Kirjoitukset

Toipuminen

Hrimnir, 07.04.2008 21:28
Katsottu 1368 kertaa

Nostan hitaasti päätäni pehmeiden tyynyjen keskeltä, katson ympärilleni. Ensin kaikki on sumuista, olen pitänyt silmiäni kiinni niin kauan, että ne eivät meinaa muistaa, miltä tuntuu nähdä maailma kirkkaana ympärillään. Pian katseeni tarkentuu, ensin ikkunaan, sitten seinällä roikkuvaan peiliin ja sen alla olevaan lavuaariin, kaikki on kirkkaan ja puhtaan vaaleaa. Sitten katseeni liukuu sinuun, ensin näen vain pitkän hahmosi, sitten hiuksesi, jotka kehystävät kapeita, kauniita piirteitä pitkinä ja tummina, niinkuin ennenkin. Näen kasvosi, hymysi, silmäsi, jotka tuijottavat minuun huolissaan ja samalla helpottuneina. Hymyilet minulle, niin että hampaat melkein näkyvät, mutta jokin on muuttunut, se ei ole sama kuin ennen. Katsoit toiseen hahmoon vierelläsi, hänellä oli vaaleat vaatteet ja hiukset visusti nutturalla. Minun täytyi olla sairaalassa, ja hän oli varmasti sairaanhoitaja. Puhuit hänen kanssaan hetken, ja katsoit sitten minuun. Et sanonut sanaakaan, ojensit vain kätesi, katseemme kohtasivat, ja vedit minut istumaan. Koko ajan kädestäni kiinni pitäen autoit minut alas sängystä, ja johdatit minut ovelle. Jalkani eivät tahtoneet totella, mutta annoit minulle aikaa, odotit minua, etkä hetkeksikään irrottanut otettasi. Kävelimme rauhassa, kuin veli ja sisko, ulos ovesta, pihalle. Oli kevät, puihin oli juuri puhjennut lehdet, ja kaikki oli suloisen vaaleanvihreää. Krookukset ja leskenlehdet kukkivat, ilma oli raikas, mutta lämmin, ja vedin sitä sisääni kuin en olisi koskaan ennen sitä kokenut. Tuuli heilutti hiuksiani, se hiveli hipiääni, joka ei niin pitkään aikaan ollut kokenut auringonvalon kosketusta, eikä raikkaan ulkoilman hellyyttä. Hymyilin, mutta samalla katkeransuloiset, suolaiset kyyneleet valuivat poskilleni vuolaina, polttavina, ja niin vapauttavina. Koska olinkaan itkenyt viimeksi, kuinka kauan oli, kun olin edes tiennyt voivani itkeä. Sinä olit siinä vieressäni, kauanko siitäkin oli, kun olimme tällä tavalla olleet kahden. Oli suorastaan ihme, että olit tullut, kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut, olin luullut että olit vihannut minua. Olin nähnyt raastavia painajaisia, joissa jätit minut kokonaan. Mutta nyt, kaiken jälkeen, juuri sinä kiskoit minut jaloilleni ja autoit kävelemään, kerroit, että siipeni ovat taas ehjät, vaikka niiden korjaamiseen meni pitkä aika, enkä vieläkään pystyisi lentämään. Kerroit, että olit antanut anteeksi, että voisimme olla ystäviä. Minä hymyilin kyynelteni takaa sinulle, vaikka en kyennyt täysin iloitsemaan siitä, mitä sanoit. Olin kai toivonut enemmän. Mutta minähän olin aina arvostanut ystävyyttä enemmän kuin rakkautta. Ystävät säilyivät läpi elämän ja kuoleman rajallekin, sen sinä juuri sinä kevätpäivänä minulle todistit. Ja kun sen todistit, samalla pelastit minut, nostit minut taas pystyyn. Sisälläni läikähti, kun tajusin, että tästähän kaikki oli alkanutkin, yli kaksi vuotta sitten. Olit nostanut minut pystyyn, kun olin kaatunut. Kysyit sattuiko, ja taputit selkään kehottaen jatkamaan vain. Olimme samassa tilanteessa nyt, sinä autoit minua pysymään pystyssä heikoilla jaloillani, jotka juuri ja juuri jaksoivat kannatella painoani, vaikka olinkin laihempi kuin koskaan ennen. Ne olivat samanlaiset, kuin kevään ensimmäiset ruohonkorret, heikot, mutta samalla ne sinnittelivät, eivätkä antaneet periksi. Mieleni teki itkeä, mutta samalla olin onnellisempi kuin koskaan, että juuri sinä olit siinä. Entisenlaista se ei koskaan tulisi olemaan, tiesimme sen molemmat ilman sanojakin, mutta edessämme oli tulevaisuus, jollaista olinkin ehkä kaiken aikaa toivonut, joka oli johtanut kaikkeen tähän. Rakkaus ylittää kaikki esteet, sanotaan, mutta rakkaus muuttaa muotoaan, mikäli esteet ovat liian suuria. Ystävyys on kuin kallio, se ei muutu, vaan se jaksaa, pysyy ja vahvistuu esteiden myötä. Ehkä joskus voin vielä olla se sama, joka olin ennen, ehkä voin avullasi nousta jälleen lentoon, ehkä voit opettaa minulle, kuinka lentää niin, ettei tarvitse pelätä putoavansa.

Kommentit