Kirjoitukset

Vangittuna valokuvaan

Antku, 27.04.2008 21:39
Katsottu 1491 kertaa

Olin miettinyt jo hyvin pitkään, mihin tyttö on kadonnut. Ennen sen näki milloin missäkin, aina niin iloisena. En ollut huolissani, ainahan se oli selvinnyt, miksi ei nytkin? Tiesin kaiken olevan hyvin. Ei niin valoisalla ja pirteällä ihmisellä voinut olla asiat huonosti. Se tyttö oli niin vahva, älykäs ja positiivinen. Tietenkin jokaisella ihmisellä on heikkoutensa, mutta se tyttö, oli vahvempi kuin muut. Kuvitelkaa, se kasvatti yksin siskoaan sen vanhempien asuessa työpaikoillaan. Samaan aikaan se opiskeli, seurusteli ja kävi töissä. Mä ihailin sitä ihmistä, joka joskus oli ollut paras ystäväni. Kai sen pitäisi olla edelleen. Omistin avaimet sen asuntoon, yövyinhän mä siellä joskus, kun porukat otti päähän. Mielessäni oli käynyt, että kävisin katsomassa miten neiti voi, mutta en vain saanut sitä aikaiseksi. Lokakuun kahdeskymmeneskuudes päivä avasin aamulehden ja näin etusivulla ystäväni kuvan. Otsikkona ”Miksi nuoret sortuvat itsemurhaan?” Laiska kun olin, en juttua lukenut sen tarkemmin. Ystävänihän kirjoitti juttuja lehtiin, tämä oli vain yksi niistä. Yksi monien joukosta. Tyttöhän oli ihmelapsi. Osasi kirjoittaa, piirtää, kokata, valokuvata. Se oli urheilullinen ja kaunis. Sen elämä oli täydellistä, siksi mä olinkin niin kateellinen. Sillä oli poikaystävä, joka oli monen tytön unelma. Tytöllä oli rahaa, vaatteita, kenkiä, uusinta kodinelektroniikkaa. Sen asunto oli kauniisti sisustettu, eikä rahaa oltu säästelty. Asunnossa näkyi tytön kädenjälki. Valkoisia seiniä koristivat taulut, jossa komeilivat sen itse ottamat kuvat, milloin mistäkin, kauniista aiheesta kuitenkin. Yksi makuuhuoneen seinä oli lattiasta kattoon täynnä valokuvia tytön elämän varrelta. Jokaisella oli oma tarinansa. Niitä olin usein miettinyt. Mitä syksyn lehti voikaan kertoa? Mä olin itse monessa kuvassa, ystäväni seinällä. Ainakin ennen olin ollut. Silloin kun olin vielä osa sen elämää. Ennen kuin erkaannuttiin. Erostammekin oli valokuvia, tiedän. Olin nähnyt niitä lehtien sivuilla, palkittuina. Yhdessä oli paikka, jossa viihdyimme aina pienenä. Puumajan lattialla, nurkassa, aivan yksin, makasi nalle. Unohdettuna, hylättynä, yksinäisenä. Kuva oli voittanut kilpailun, josta voittaja sai 5000€. Olin silloinkin kateellinen, miksi itse en osannut? Lokakuun kahdeskymmenesyhdeksäs. Postiluukusta tuli aamupostin mukana paksu kirjekuori. Sen sisässä kaikki kuvat itsestäni, revittyinä irti ystäväni seiniltä. Mukana lappu: ”Kiitos yhteisestä ajasta”. Ihmettelin, mutta en ajatellut asiaa sen tarkemmin. Emmehän me enää olleet kuin ennen, kaikki oli muuttunut. Tyttö oli itse kadonnut. Lähtenyt pois luotani, hyvästelemättä. Lokakuun kolmaskymmenes. Olin ajautunut ystäväni, aina niin iloisen tytön asunnolle. Avain ei käynyt enää lukkoon. Kukaan ei sitä avannut. Koputin, soitin ovikelloa, huusin. Tahdoin puhua ystävälleni. Olin koko yön selannut kuvia ja löytänyt niiden seasta yhden, joka sai minut ajattelemaan. Halasin siinä ystävääni, etelässä. Lomalla. Ikävä iski niin voimakkaana, että oli aivan pakko kuulla ystävästäni jotakin. Koputin vielä kerran tuloksetta ovelle ja käännyin sitten pois. Ollessani jo rappusten puolivälissä ovi kuitenkin aukesi. ”Oletteko lähiomainen?” kuului miehen raskas ääni. ”Ystävä vain”, kuiskasin peloissani. Mies kysyi nimeäni ja kuultuaan sen pyysi minut mukaani. Univormuun pukeutunut poliisi käski minun odottaa eteisessä ja haki jotakin keittiöstä. Asunto oli täynnä ihmisiä, jotka vain tuijottivat hiljaisina. Ahdisti, syvästi. Lopulta mies palasi, ohut kirjekuori kädessään. Päällä oli nimeni ja kuori oli suljettu sinetillä. Takana luki ystäväni nimi, hänen itsensä kirjoittamana. Poliisi pyysi lähtemään, työnsi ovesta ulos ja sulki sen perässään. Olohuoneen sohvalla avasin kirjekuoren. Vedin sieltä ulos kirjeen, joka kuului näin: ”Hei. Tiedän, ettet hyväksy tätä, mutta sain elämäni parhaimman kuvan. Tiedän sen olevan parempi kuin mikään muu tähän asti. Sä ihmettelet miten se on tässä kuoressa, mutta sitä en kerro sulle. Lähetä se johonkin kilpailuun, kuvanmuokkauskilpailuun ja susta tulee rikas, eikä sun tarvitse olla enää kateellinen mulle. Tosin kuvaa ei ole muokattu. Muista, ettei raha ja asioiden ulkokuori tee onnelliseksi. Onnellisuus on suurempaa, se tulee sisältä. Hyvästi, nähdään seuraavassa elämässä. Haluan kolme valkoista ruusua, kiinni punaisella narulla.”. Sydämeni oli pompannut kurkkuun tekstiä lukiessani. En uskaltanut ottaa kuoresta kuvaa. En halunnut nähdä sen sisältöä. Keräsin kuitenkin rohkeuteni. Nostin kuvan silmieni eteen. Kuvassa oli ystäväni, jonka suloiset kasvot peittyivät vereen, jota roiskui ympäriinsä, upeissa kaarissa. Asunto oli kuvanottohetkellä kaunis, mutta sen kauneus katosi heti sen hetken jälkeen. Veret roiskuivat seinille ja valkoiset huonekalut sotkeentuivat siitä. Kuvassa oli kolmea eri väriä. Valkoinen seinä, punainen veri, mustavalkoinen tyttö ja musta ase. Itsensä ampunut tyttö kuitenkin hymyili, niin kuin aina. Tällä kertaa hymy vain oli aitoa.

Kommentit