Kirjoitukset

Voimavara

Replica, 07.02.2008 19:41
Katsottu 1419 kertaa

Oli kaunis tammikuun päivä. Pakkanen nipisteli poskiani, hengitykseni höyrysi ja lumi narskui jalkojeni alla, kun kävelin kotiin. Eilen oli ollut kemian koe, joka ei ollut mennyt mitenkään kiitettävästi. Itse asiassa mikään ei ollut mennyt nappiin loppukesän jälkeen. Silloinhan minä menetin käytännössä kaiken, mitä ikäiseni voi menettää. Ainakin minusta tuntui siltä. - Heippa, mitenkäs koulussa meni? äiti kysyi, kun astuin keittiöön. - Moi... Siinähän se, normaalia, vastasin ja otin keittiön pöydällä olevasta hedelmäkulhosta banaanin. - Menen tekemään läksyt, sanoin ja koitin karata yläkertaan. - Eerica! äiti huusi perääni. - Voisit siivota huoneesi, hän jatkoi. - Okei. Läksyt tehtyäni aloin sitten siivoamaan. Pölyjä pyyhkiessäni kirjahyllystäni käteeni tarttui tietenkin alimmalla hyllyllä oleva muistolaatikkoni, johon säilöin vanhat päiväkirjani ja rakkaimmat valokuvani. Viime aikoina en ollut sinne kurkistellut. Minun ei tarvinnut, sillä laatikon tuoreimmat lisäykset olivat kyllä mielessäni, ehkä liiankin hyvin. - Miksi ihmisen muistissa ei voisi olla delete- nappulaa, että ikävimmät muistot voisi pyyhkiä pois? ajattelin ja päätin kuitenkin avata muistolaatikkoni. Siellä oli kuvia minusta ja Jarkosta, entisestä poikaystävästäni. En tiennyt, miksi edes säilytin kuvia meistä. Joissakin kuvissa oli kyllä muitakin. Kuvat oli otettu loppukesän mökkireissulta. Jarkko, minä, Jarkon kaveri Pete ja parhaat ystäväni Emmi ja Hanna olimme kokoontuneet perheeni mökille viettämään hauskaa päivää. Siitä päivästä alkoi alamäki. Emmi ja Jarkko olivat menneet rantaan lämmittämään saunaa, Pete grillaamaan ja Hanna ja minä jäimme sisälle mökkiin kattamaan pöytää. Homman valmiiksi saatuamme olimme päättäneet menne uimaan. Hanna meni vaihtamaan uikkaria ylleen, mutta minä ryntäsin suoraan rantaan, koska olin ollut koko ajan bikinit ylläni. Rannassa oli oudon hiljaista. Meinasin kutsua Jarkkoa ja Emmiä, mutta en kuitenkaan huutanut. Aavistus oli kuin höyhen, joka sipaisi kevyesti ohi lentäessään poskeani. Menin hiljaa ja kurkistin saunan kuistille: Emmi istui kultani sylissä, he suutelivat. Kuten arvata saattaa, olin todella pettynyt ja petetty. Räiskähtelevänä persoonana en ollut paljoa jäänyt miettimään. Tulin esiin ja Jarkko ja Emmi irrottautuivat kauhuissaan toisistaan. Huusin, itkin ja haukuin heitä. Metelin houkuttelemina paikalle tulivat myös Pete ja Hanna, jotka tilanteen tajuttuaan näyttivät erityisen vaivaantuneilta. - Eiköhän nämä pippalot ollut tässä, tiuskaisin kyyneleet silmissäni. - Menkää kotiin muut paitsi Hanna, jatkoin ja lähdin nopeasti astelemaan takaisin mökille päin. Myöhemmin samana iltana sekä Jarkko että Emmi olivat yrittäneet selittää tapahtunutta. Emmi oli soittanut ja itkenyt, sanonut olevansa pahoillaan. En tiennyt mitenpäin olla, oloni oli tosi kurja. Kysyin vain Emmiltä monet kerrat, että miksi hän teki sen, miten hän pystyi ja kehtasi, koska olimme niin hyvät ystävät. - En tiedä... kuului hiljainen vastaus linjan toisesta päästä. Pitkien keskustelujen jälkeen olin antanut Emmille anteeksi, mutta ei tapahtunutta voinut korjata, en pystynyt täysin unohtamaan enkä varsinkaan enää luottanut Emmiin. Monesti huomasin tunteneeni jopa vihaa Emmiä kohtaan. Päivä päivältä erkaannuimme toisistamme yhä enemmän. Ystävyytemme kuihtui pois, hyvä että nykyään edes moikkasimme koulun käytävillä. Samana iltana olin sopinut Jarkon kanssa tapaamisen, jossa tein selväksi, etten pystyisi antamaan hänelle anteeksi, vaikka hän kuinka vannoikin, että niin ei kävisi uudestaan. Tein oikein. Sen illan jälkeen emme olleet enää yhteyksissä, ja joulun alla Emmi ja Jarkko alkoivat seurustella. Suljin päiväkirjan, jonka olin ottanut muistolaatikostani esille. Siitä surusta, jonka Jarkko ja Emmi olivat aiheuttaneet, olin selvinnyt, mutta pettymyksestä en. Minulla oli jo uusi masennuksenaihe tai - aiheita: Hanna ja jatkuva stressi. Stressasin koulun ja harrastusten takia. Hannan kanssa riitelin nykyään mielettömän paljon. Pelkäsin koko ajan menettäväni hänet, mutta siitäkään huolimatta en tehnyt asioiden parantumisen eteen kaikkeani ja tiesin sen itsekkin. En vain jaksanut, koska kaikki päivät rullasivat eteenpäin samanlaisina. Tuntui, että elämäni oli kuin huonoa elokuvaa joka vain kulki eteenpäin hataran käsikirjoituksen pohjalta. Kyynel vierähti poskelleni, huomasin jälleen rypeväni itsesäälissä. Suljin vanhan päiväkirjani, laitoin sen takaisin muistolaatikkooni ja tartuin huokaisten imuriin. Loikoilin illalla olohuoneen sohvalla telkkaria katsellen. - Perjantai-ilta... Kaikki on varmasti kavereineen jossakin pitämässä hauskaa ja minä vain mätänen kotona, mietin itsekseni. - Eerica! Puhelimesi taitaa soida yläkerrassa! äiti huusi. Nousin sohvalta ja kapusin yläkertaan. - Kukahan minua nyt mahtaa kaivata... synkistelin. Sydämeni ponnahti kurkkuun, kun näin nimen joka välkkyi kännykkäni näytöllä: "Hanna soittaa". - Moi? Vastasin kysyvällä äänellä. - Moi Eerica, Hanna sanoi ja jatkoi hetken epäröinnin jälkeen: - Tuli sellainen olo, että nyt on tavattava heti, jos vain pääset tulemaan? Vaikka koululle? Minusta meidän pitäisi jutella. - Ok...Eli siis nyt heti, koululle? Varmistin ja suljin puhelimen. Satoi lunta hiljakseen, hiutaleet leijailivat maahan ja oli luonnottoman hiljaista, kun kävelin vanhalle ala-asteelle, jonka itsekkin olin joskus käynyt. Siellä meillä oli ollut Hannan kanssa aina tapana tavata. Saavuin koulun pihaan ja näin hämärässä Hannan hahmon. Hän istui keinussa. Menin ja istuin viereiseen keinuun. Hetken hiljaisuuden jälkeen Hanna alkoi puhua: - En tiedä mistä aloittaa, enkä edes pysty olemaan kovinkaan myöhään... Yritän mennä suoraan asiaan, Hanna sanoi ja jatkoi huokaisten: - Minulla on ollut tosi paha olla, vaikket ole sitä ehkä nähnytkään. Olen peitellyt sitä. Meidän riidat tuntuvat tosi pahalta. Tiedän, että Emmille ja Jarkolle et anna koskaan anteeksi, mutta miksi meidän ystävyys on mennyt tähän tilanteeseen? Hanna korotti ääntään, mutta sitten se särkyi: - Meidän kuuluisi olla toisillemme voimavara, ei taakka. Sitähän varten ystävät ovat! Silloin aloin itkeä, Hannan viimeiset sanat koskettivat minua kovasti. Samalla aloin todella miettiä, miten typerä olin ollut. Miksi minä en ollut aikaisemmin ottanut Hannaan yhteyttä ja ehdottanut tapaamista, miksi olin antanut itseni vajota syvälle itsesääliin ja masennukseen? Kaikki oli menettänyt merkityksensä, jopa Hanna. Olimme erkaantuneet, me sielunsiskot, parhaat ystävät, jotka olimme ennen olleet. Olimme aina olleet toistemme tukena, emme ikinä taakkana, niin kuin nyt. - Puhut asiaa, nikottelin ja jatkoin: - En ymmärrä itseäni... Kaikki on tuntunut menevän päin mäntyä viime aikoina. Sinäkin jäit pahan olon jalkoihin ja aloin kiukutella kaikesta. Ei ihme, että sinun ei ole tehnyt mieli olla kanssani. Vaikka minulla olisi ketä tuttuja ja kavereita ympärilläni, niin olen silti onneton ilman sinua, purin itseäni Hannalle. Hetken oli aivan hiljaista, istuimme kumpikin ajatuksissamme. - Kaikki ei voi olla tässä, varsinkaan meidän monen vuoden pituinen ystävyys. Me olemma kumpikin tehneet virheitä, mutta kaipa niitä kuuluu tehdä, että oppii ja kasvaa, Hanna sanoi, nousi ylös ja halasi minua. Rutistin rakasta ystävääni lujaa. Tunsin lämpöä ja iloa, joita en ollut tuntenut kuukausiin. - Kyllä asiat selviää, Hanna kuiskasi. - Tiedän sen, vastasin ja uskoinkin oikeasti asioiden ratkeavan nyt, kun olin saanut takaisin suurimman voimavarani. Vaikka kaikki muu näyttäisikin synkältä, niin saatoinhan aina luottaa siihen, että minulla oli Hanna. En voisi kuvitella häntä parempaa ja uskollisempaa ystävää. ----------------------------------------------- Kuten huomaatte, aika perus^^ Kirjotusvirheitä voi löytyä, jos huomaatte ja on muutenki sanottavaa, niin kommaa vaan rohkeasti tulemaan:)

Kommentit