-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

menetetty onni

Kristmas, 12.12.2007 17:14
Katsottu 1994 kertaa

Kaikki alkoi kauniina kesäiltana. Olin riidellyt isäni kanssa, hän oli taas kerran lyönyt minua ja se viha mikä silloin kasvoi sisälläni oli pelottavaa. Pienestä pitäen hän oli hakannut minut joka pienimmästä asiasta mitä kuvitella saattoi. Hän murskasi itsetuntoni alas, hän sai minut tuntemaan, että olen täysi nolla. Ei hän olisi koskaan minua halunnutkaan, olin vahinkolapsi, mutta äitini ei halunnut tehdä aborttia. Äitini oli aina ymmärtänyt minua kun olin pieni, ottanut syliinsä ja sulkenut silmäni isän pahuudelta, puolustanut minua keinolla millä hyvänsä.. Enkä syytä häntä siitä, että hän lähti, vaikka hän jätti minut asumaan hirviön kanssa, jota pitäisi pitää isänä. Äitini oli kuitenkin vakavasti sairas ja halusi viettää viimeiset vuotensa ilman ihmistä, joka oli pitänyt häntä lähinnä orjanaan. Hän ei kuitenkaan olisi pystynyt pitämään minusta huolta, heikon kuntonsa vuoksi. Hän kirjoitti minulle kuitenkin kirjeitä paljon ja käski olla vahva. Ne olivat minun suurin lohtuni, voimanlähteeni elämään. Lopulta kirjeet vain loppuivat, en halunnut uskoa sitä, mutta äitini oli mennyt pois, jonnekkin parempaan paikkaan, jossa hänellä ei enää olisi kipuja, paikkaan josta hän voisi olla mukana elämäni sisällössä. Niin äitini oli minulle kertonut kun oli saanut kuulla hänen sairaudestaan.. Romahdin täysin ja olin vuosia syrjäänvetäytyvä. Lopulta ylä-asteelle päästessäni löysin ihmisiä, joiden seurassa minulla oli hyvä olla ja minusta tuli aika pidettykin.. En kuitenkaan koskaan uskaltanut kertoa heistä kenellekään minun elämästäni: Isästä, äidistä, mistään. Kun joku joskus kysyi missä äitini oli, sanoin että hän asuu ulkomailla. Ajattelin, että he eivät haluaisi ystäväkseen mitään omituista puoliksi orpoa, jota isä hakkaa. En koskaan vienyt ystäviäni kotiin, en voinut, en halunnutkaan ja vielä vähemmän olisin uskaltanut. Kuitenkin tänä kauniina kesäiltana rannalla katselin auringonlaskua ja pidättelin itkua. Oli hämärää ja lämmintä, minulla oli todella paha olo, tuntui kun olisin ollut tulessa ja kärvistymässä kuoliaaksi, silti yritin singitellä hengissä. Ranta oli täysin autio ja vaivuin ajatuksiini; vaivuin omiin kuvitteellisiin maailmoihini: Olin kaukana poissa, äitini kanssa, kaikki oli hyvin ja isäni kärventyi helvetin liekeissä.. Lopulta parahdin itkuun, itkin ja itkin.. En osannut lopettaa vaikka kuinka yritin. Kohta kuulin takaani pienen hiljaisen kysymyksen: ”oletko ihan kunnossa?” Säpsähdin ajatuksistani takaisin todellisuuteen. Pyyhin kyyneleitäni hämmentyneenä ja sain hillittyä itseni uudelta kyyneltulvalta. ”O-olen.” vastasin. Hän oli samassa koulussa kuin minä, minua vuoden vanhempi poika. Hän katsoi minua syvälle silmiini ja hän herätti minussa heti suurta luottamusta. Tuntui kuin tämä poika olisi ymmärtänyt enemmän elämästä ja pahasta olosta kuin muut, varsinkaan ikäiseni. Olisin halunnut kertoa hänelle siinä samassa kaiken, mutta en uskaltanut. Enhän tuntenut häntä laisinkaan ja olin tottunut pitämään kaikki vastoinkäymiset sisälläni. ”Minä en usko tuohon, huomaan kyllä että sinulla on paha olla.” poika vain jatkoi. ”E-ei.. kuka sä oikein oot?” kysyin ja katseeni harhaili ympäriinsä, pelotti katsoa silmiin. ”Alex. Ollaan samassa koulussa. Eikös sun nimi ole Milla?” hän vastasi ja hymyili. ”Jo-oo..” yritin hymyillä takaisin. ”Kaunis nimi.” Juttelimme kaikenlaista arkipäiväistä lähes aamuun asti rannalla, vaihdoimme puhelinnumeroita ja halasimme pitkään. Lähdin kävelemään kotiin ja oloni oli todella keventynyt, Alexin seurassa oli jotenkin niin hyvä olla. Tuntui kun hän oikeasti ymmärtäisi ja tietäisi minusta kaiken, ilman että minun tarvitsi sanoa hänelle mitään. Olin kotiovellani ja siinä vaiheessa aloin pelätä vastaanottoa. Yritin hiippailla hiljaa huoneeseeni, mutta kun avasin huoneeni oven huomasin isän nukkuvan lattiallani. Hän raotti silmiään ja minussä heräsi taas viha ja pelko. ”SAATANAN HUORA! MISSÄ SITÄ OLLAAN TAAS KOKO YÖ LUUHATTU! OPIT KOHTA TAVOILLE!” Hän karjui ja kohotti nyrkkinsä, horjahti mutta osui silti minua suoraan silmään. Haistoin voimakkaan viinan, mutta ei se mitään uutta ollut. Isä oli alkoholisti. Pidätin itkuani, tuo otus ei minun näkisi itkevän, ei enää ikinä. Tunsin oloni harvinaisen vahvaksi ja tuntui, että minä pystyisin mihin vaan.. minun ei tarvitsisi kestää hänen uhoiluaan. Potkaisin häntä ja hän rojahti lattialle. Hän katsoi minua ja huuti kuin hullu, näin hänen silmistään vihaa ja raivoa. Silloin minusta tuli taas se pieni kohtaloonsa alistunut tyttö joka antoi lyödä ja alistaa itseään. Se hirviö riuhtaisi minua kädestä ja lähti raahaamaan kohti ulko-ovea. Mietin mitä hän tekisi ja pelkäsin. Hän heitti minut kovaan maahan ja käski nousta seisomaan. Hetken oli hiljaista, mutta kohta hän lisäsi: ”jos liikut siitä minnekkään, minä TAPAN sinut.” Hän haki haulikon varastosta ja osoitti sillä rintakehääni. ”Sinä saatana seisot siinä tasan kolme tuntia, etkä sekuntiakaan ali. Jos liikut niin sinä kadut sitä hetkeä kun menit syntymään. Jumalauta kakara!” Olin itkun partaalla, mutta sitä nautintoa, en halunnut hänelle suotavan. Tein kuitenkin muuten niin kuin hän käski. Kolmen tunnin kuluttua aurinko paistoi jo kirkkaasti taivaalla ja isäni tuli hymy suupielillä ulos, tiesin että hän tunsi taas suurta voitonriemua. Oli saanut minut taas alistettua tahtoonsa. ”Noh vieläkö isin pikku tyttö tahtoo potkia?” ”En.” Vastasin nopeasti ja mahdollisimman kylmästi. ”Alas pyytää anteeksi.” ”Anteeksi.” Sanoin taas kylmästi. ”MIKÄ OLI TUO? TAHDOTKO LISÄÄ RANGAISTUKSIA! EN MINÄ SINUSTA OLE TUOLLAISTA KASVATTANUT VAAN KILTIN KUULIAISEN TYTÖN. KAIKKI ON ÄITISI VIKA, SE AKKA OLI SAMANLAINEN PASKA KUIN SINÄKIN.” hirviö raivosi. Viha nousi taas ja olin kurkkuani myöten täynnä.. Mitä tuo paska sanoi äidistäni.. Tiesin kuitenkin ettei siitä seuraisi mitään hyvää jos kapinoisin. Niinpä pyysin uudestaan kiltisti anteeksi. Tällä kertaa hän hyväksyi sen. Minä menin nukkumaan ja kun heräsin oli jo melkein iltapäivä. Ihmettelin kuinka isäni ei ollut tullut raivoamaan minulle päivällä nukkumisesta, sekin oli kiellettyä. Katsoin puhelintani ja huomasin Alexin yrittäneen soittaa. Hän oli lähettänyt minulle myös viestin: ”Voitaisko nähdä tänään? Oli eilen niin mukava jutella. Vaikka kahville?” Oloni parani hiukan ja sain jopa hymyiltyä. Mietin hetken ja näpyttelin: ”Selvä, käviskö kanelissa 18.30? Minustakin oli mukava jutella. :)” Hän lähetti myöntävän vastauksen. Katsoin peiliin ja huomasin likaiset hiukseni, otin puhtaat vaatteet kaapista ja lähdin suihkuhuoneeseen. Käänsin veden kuumalle ja nautin virtaavasta vedestä. Suihku oli paikka, jossa pystyin olemaan ajattelematta pahoja asioita, pidin vedestä ja siitä rauhoittavasta äänestä kun vesi virtasi kehoni kautta lattialle. Siellä minun oli helppo matkata menneisiin muistoihini ja kuulla äitini ääni ja hänen lämmin halauksensa. Ei tuntunut kuitenkaan pahalta, eikä ollut ikävä, koska tuntui kuin äiti olisi ollut vierelläni, tukena. Kuivasin itseni ja laitoin vaatteet päälleni. Menin seisomaan kokovartalopeilin ääreen ja mietin haluavani näyttää hyvältä Alexin silmilssä. Pitkästä aikaa tuntui, että sillä on jotakin merkitystä miltä näyttän. Niinpä päätin vaihtaa päälleni vaatteet, jotka myötäilivät paremmin kehoani. Näin peilistä nuoren tytön, joka oli ihan mukavannäköinen: se oli tunne jota en ollut tuntenut varmaan koskaan aiemmin. Meikkasin itseni ja kiharsin hiukseni. Nyt en voinut kuin hymyillä peilikuvalleni. Peitepuikkoa oli pitänyt laittaa aika runsaastikin, jotta sinertävä silmä ei näkynyt. Onneksi se ei ollut enää juuri lainkaan turvoksissa , koska olin pitänyt siinä kylmää. Kello oli kaksikymmentä yli kuusi kun saavuin Kaneliin ja minulle iski yllättäen jännitys. Kaadoin pannusta kahvia, pudotin kuppiin yhden sokeripalan ja kaadoin maitoa. Maksoin sen pankkikortilla, sain äitistäni rahaa, eläkettä. Ei minulla muuten koskaan olisikaan varaa mitään ostaa. Niihin rahoihin isäni ei voinut koskea, koska niitä vahdittiin sosiaaliturvan puolelta. Istuuduin pöytään ja katsoin kelloa, se oli jo kahtakymmentäviittä vaille. Mitä jos hän ei saapuisikaan? Ajatus sai minut taas surulliseksi. Kohta hän kuitenkin käveli ovesta sisään, heilautti kättään iloisesti, osti kaakaon ja istuutui penkille vastapäätäni. Muistan, että meillä oli sinäkin päivänä hyvin hauskaa ja juttelimme kaikesta mahdollisesta. Lopulta minä tein jotain sellaista, mitä en koskaan aikaisemmin ollut tehnyt. Puhuin äitistäni, isästäni.. kaikista vaikeista asioista, mitkä olin aiemmin kieltänyt kaikilta. Silmiäni alkoi vetistää, mutta en halunnut taas itkeä. Eiköhän eilinen ollut tarpeeksi Alexille, kun näki minun pillittävän kuin pieni vauva. ”Miten sä oot jaksanu ton kaiken yli? Sun pitäs tehä jotain tolle sun isälles, ilmottaa siitä jonnekki..” Alex sanoi vapisevalla äänellä ja näytti hyvin myötätuntoiselta. Seuraavina viikkoina me juteltiin ja nähtiin lähes joka päivä, tutustutettiin toisemme toistemme ystäville ja pidettiin hauskaa. Loppujen lopuksi me ei kuitenkaan nähty kuin toisemme, me oltiin palavasti rakastuttu ja meillä synkkas niin hyvin että kukaan ei voinut päästä niin hyvin koskaan kenenkään sisälle ku me toistemme. Mä vietin monta yötä Alexin luona ja Alex sanoi, että mä voisin muuttaakin sinne jos mä haluaisin. En mä kuitenkaan voinut, isä ois sen jälkeen tehnyt jotain kamalaa. Me ei sinänsä oltu koskaan puhuttu siitä, että alettaisko me seurustelemaan. Se vaan tapahtu jossain vaiheessa. En oikein itsekään tiedä missä, miten tai milloin meistä varsinaisesti pari tuli.. Me vaan pussailtiin ja oltiin koko ajan kiinni toisissamme. Me mentiin sänkyyn, oltiin toisiemme ekat ja se oli parempaa ku mä ikinä olisin voinut edes kuvitella. Ensiksi se vähän sattui, mutta Alex sai oloni todella rentoutuneeksi, olin varma että halusin tehdä tämän juuri Alexin kanssa enkä halunnut ikinä olla kenenkään toisen. Rakastin Alexia niin suuresti, että halusin vaan olla sen lähellä, kiinni siinä koko ajan. Me oltiin kuin yksi ihminen, me riideltiin joskus, mutta silloinkin se oli lähinnä mustasukkaisuutta tai pelkoa, että toinen jättää. Me pystyttiin puhumaan vapautuneesti ihan kaikista ongelmista. Mutta olisi pitänyt arvata, kaikki oli liian täydellistä ollakseen totta. Yksi päivä Alex soitti ja pyyti minua heille. Hän kuulosti jotenkin omituiselta, todella surulliselta ja vaivaantuneelta. En kuitenkaan kiinnittänyt silloin siihen kovinkaan suurta huomiota, vasta myöhemmin ymmärsin. Kävelin heidän ovelleen ja soitin ovikelloa, hänen äitinsä avasi ja hän näytti pahoittelevalta. Menin Alexin huoneeseen ja mietin oliko hänellä joku hätänä kun kaikki tuntuivat käyttäytyvän kuin maailmanlopun partaalla. Kun kuitenkin juttelimme aivan tavallisia ajattelin huoleni olleen turha. Lopulta aivan yllättäen tuli hiljaista, hän suuteli minua ja kääntyi sen jälkeen katsomaan alaspäin. Huomasin kyyneleen tipahtavan hänen polvelleen, hänen silmänsä olivat tiukasti kiinni ja hän haukkasi happea ikään kuin kerätäkseen rohkeutta seuraavaan lauseeseen. Katsoin häntä pelokkaana ja odotin tietämättömänä siitä, että minun maailmani romahtaisi hänen seuraavien sanojensa mukana. ”Me muutetaan pois, Ruotsiin. Isä sai sieltä jotain saatanan töitä. Mä en haluu lähtee, mä haluan vaan sinut.. olla vaan sinun kanssa.. mutta noi ei anna mun jäädä tänne, minne mä kuulun.. Tänne sun kanssa..” minä purskahdin itkuun ja tuntui kun olisin tipahtanut alas ikuisuuteen, mutta en paiskautunut maahan. Olisin halunnut murskautua maahan, kuolla. Ei olisi tarvinnut tuntea tätä kipua. ”Mulla on joku kirous.. kaikkien mun rakkaiden ihmisten on tarkoitus lähteä pois mun elämästä.. Mä en voi koskaan löytää ketään muuta ku sut.. mä en haluu koskaan löytää ketään muuta ku sut.. Tajuutsä et sä oot mun syy olla täällä? Kestää tätä helvettiä. Vittu mä en kestä. Älä tee tätä mulle.. älä tee tätä mulle Alex.” mä itkin ja käperryin tiiviisti Alexin syliin, ajattelin pitää hänestä kiinni ettei kukaan voisi viedä häntä pois. Riistää rakkautta minulta. ”Arvaa haluanko mä lähtee.. me lähetään huomenna..” Silloin tapahtui se paiskahdus, paiskauduin viimein kovaan asvalttiin pitkän putoamisen jälkeen, mutta en kuollut. En pystynyt liikkumaan tai puhumaan, tunsin vain järjetöntä kipua. Vietimme seuraavan yön valvoen, toisiimme käpertyen. Toivoen, ettei aamu koskaan valkenisi ja veisi meiltä toisiamme. Aamun koittaessa he kantoivat vaatteensa ja muutaman tavaran jonka meinasivat ottaa mukaan uuteen kotiinsa pihalle. Lopulta iso pakettiauto, jonka katolla oli kyltti ”taxi” kaarsi pihaan ja minä ja Alex itkimme lohduttomasti. Tunsin raivoa, teki mieli mennä kaatamaan auto, joka vei minun rakkauteni, kaiken hyvän elämästäni pois. Lopulta autokin kaikkosi näkyvistä ja minulla oli enää sydämessäni muistot. Aistin vieläkin hänen tuoksunsa ja minulla oli jo siinä samassa järjetön ikävä. Menin istumaan Alexin talon rappusille ja nukahdin siihen itkien. Heräsin siihen kun joku naapuri tuli kyselemään olenko kunnossa. Nyökkäsin ja lähdin juoksemaan. Maistoin veren suussani ja jos olisin ollut täysissä järjissäni en olisi enää jaksanut juosta, mutta nyt jatkoin vain juoksemista. Pysähdyin vasta kun pääsin isolle sillalle, mistä tie vei pois kaupungista. Kipusin kaiteelle, henkäisin syvään, levitin käteni kuin olisin lähdössä lentoon ja olin valmiina hyppäämään. Kunnes tunsin otteen käsivarressani ja jalkani olivat taas maanpinnalla. Avasin silmäni, näin kaksi poliisia ja uteliaita ohikulkijoita. Aloin taas itkemään. Poliisit veivät minut kotiini ja kertoivat kaiken isälleni. Poliisien lähdettyä isä hakkasi minut taas kerran ja nauroi vain säälittävyydelleni. Menin nukkumaan toivoen että heräisin Alex vierelläni. Näin kamalia painajaisia: mustapukuinen hahmo, jolla ei ollut kasvoja vei Alexin pois minulta, Alex katsoi minua anelevasti, apua pyytäen ja minä en voinut tehdä mitään. Jalkani eivät nousseet maasta vaikka yritin. En saanut sanaa suustani vaikka koitin huutaa. Kun heräsin olin yltä päältä hiessä. En saanut enää unta. Katseeni oli tyhjä ja katselin vain ympärilleni avuttomana, tietämättömänä mitä tekisin seuraaavaksi. Olin jo liian rikki itkeäksenikään. Soitin ystävilleni ja menin Elisan luokse, siellä olivat pienimuotoiset bileet. Keräsin kaiken mahdollisen alkoholin käteeni ja kulautin ne kurkusta alas siinä samassa. Heräsin saunasta, päätäni jomotti ja oksetti. Yritin nousta pystyyn mutta lensin lattialle. Suljin silmäni ja sammuin uudestaan. Seuraavan kerran herätessäni kuulin vain Elisan hätääntyneen huudon :”Porukat tuli, menkää nyt ulos täältä.. Kerätkää kaikki pullot mukaan..” Mietin näänkö vieläkin unta, mutta lopulta nousin jaloilleni ja lähdin hoipertelemaan epävarmoin askelin pois saunatilasta. Kuulin oven etuoven aukeavan ja Elisan kolmivuotias pikkusisko Mira juoksi halaamaan minua niin kuin aina. Tunsin oksennuksen nousevan kurkkuuni ja yritin lähteä juoksemaan kohti vessaa, kompastuin jalkoihini ja oksensin heidän kalliille arabialaiselle matolle. Elisan äidin Leenan kasvot muuttuivat raivoisiksi ja hän uhkasi soittaa isälleni ja poliisille. Elisa kantoi minut vessaan, että en oksentaisi enää muualle. Vessaan päästyäni kaikki taas pimeni. Minun oli hyytävän kylmä, ajattelin mennä sulkemaan ikkunan. Avasin silmäni ja muistin edellisen illan tapahtumat. Mutta miten minä tänne olin päätynyt? Olin putkassa. Kahden tunnin kuluttua huomasin isäni tulleen hakemaan ja pahoittelevan kohteliaasti tyttärensä typeryyttä. Kun pääsimme autoon hän istui vain hiljaa ja olin kummissani, enkö saakkaan turpaani. Kotiovesta sisään päästyämme tapahtui koko matkan odotettu. Oikea koukku: PUM. Ja minä makasin lattialla. Hän meni huoneeseeni ja heitti kaiken lattialle. Hakkasi ja potki kaappieni ovia, niistä suurin osa rikkoutui. Kohta hänviskoi laatikkoni lattialle, otti kaikki mahdolliset kuvat mitä löysi yhtään kenestäkään. Hän meni olohuoneeseen ja minä kipitin hänen kintereillään, pelkäsin mitä hän tekee kuville. Siinä oli ainoat kuvat äidistäni ja Alexista, en halunnut menettää niitä. Hän sytytti ne palamaan ja heitti takkaan. Nyt en voinut pidätellä itkua. Se oli kamalinta mitä hän pystyi minulle tekemään. Eräänä aamuna heräsin kotoani saman tyhjyyden tunteen jatkuessa. Tunsin kuinka oksennus tuli kurkkuuni ja juoksin vessaan. Siinä samassa minut valtasi pelko, menkat olivat myöhässä, olin lihonut ja nyt vielä aamupahoinvointia. Lähdin kävelemään kouluun ja menin suoraan terveydenhoitajan luokse. Hän käski minun mennä laboratorioon ja kertoi, että saisin tulokset vielä saman päivän aikana. Laboratoriosta tultuani menin tunnille ja olin vielä poissaolevampi kuin ennen. Mietin vain mitä teen jos odottaisin vauvaa. Aika tuntui matelevan. Lopulta viimeisen tunnin alussa terveydnhoitaja tuli luokkaani ja pyysi minua mukaansa. Aika tuntui pysähtyvän kokonaan ja suuni valahti auki. Pelkäsin, odotin. Itketti. Pääsimme hänen työhuoneeseensa ja hän sanoi: ”positiivinen, Milla, sinä odotat vauvaa.” Jalat pettivät alta ja näin vain mustaa. Kun tokenin, näin vain terveydenhoitajan hätääntyneet kasvot. Loppuviikon mietin mitä teen ja päätin pitää vauvan. Peruskoulua päättäessäni olin jo aivan viimeisilläni. Olin muuttanut sellaiseen paikkaan, jossa oli paljon nuoria, odottavia äitejä jotka eivät voineet asua kotonaan. Minä siksi, etten halunnut isäni aiheuttavan minulle keskenmenoa. Viiden vuoden päästä löysin minua kuusi vuotta vanhemman miehen, Henrin, joka oli hyvin mukava, en kuitenkaan osannut rakastanut häntä. Kuitenkin hän oli hyvä vaihtoehto, rakasti lastani ja minua. Muutin hänen kanssaan yhteen ja hän kohteli Nikoa, Alexin lasta, kuin se olisi ollut hänen omansa. Isäni häiriköi minua, lähetti uhkauskirjeitä ja soitteli puheluita pelotellakseen. Olin vaihtanut nimeni Saraksi ja siksi olin saanut elää vuosia rauhassa, mutta nyt se hirviö oli löytänyt minut taas. Henrille olin sanonut, että kummatkin vanhempani ovat kuolleet. Opiskelin sairaanhoitajaksi, vaikka en minä oikeasti mikään hoitsu tahtonut olla. Se oli vain taas yksi varmanpäälle-päätös elämässäni. Oikeasti minun unelmani oli aina olla laulaja. Olin kuullut usein ääntäni kehuttavan, mutta pelkäsin tekeväni itseni naurunalaiseksi jos yrittäisin saada levytyssopimusta. Se ei ole kovin helppoa. Yhtenä iltana lähdimme mieheni kanssa erääseen baariin. Otin muutaman paukun ja rohkaistuin laulamaan karaokea. Muutaman biisin jälkeen eräs mies tuli juttelemaan minulle ja kertoi olevansa levy-yhtiön kykyjenetsijä, hän antoi minulle käyntikorttinsa ja käski ottaa yhteyttä. Oli varma, että minulle olisi käyttöä. Sujautin sen lompakkooni. Mieheni ei ollut innoissaan asiasta, mutta sanoi kuitenkin tukevansa valintojani mitä tahansa ikinä teinkin. Yön nukuttuani otin käyntikortin ”Alex Miettinen.” Tuijotin nimeä yhä uudestaan ja uudestaan. Em voinut uskoa sitä todeksi Sydämeni löi kahtasataa ja minun teki mieli huutaa riemusta. Baarissa oli ollut niin pimeää ja kova meteli, että hän ei ollut nähnyt hahmoa kunnolla eikä voinut kiinnittää huomiota miehen ääneen. Alex olisi sitä paitsi varmasti muuttunut vuosien myötä. Eikä Alexkaan voinut millään yhdistää häntä siihen nuoruutensa rakkauteen.Silloin hän oli ollut Milla Vatanen ja nyt hän oli Sara Suorajoki. Soitin numeroon joka oli kortissa siellä vastasi naisääni: ”Heli Konttinen hyvää päivää. Kuinka voin auttaa?” ”Tuota.. Olisikohan Alex Miettinen tavoitettavissa?” pyysin ja yritin peittää äänestäni innostuneisuutta ja kuulostaa asialliselta. ”Hän on tänään vapaalla, jätänkö soittopyynnön?” ”Asia olisi.. ääh, erittäin tärkeä. Voisinko saada hänen kotinumeronsa?” Oli hetken hiljaista ja sitten nainen vastasi empien: ”En oikein tiedä. Onko tämä aivan pakollista?” ”Kyllä, olen varma että hän haluaa tämän puhelun.” vastasin varmalla äänellä. ”Minun pitäisi varmistaa ensiksi häneltä.” ”Riittänee varmaan kun sanot nimet Sara Suorajoki ja Milla Vatanen.” sanoin hymyillen itsekseni. ”Hyvä on, soitan hänelle ja annan numerosi, siinä on kaikki mitä voin tehdä.” Onnellisuuden tunne valtasi kehoni ja sanoin iloisesti: ”Kiitos, se on kaikki mitä sinun tarvitsee tehdä.” Lopetin puhelun ja jäin odottamaan puhelin käteeni. Puolentoista tunnin ja kolmen minuutin kuluttua viimein puhelin soi ja vastasin nopeasti: ”Sara.” ”Minä en ymmärrä, muistan kyllä sinut baarista.. mutta mistä nimi Milla Vatanen? Mistä tiedät.. mitä tiedät hänestä? ” Tunsin monta vuotta jäässä olleen sydämeni sulavan hetkessä. Nyt tiesin varmasti, se oli hän. ”Minä olen Milla..” Kuulin hänen purskahtavan itkuun. ”Voidaanko me nähdä? Nyt heti!” minäkin sanoin itkunsekaisesti. ”Sen eilisen baarin edessä? Kahdenkymmenen minuutin kuluttua.” ”Lähden jo.” Sanoin ja suljin puhelimen, otin auton avaimet ja juoksin autolle Henrin huutaessa jotain perääni, mutta en kuullut hänen sanojaan. Ajoin reilusti ylinopeutta ja olin kuin unessa. En ollut edes varma, oliko tämä totta. Vasta kun hän juoksi autostaan minua kohti ja otti syleilyynsä, tiesin ettei tämä ollut unta, tämä oli totta. Todempaa kuin ne vuodet, jotka olin ollut erossa hänestä. Sillä hetkellä tuntui kuin emme olisi ikinä toisistamme irti päästäneetkään. Vuokrasimme hotellihuoneen ja puhuimme tilanteestamme. En tiennyt miten kertoa, että minulla on lapsi hänelle. Hänkin oli naimisissa, lapseton ja luuli ettei hän voisi koskaan saada lapsia. Hän kertoi pitävänsä vaimostaan, mutta sanoi että ei rakastanut häntä. Minä kerroin puolestaan miehestäni ja lopulta lapsesta. Me juttelimme koko yön, pidimme toisistamme kiinni ja tunsin nuorentuneeni, palanneeni takaisin hetkeen johon kaikki päättyi. Tällä kertaa minulla vain ei ollut paha olla. Tunsin elämäni alkaneen uudelleen. Halusimme olla toistemme, mutta kummastakin tuntui vaikealta kertoa puolisoilleen. He olivat kuitenkin kumpainenkin mitä parhaimpia ihmisiä. Kahden kuukauden kuluttua pystyimme muuttamaan yhteen ja aloittamaan oman, yhteisen elämämme. Saimme kaksi onnellista vuotta yhdessä, saimme kaiken mitä halusimme takaisin ja tuntui, että elämä vihdoin loisti. Oli eräs tavallinen päivä, vettä satoi, mutta se ei ollut ihmeellistä, koska oli syksy. Olin menossa kauppareissultani kotiin. Parkkeerasin auton pihalle ja näin vihreän auton pihallamme. Jähmetyin ja kauhu valtasi minut. Ostoskassit tippuivat ja levisivät maahan. Se oli hirviön, isäni, auto. Juoksin sisälle ja näin vain verta. Hän oli ampunut kummankin rakkaani. Lapseni ja Alexin. Hyökkäsin isäni kimppuun, mutta hän kumautti minua sen samaisen haulikon piipulla päähän, jolla oli minua aina uhkaillut. Menetin tajuni ja lopulta heräsin sairaalasta. Päässäni oli kääre ja se oli hyvin kipeä, se kipu ei ollut kuitenkaan edes verrattavissa siihen tunteeseen kun ymmärsin mitä oli tapahtunut. Kun vihdoin pääsin pois sairaalta, etsin isäni käsiini ja ammuin hänestä ilmat pihalle. Nyt hän ei voi enää pilata kenenkään elämää. Sain sisäisen rauhan ja pystyn vihdoin lähtemään. Elämässäni ei ole enää mitään jäljellä. Enkä voi saada enää niitä asioita takaisin, jotka rakensivat elämäni, joten minä menen nyt pois. Tällä kertaa varmistan, että kukaan ei voi pelastaa minua. Olen muurannut ovet ja ikkunat umpeen, tuoli ja köysi ovat valmiina. Ehkä minä nyt pääsen heidän luokseen, voin lopettaa tämän ikuisen kärsimyksen. Ainoa tunne mikä minulla on jäljellä, on vain viha ja katkeruus isääni kohtaan. Hän vei minulta kaiken mikä merkitsi. Toivottavasti hän nyt palaa siellä helvetin liekeissä, missä minä elin lähes koko elämäni hänen takiaan ja minne minä häntä manasin aina unelmissani.

Kommentit

ponifani, 06.06.2011 17:35

Siis.... Siis mä tosiaan itkin koko tarinan alusta loppuun!!! Niin koskettava, niin surullinen, niin ihana, niin kamala. En osaa sanoin kuvailla. Teksti oli hyvää ja juoni oli hyvin suunniteltu. Henkilöt ja tapahtumat olivat hyvin kuvailtu, ja se oli yks parhaista, tai ehkä jopa paras mikään lukemistani tarinoista/kirjoista! Upeaa, jatka samaan malliin!

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net