ääni: - Veronica, olis aika nousta ylös. Mumisen unisesti jotain siihen tyyliin, että saan olla kiitollinen ovessa olevasta lukosta, joka armeliaasti suojelee mua äidiltä. - Mä en mene tänään kouluun, tiuskaisen ja vedän peiton tiukemmin pääni yli. Tämä ei ole mun parhaita päiviä, eikä öinen vierailu hautausmaalla tietenkään parantanut asiaa, vaikka sainkin paljon asioita sydämeltäni. - Ai miten niin et mene? Älä vaan sano, että olet väsynyt! Ei ihmekään kun heilut ulkona vielä kolmen aikaan yöllä! Sano mun sanoneen, sulle käy kuten veljellesikin! äiti raivoaa oven takana. Totta kai sen sanat satuttavat, pahemmin kuin se arvaakaan. - Anna mun olla! Äläkä koskaan enää puhu Kristianista mulle tuohon sävyyn! huudan sängystäni ja heitän yöpöydällä olleet purkit päin ovea, jolloin muutama niistä aukeaa ja lattia täyttyy erilaisista pillereistä. - Sä voit pilata mun elämän, mutta muista sitten joskus, että sä tapoit mut sisältä kauan ennen mun varsinaista kuolemaa! Oven takaa ei kuulu enää ääntäkään ja vähän ajan kuluttua kuulen ulko-oven avautuvan ja pamahtavan sitten taas kiinni. Jossain syvällä sisimmässäni tunnen suurta itseinhoa ja häpeää, mutta se on tosi syvällä se. Päällisin puolin olen lähinnä tyytyväinen itseeni, onhan sekin saavutus sinänsä, jos pystyy loukkaamaan ihmisiä vain olemalla oma itsensä. Jostain oudosta syystä en pysty enää nukkumaan, vaan pakottaudun lopulta nousemaan ylös. Menen suoraan kirjoituspöytäni äärelle ja kaivan laatikosta tuhkakupin, tupakka askin ja sytkärin. Aamun ensimmäiset savut tuntuvat aina erilaisilta kuin muut, jotenkin raskaammilta mun mielestä. Poltan tupakan hitaasti, eihän mulla ole kiire minnekään. Pöytäni on täynnä papereita, kyniä ja muuta krääsää, suureen osaan papereista on sutattu runoja, sekä erikoisia itsetuhoisen oloisia piirroksia. Mulla on sellainen tunne, että Helenalla tai jollain toisella sosiaalitantalla saattaisi olla vahvoja mielipiteitä piirroksista ja mun mielenterveydestä. Runoja mä olen kirjoittanut vasta vähän aikaa, kun tajusin, että niiden avulla on helppo ilmaista itseään. Dumppaan sätkän tuhkakuppiin ja alan purkaa tunteitani paperille sanojen muodossa. Eihän mun runot mitään hyviä ole, mutta saahan sitä omaksi ilokseen kirjoittaa. Piirtäminen tulee silti varmaan aina olemaan enemmän mun juttu. Mitään nättejä rakkausrunoja mun tuherrukset ei ole, vaan normia angstia, sitä mitä masentuneet nykynuoret yleensäkin kirjoittaa. Hetkeä myöhemmin rustaan paperille sanat; ”Taas mieleeni palaa kasvosi kauniimpina kuin koskaan, liekkien nuollessa kulunutta valokuvaa.” Tämän jälkeen taittelen paperin ja työnnän sen äikän kirjan väliin. Jos vaikka joskus tulisi sellainen olo, että haluun esitellä runojani äikänmaikalle, tuo olisi mainio näytekappale. Mutta se hetki olisi jossain kaukana tulevaisuudessa. Menen takaisin sänkyyn, nielen pari kappaletta unilääkkeitä ja toivoin, että jonain päivänä pystyisin nukkumaan ilman niitä. Sepeli rahisee kenkien alla painautuessaan asfalttia vasten, koko ruumiini tuntuu raskaalta. Mä olin edellisyönä polttanut ainoan kuvan itsestäni ja Kristianista. Isä kun aiemmin tuhosi kaikki kuvat ja kamat, jotka muistuttivat meitä Kristianista. Nyt koko juttu tuntuu musta harvinaisen typerältä; ei kuvien tuhoaminen auttanut mua unohtamaan. Enkä mä varmaan halunnutkaan unohtaa, en ihan kaikkea. Yläasteen piha on tyhjä, kaikki ovat tunneillaan. Mä olen siitä vain onnellinen, mun ei juuri nyt tee mieli tavata ketään. Kierrän koulun taakse ja pääsen lopulta tiiliseinässä olevien paloportaiden luokse. Olen kiivennyt samoja portaita niin monesti, että se sujuu täysin vaivattomasti jopa pitkässä hameessa. Koulun katto on tasainen ja sillä on helppo kävelle, tosi aurinko on kuumentanut katon mustan pinnan lähes polttavaksi. Istuudun savupiipun laitaan tietäen, että sen takaa mua ei pysty näkemään kukaan pihalla olija. Auringon säteet hivelevät kasvojani, se tuntuu oikeastaan aika mukavalta. Meillä oli pieninä tapana viettää paljon aikaa ulkona, ajan myötä se kuitenkin jäi, kun Kristianilla alkoi olla parempaakin tekemistä. Suljen silmäni, pyyhin hiuksia kasvoiltani ja laitan mp3:sen kuulokkeet korvilleni. Tuntuu upealta sulkea kaikki muu ulkopuolella, keskittyä vain musiikkiin ja omien ajatustensa selvittämiseen. Muistot veljestä sattuu muhun edelleen, mutta jossain vaiheessa siihen ajatukseen on vain totuttava. Kuulen musiikin pauhun läpi koulun kellon soivan, mutta en kiinnitä siihen sen kummemmin huomiota, tuskin kukaan keksii kiivetä katolle juuri nyt, Vedän hupun päähän, jottei aurinko häikäise mua täysin. Pikkuhiljaa tunnen unen painavan silmiäni, enkä vastustele kun tajuntani alkaa hämärtyä. Avaan silmäni, mutta en pysty näkemään mitään, kaikkialla ympärilläni on aivan pimeää. Jalkojen alla ei tunnu maata, ja ilma on tukalaa. Kävelen haparoivin askelin eteenpäin pimeydessä, toivoen, että jossain näkyisi edes häivähdys valoa. Vertauskuva omasta elämästäni, sitähän se on. Mä olen jo vuoden päivät vaeltanut ilman päämäärää, edes tietämättä mihin olen menossa. Odottanut vain, että joku sytyttäis valot ja opastais mut ulos oman pääni sisäisestä painajaisesta, joka pitää mua otteessaan. Tähän mennessä kukaan ei ole tullut. Tai sitten mä en vaan ole tarttunut auttavaan käteen, kuin tietäen, ettei kukaan pysty antamaan mulle mun elämää takaisin. Mähän olen tunnetusti tällainen ”mä en tarvi teidän apua, painukaa helvettiin” tyyppi. Yhtäkkiä näen hieman kauempana edessäni kirkkaan valon, ja sen keskellä seisovan tumman hahmon. Kristian. Nimi paiskautuu vasten kasvojani ja pureutuu tajuntaani kipeämpänä kuin sata veitsen iskua. Poika seisoo täysin liikkumatta kädet puristettuina nyrkkiin, katse maahan luotuna. Lähden juoksemaan veljeäni kohti, mutta en pysty saavuttamaan tätä. Huutaessa kurkusta kuuluu pelkkää pihinää. Pakokauhu tuntuu pusertavana kipuna pään sisällä, kun yritän saada kontaktia veljeeni. Valkoinen valo pojan takana voimistuu ja peittää tämän lopulta kokonaan alleen. Jään tuijottamaan valoon ja kuulen Kristianin äänen korvissani. Sanat kaikuvat ympärilläni, mutta en pysty erottamaan niitä. Tunnen viileän kosketuksen poskellani, kuin joku hivelisi sitä kylmällä kädellä. Havahdun hereille, kun kuulen jostain kaukaa alapuoleltani huutoa. Vilkuilen ympärilleni ja tajuan pian seisovani aivan katon reunalla, välitunnilla olevat nuoret tuijottavat mua suut auki ihan kuin eivät olisi ennen ihmistä nähneet. Takaani kuuluu askelia ja hengästynyt ääni: - Veronica hei, tuu pois sieltä. Toi ei auta mitään tai ketään. Käännyn katsomaan takanani seisovaa poikaa, jonka äänen tuntisin koska vain. Se on Niko, yksi Kristianin parhaista kavereista. Pojalla on vaaleat hiukset ja siniset silmät, joista juuri tällä hetkellä loistaa turhautuminen. - Hei Niko, kuiskaan ja hymyilen vähän. Poika on ilmeisesti tullut pelastamaan mut veljeni kohtalolta, mutta en mä enää mitään pelastajaa kaipaa. Mun elämä on jo jäänyt jonnekin niin kauas taakse, ettei sitä enää voi saada takaisin. Silti astun askeleen poispäin katon reunalta. - Mä nukahdin, kävelin unissani. En ollut aikeissa hypätä, tiuskaisen ärtyneenä. En mä nyt sentään niin huomionkipeä ole, että hyppäisin koulun katolta satojen koulukavereideni katsellessa vierestä. Niko katsoo mua merkitsevästi, kuin sanoakseen, ettei mun tarvi esittää sille mitään. Tunnen vihan kuohuvan sisälläni, Niko tosiaan kuvittelee mut täysin samanlaiseksi kuin veljeni, vaikka se itse ei ole yhtään parempi. Sehän se Kristianin veti mukaan niihin huume sekoiluihin, kyllä mä tiedän. On mullakin silmät päässä, ja mä tajuan asioita ihan kuten muutkin. - Sä et ole mikään neuvomaan mua, sihahdan. Viha tuntuu kipuna sisällä, eikä siitä pääse irti, vaikka kuinka yritän. Katkeruus ja epätoivo, mun elämäni. Itkee, huutaa, kuolee. Eikö se olekin mun elämäni suunta, tarkoitus? Silmäni ovat rikottua lasia, Niko välttelee katsettani. - Sä tämän sait aikaan, sanon hiljaa. Niko tuijottaa mua ja sen kasvoilta loistaa häpeä. - Sä et tiedä mistä puhut, poika toteaa katkeralla äänellä ja katsoo mua syvälle silmiin. Kävelen pois katon reunalta ja asetun nojaamaan savupiippuun. - Mä tiedän tarkalleen, mistä puhun. Mutta ei sun tarvi selittää mulle mitään, jokainen tekee omat valintansa tässä pahassa maailmassa. Sä teit omasi kuten Kristiankin, mutta te oisitte voineet ajatella vähän muitakin, sanon tekaistun rauhallisesti ja kätken vihan äänestäni. Niko siirtää painoa jalalta toiselle ja katselee mua. - Sä olet oikeassa, me tehtiin omat valintamme, tee sä nyt omasi, se sanoo ja hymyilee pienesti, vaikka ääni onkin täysin vakava. - Mä teenkin, huokaan ja lähden kävelemään pois. Laskeudun paloportaita pitkin takaisin maankamaralle, ja vältellen muiden oppilaiden katseita juostessani pois koulun pihalta. Musta vesi virtaa kaukana alapuolellani, näyttäen jäätävän kylmältä ja vaarallisen houkuttelevalta. Silta tärisee hieman autojen ajaessa ohitse, mutta mä en saa katsettani irti virtaavasta vedestä. Heitän tupakkani veteen ja katselen sitä niin kauan kuin pystyn erottamaan sen. Käärin takkini hihat ja hivelen sormillani arpien peittämiä käsivarsia. Häpeästä olen peittänyt käteni niin kauan kuin muistan, mutta enää mulla ei ole syytä hävetä. Kipuun tottuu, jos tarpeeks sattuu. Arvet ovat ajan kuluessa haalistuneet, eihän mulla ole enää mitään syytä päästää vihaa kipuna ulos pääni sisältä. Ei ole enää mahdollista nähdä maailmaa kauniina, antaa itselleen mahdollisuutta onneen. Painajainen on päättymäisillään. Loppujen lopuksi kuolema voittaa, minun rakas veljeni on todisteena siitä. Se oli kaunis poika, elämä edessä ja paljon mahdollisuuksia tulevaisuutta ajatellen. Sen olisi pitänyt saada jatkaa matkaansa, mun olisi pitänyt antaa sille siihen tilaisuus. Ojentaa se paljon puhuttu auttava käsi kun vielä oli aikaa. - Niin kuin Kristian olisi jotain apua halunnut, huutaa joku pääni sisällä. Pala palalta murskatut muistot eivät enää jaksa satuttaa. Illuusiot paremmasta huomisesta on karkotettu sisältäni. Usko on hiipumaan päin, mutta niinhän sen kuuluukin mennä. Sitähän tässä on odotettu, että jossain vaiheessa lopetettaisiin toivominen ja annettaisiin asioiden olla. Se tuntuu vapauttavalta, antaa sielulle rauhan tuntea vihaa ja tuskaa. Vedän hihat takaisin ranteideni peitoksi ja huokaan syvään. Ote irtoaa sillan kaiteesta, hetken vapaus tuntuu tuulena kasvoilla. Ja me sen tiedämme, sinä ja minä. Ainut tie taivaaseen käy oman käden kautta. - - - - - - - - - - - - - - - The Kommenttiraita: Alunperin koulutyönä tehty novelli, joka sai kliseimmän mahdollisen nimen ajan puutteen vuoksi. Kirjoitusvirheitä löytyy, koska kielioppi ei tunnetusti ole vahvimpia puoliani, ja olen sokea omille virheilleni. Kommenttia pyytäisin. *kiittää ja kumartaa*

Kommentit

Replica, 07.02.2008 21:12

...O_O Loistavaa kuvailua! Tarina on tosi surullinen ja tavallaan ahdistavakin, mut sitähän tämän on varmasti tarkotus saaha aikaankin^^ Tykkäilin kovasti, kun alotin lukemaan niin teksti "imi" mukaansa ja oli pakko lukee loppuun asti. Hyvä!

dana, 24.01.2009 0:35

sai itkemään. Ihan samat fiilikset oli sen jälkeen kun oma isä kuoli itsemurhaan,.. tuli semmonen nostalginen olo vaikka asia on hieman eri. kyyneleitä.. pakko lähteä hermosavuille. :D ihana.<3

sophoryne, 29.04.2009 18:56

Toi kyyneleet silmiin, mitä mikään tarina ei ole tehnyt pitkään aikaan. Mä en tiedä mitä sanoa; se on hyvä merkki. Hienoa kuvailua. Upeasti olet saanut sanoiksi ahdistuksen. Hieno tarina!

Aamu, 01.12.2009 0:17

Ah, niin synkkää. Tykkäsin aihevalinnasta, ja monista tekstin vivahteistakin. Ikävä kyllä häiriinnyin liikaa muotoseikoista. Esim. hirvittävästi häiritsi ajatus psykologin/psykiatrin monologista. Ei kukaan psykologi tee niin, sillä nekin tietävät, ettei siitä ole mitään apua. Tokihan stereotypia on aika normaali, että ei siitä sen enempää. Lisäksi ei nyt tuntunut järin uskottavalta että 16-vuotias tekee itsemurhan huumeitten takia (Suomessa). Myös selkeämpää kappalejakoa toivoin (rivivälit). Ja kieliopilliset asiat saivat minut näkemään sitä kuuluisaa punaista, tällä kertaa opettajan punakynästä. Mutta sellaiseksi koulunovelliksi, niin olihan tämä ihan mukavaa luettavaa.

Fracie, 24.10.2011 21:47

Upea. Mahtavia kuvauksia, tarinan näkee päänsä sisällä samalla kun lukee sitä. Nojauduin koko ajan lähemmäs ja lähemmäs näyttöä, oli pakko päästä nopeasti eteenpäin... Kiitos tästä.

just me lol, 05.04.2014 22:21

no jaa...

Pinxu, 08.04.2015 14:39

Toi sai mut älyymään et on pahempiakin (paljon pahempia)tilanteita kuin mikä mun tilanne nyt on. Ajattelen usein et mul on huonoin mahdollinen elämä mut luettuani ton älysin et mul oikeestaan tosi hyvä elämä

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net