-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Muistoja vintillä

MinaD, 30.04.2008 12:02
Katsottu 1737 kertaa

Ehkä tämä paikka on hieman korni, jonka aina valitsen halutessani olla rauhassa ajatuksieni kanssa. Olen aina nähnyt ajatukseni uudessa valossa, kun suljen itseni pimeään, ehkä se on se tie mikä auttaa minua näkemään selvemmin. Tämä vanha ja hylätty ullakkohuone on jotenkin rauhoittava kaikkine tuoksuineen. Ulkona maata kastelee viileä kesäsade, joka ropisee mukavasti vanhaan peltikattoon. Suljen silmäni ja vedän keuhkoni täyteen ullakkohuoneen vanhan puun tuoksua, johon sekoittuu hieman pölyä sekä koipalloja, joita mummoni tänne aina piilotti, pitääkseen täällä olevat tekstiilit kunnossa. Seinälautojen välistä pääsee hieman viileä ilmaa sisälle, ja kääriydyin tiukemmalle vanhan viltin sisälle, jonka sinne olin joskus vienyt nuoruudessani. Tässä rakennuksessa ei minun lisäkseni kukaan oikeastaan käy muuten kuin tuomassa jotain vanhaa tavaraa, jonka voi sitten rauhassa unohtaa. Niin kuin haluttiin unohtaa mummonikin, joka joskus asui täällä. Hänen kuoltuaan ei mikään ollut enää samoin. Isänikin vain laskeskeli perintötuloja päässään, äidin riekkuessa hänen ympärillään, kuin paraskin kanaemo joka tietää saavansa uuden turkiksen. On sinällään huvittavaa kuulua tuohon materiaaliseen perheeseen, kun itse on niin täysin erilainen. Olin aina enemmänkin mummon tyttö. Me jaoimme samoja ajatuksia, ja katsoimme kummatkin sivusta naureskellen vanhempiani ja heidän uusimpia päähänpinttymiään. Muistan kuinka mummo sanoi aina: ” Kuules Cat, Me olemme samaa maata, sinä ja minä. Joskus sitä ajattelee, että vanhempasi ovat adoptoineet itsensä tähän perheeseen ihan vain meidän kiusaksemme, mutta olemmekos me siitä moksiskaan.” Muistan kuinka hän aina naureskeli tämän jälkeen vetiset silmät loistaen ilkikurisista kipinöistä. Aina jonkin aikaa naureskeltuaan, hän jatkoi: ” Voisin laatia muutoksen testamenttiin aivan vain heidän kiusakseen, mitäs siihen sanot kissaseni?” jonka jälkeen hän aina hymyili kuin salaliittolainen. Olen asunut koko ikäni kaupungissa vanhempieni kanssa, mutta kävin mummoni luona aina kun mahdollista. Mikään ei ollut niin ihanaa, kuin ajaa linja-autolla maalle, jossa mummoni oli aina vastassa joka ikinen loma. Ajoimme hänen vanhalla Fordilla peltojen ohitse, ja pitkin pitäjiä, kunnes käännyimme metsätielle, joka oli huonossa kunnossa, mutta Fordin rämä pääsi kuin pääsikin aina mökin pihalle, vaikka joskus pelottikin, milloin autosta putoaisi pohja kokonaan pois. Mökin ympärillä kohosi suojelevasti tiiviisti puita, kuin suojellakseen tuota kolmikerroksista puurakennusta luonnon voimilta. Tuolla pihalla oli puutarha, jonka mummo antoi rehottaa villinä ja vapaana, josta taas vanhempina eivät pitäneet yhtään, vaan sanoivat: ” Eikös sen mummon nyt pitäisi karsia tuota puutarhaa? Se voisi nostaa tämän palstan pahasen markkina-arvoa.” Tuohon mummo vain tuhahti ja sanoi joka kerta samoin sanoin: ” Voi hyvä Margareta, Luoja on tämän puutarhan muokannut. Mikä minä olen Jumalan kasvimaata kuokkimaan.” Joka kerta mökillä käydessään äitini näytti happamalta kuin kuivattu korppu, ja lähti aina vihaisena kiskoen isääni mukana. Kumpikaan heistä ei voinut sietää mitään muuta, kuin kaupunkielämää, ja maallista mammonaa. Itse jaksoin aina ihmetellä heidän hinkuaan muokata tuota puutarhaa, sillä minun mielestäni ei täydellisempää paikkaa löytynyt mistään. Omenapuut kantoivat hedelmää, ja muureilla kohoili köynnöksiä, ja kun käveli talon ympäri takapihalle, huomasi olevansa yrttitarhassa, joka oli mummoni ylpeys. Vaikka en yrteistä mitään tiennyt halusin silti aina hoitaa niitä mummoni kanssa. Monet kerrat muistan kuokkineeni maata ja sen rikkaruohoja, jotta yrteillä olisi enemmän kasvutilaa. Ja vaikka kuinka mummo minua opetti noista kasveista, eivät ne tiedot minun päähäni jääneet. Se taitaa olla ainut piirre, joka minuun on vanhemmilta tarttunut, mutta mummo ei silti koskaan lannistunut, eikä minua siitä moittinut vaan osti minulle kokonaisen suuren yrttikirjan, jota joskus lueskelen pitääkseni mummon lähelläni. Siitä on nyt kolme vuotta, kun mummo kuoli, enkä koskaan sitä ennen tuntenut oloani niin yksinäiseksi kuin silloin. Hautajaiset olivat kauniit, vaikka vanhempani eivät siihen paljoa rahaa halunneetkaan laittaa. Muistan ne tappelut, joita vanhempieni kanssa kävin sen takia, ja joka kerta äitini sanoi jotain typerää, ja kohtuutonta, kuten: ” Catherine kultaseni, meillä ei ole varaa kummoisempiin juhliin, kun meillä on ne rapujuhlatkin tulossa, ja vieraslista on aivan päätä huimaava.” Tai jotain muuta vastaavaa. Tiesin heidän odottavan innolla testamentin lukua, ja näin heidän laskelmoivissa mielissään kun he hinnoittelivat tuota metsäpalstaa myytäväksi. Kukaan ei voinut aavistaakaan sitä valtavaa yllätystä, jonka mummo oli vielä onnistunut järjestämään. Naureskellen ojennan käteni viltin sisältä, ja tartun tupakka askiini, avaan sen ja otan yhden savukkeen. Tartun hieman kauempana olevaan kynttilään, sytyttäen tupakan ja vedän henkoset puhaltaen savut nautiskellen pihalle suustani. Hymähdän muistaessani sen testamentin luvun. Vanhempani istuivat vierelläni vanhalla kauhtuneella nahkasohvalla, joka tuoksahti hieman ummehtuneelle. Katselin ympärilleni tuossa lakitoimistossa lopen kyllästyneenä äitini hermostuneeseen nalkutukseen ja isääni, joka rauhoitteli häntä pitämällä tätä kädestä kiinni. Toimiston ovi aukesi ja sisälle porhalsi kaksi miestä, joista toinen oli hienpeitossa ja lihava, se toi mieleeni vanhan bulldogin, ja toinen taas oli asiallisen näköinen harmaapäinen herrasmies vanhaan malliin. Edeltä mainittu istahti tuoliin, kirjoituspöydän taakse kaivellen esille papereita, kun toinen taas istuutui huoneen perällä olevaan tuoliin, joka päästi pienen narahduksen kuin yrittäen pysyä koossa. Bulldogi kohotti päätään papereiden keskeltä ja yskähti vaivautuneesti. ” Täällä näyttää olevan kaikki koolla, joten voisin aloittaa.” Hän sanoi hieman vinkuvalla äänellä, ” Testamentti on hyvin yksiselitteinen ja jos sallitte, hyppään muodollisuuksien yli?” ja vanhempani nyökkäsivät yksimielisesti päätään, kuin ohjelmoidut vieteriukot, joten mies jatkoi, ” Minä, Mary Amanda Smith, kaikessa ruumiin ja sielun voimissani, luovutan kaiken maallisen omaisuuteni tyttären-tyttärelleni Catherine Amanda Smithille, joka luovutetaan hänen vapaaseen käyttöönsä kun ja jos hän on 18 vuotta. Jos hän kuitenkin on alaikäinen, saa minun luotettava asianajajani pitää tuota omaisuutta hallussaan, kunnes Catherine on täysi-ikäinen.” Muistan kuinka äitini veti terävästi henkeä ja kiljaisi puristaen isäni käden tunnottomaksi. Tuo vanhempi mies, joka oli mennyt istumaan huoneen perälle, nousi nyt ja käveli luokseni ja esitteli itsensä mummon lakimieheksi. Katselin kuinka äitini muuttui aina vain kalpeammaksi, mitä enemmän mies luetteli minun saavan. Mummon maalliseen omaisuuteen kuului yhdeksänsataatuhatta puntaa, vanha Ford sekä mökki ja sitä ympäröivä metsäpalsta, jota oli yhteensä tuhat hehtaaria. Tämän kaiken sain haltuuni vuosi sitten, jonka jälkeen muutin pois kotoa omaan asuntoon kaupungin reunalla, ja aina kun vain mahdollista, ajan mummon vanhalla Fordilla mökille, jossa hänen muistonsa elää voimakkaana. Tunnen itseni usein hyvin yksinäiseksi eikä tuo suuri rahasumma auttanut asiaa yhtään. Olen eristänyt itseni ihmisistä. Vaikkakin onhan minulla ystäviä joihin luotan ja joita rakastan, mutta he eivät saa minua tuntemaan oloani kotoisaksi niin kuin mummo teki. Haikeasti huokaisten sammutin tupakan. Ojensin taas kättäni pidemmälle ja tartuin viskipulloon kaataen siitä pienen paukun. Siemaisin siitä pikkaisen ja kuuntelin ulkona riehuvaa sadetta hymyillen. Kuuntelin mökin seinien omaa elämää. Ne narahtelivat rauhallisesti kuin laulaen kehtolaulua. Olin onnellinen enkä jaksanut välittää vaikka minulta oli jäänyt alakerran seinien maalaaminen kesken. Kyllähän sitä kerkiää, niinhän se mummokin aina sanoi. Syy miksi pakenin taas tänne ei ole yksiselitteinen, ja se taas, miksi tartuin pulloon, johtuu miehestä. Niinhän se aina menee. Otin taas kulauksen viskiä rauhoittaakseni hermojani. Tapasin Migelin noin vuosi sitten, kun pakenin vanhempieni nalkutusta savuiseen kapakkaan. Olin juonut sinä iltana aika reippaaseen tahtiin, kun Migel käveli baaritiskille viereeni. Iskulause oli tyypillinen miehelle ja naureskelin sitä hänen kanssaan. Hän tarjosi minulle uuden paukun, ja juttelimme mukavia. En kertonut hänelle omaisuudestani missään vaiheessa seurustelumme aikana, sillä pelkäsin hänen muuttuvan samanlaiseksi, kuin vanhempani, nuo mielistelevät idiootit. Oudoksun todella ajatusta, että olen heidän jälkeläisensä. Kuitenkin, seurustelin Migelin kanssa kaksi kuukautta, jonka jälkeen muutimme yhteen. Elämä oli ihanaa ja kaikki näytti kauniilta, jopa äitini naama ei näyttänyt enää vaikuttavan minuun mitenkään. Suhteemme kuitenkin muuttui, en tiedä milloin tai miten, mutta se kuitenkin muuttui, tartuin sen jälkeen usein pulloon hukuttaen suruni ja murheeni siihen, huomaten kuitenkin seuraavan aamun tuovan kaiken takaisin päivän valoon. Otin taas tupakan ja sytytin sen vapisevin käsin. Viisi kuukautta sitä jatkui, ja join kuin sieni, kunnes eräänä iltana kävelin hotellin ohitse. Ehkä se oli kohtalo joka pakotti minut katsomaan hotellin lasioven läpi normaaliakin tarkemmin, sillä katsoin ja näin Migelin. Ilostuin suuresti ja ajattelin meneväni sisälle, ja halaavani Migeliä, sillä olin päättänyt mennä katkolle ja lopettaa juomisen, joka oli iso ongelma. Seisahduin kuitenkin ovelle, sillä Migelin kainalossa oli toinen nainen, joka katsoi Migeliä yhtä palvovasti, kuin minäkin olin joskus katsonut. Tajusin että meidän ongelmamme ei ollutkaan minä ja minun juomiseni, vaan Migelillä oli koko ajan ollut toinen nainen. Juoksin silloin sivukujalle ja annoin ylen. Sisikuntani oli riekaleina, sillä en tiennyt mikä oli mennyt vikaan. Olimme suunnitelleet häitä vielä eilen. Kokosin itseni ja järkeilin että kyseessä oli pakko olla erehdys, ja tuo nainen oli Migelin sisko tai joku tuttava, eikä pelkoni olleet minkään väärti. Annoin asian olla pitkän aikaa kytemässä, ja hakeuduin hoitoon. Kuntouduin hyvää vauhtia, mutta Migelin ja minun välini eivät kuntoutuneet, vaan hiertyivät pahemmiksi. Katselin vinttiä ja sen hämäriä nurkkia, ja annoin kyynelien valua poskia pitkin. Otin kulauksen viskiä, ja sammutin tupakan joka oli palanut loppuun itsestään. Myönnän olevani hieman katkera, kukapa ei olisi. Kaksi päivää sitten tapahtui se lopullinen ydin räjähdys, joka rikkoi välimme lopullisesti. Lähdin töistä aikaisin kotia yllättääkseni Migelin kotiruoalla, johon meillä ei yleensä ollut aikaa. Ostin kaupasta kanaa ja perunoita, sekä muita tykötarpeita. Lastasin ostokset Fordiin ja ajoin kotiin. Pihalla katselin ruusuja, jotka kukkivat loistokkaina pensaina. Annoin niiden kasvaa villinä kuten mummokin olisi tehnyt, sillä se sopi upeasti punatiilisen omakotitaloni ympäristöön. Avasin ulko-oven ja vein ostokset keittiöön, jonka jälkeen ajattelin mennä suihkuun ja vaihtaa vaatteet. Avasin makuuhuoneen oven selälleen, ja näin Migelin sängyssäni sen saman naisen kanssa, joka oli roikkunut Migelin käsivarressa hotellilla. ” Älkää minusta välittäkö.” Sanoin rauhallisella äänellä, ja Migel säpsähti peitellen naista allaan. Hymyillen kävelin vaatekaapille, ja otin ylähyllyltä matkalaukun. Pakkasin siihen tarpeellisia vaatteitani, jonka jälkeen käännyin Migelin puoleen, joka yhä makasi sängyllä naikkonen vierellään kummatkin vaivautuneina. ” Tämä lienee tarkoittaa, että häät on peruttu.” Sanoin ja kävelin ulos huoneesta. Huusin keittiöstä noukkiessani kauppakassia maasta, Migelille että pakkaisi tavaransa mahdollisimman pian, ja muuttaisi pois saman tien. Sen tehtyäni kävelin autolleni ja ajoin viinakaupan kautta mummon mökille. Olin hämmästynyt sitä tyyneyttä ja rauhaa, joka laskeutui sisikuntaani, aivan kuin suuri taakka olisi nostettu harteiltani. Se ei tosin poista surua, mutta riittää minulle. Katsahdin viskipulloa inhon vallassa ja paiskasin sen vintin seinään. Huokaisin helpottuneena, eihän ne miehet loppujen lopuksi ole elintärkeitä. Yksi niiden edustajista kuitenkin sai minut tekemään vakaan päätöksen, jotta kunnostaisin tämän mökin entistäkin ehompaan kuntoon, myisin vanhan asuntoni, ja muuttaisin tänne asumaan, jossa kaikki lämpimät muistot elävät ja hengittävät, ja kukapa tietää vaikka joskus tapaisinkin sen unelmieni prinssin, joka tuskin on mahdollista tässä saastuneessa maailmassa, mutta jätän mahdollisuudet avoimiksi. Ja nyt takaisin töihin. Vintin portaat narisevat hiljaa astuessani niille. Näen pieniä kulumisen merkkejä askelmilla. Muistelen niitä monia kertoja, kun kapusin niitä ylös, joskus itkien ja joskus nauraen. Kuinka paljon voi yhdet portaat kantaa muistoja lapsuudesta ja varttumisesta. Menen olohuoneeseen ja tartun pensseliin, kastaen sitä beigeen maaliin. Sutaisen seinää pitkin vedoin ja palaan ajatuksissani kauas taakse, jolloin maalasin toisen talon seiniä kauan sitten. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, vaikka vain neljä vuotta on kulunut. Nauran vieläkin niille kommelluksille, joita viisitoistavuotias voikin kokea. Se seinä sijaitsi sen aikaisen poikaystäväni kotona. Maalasimme sitä rangaistuksena, koska karkasimme kaupungille riehumaan, niin kuin nuoret nyt tekevät, tosin alkoholilla ei ollut silloin vielä mitään tekemistä hauskanpidon kanssa. Muistan kuinka Benin vanhemmat suuttuivat, sillä hänen olisi pitänyt lukea tentteihin niin kuin lupasi. Minä olin silloin vielä villi nuori, joka ei paljoa säännöistä piitannut, vaikka muuten kiltti olinkin. Kokeilin silloin vielä rajojani, ja huomasin ettei vanhempina paljoakaan kiinnittäneet huomiotaan siihen mitä tein, tai olinko yleensäkään kotona. Ben jäi kiinni kun hänen vanhempansa palasivat juhlista kotiin liian aikaisin, ja tietenkin he odottivat kunnes tämä palasi. Mikä hirveä metakka siitä syntyikään. Olin paikalla, joten sain osan huudoista niskoilleni, mutta silti minua kävi sääliksi Benin äiti joka itki ja huusi hysteerisenä: ” Mieti mitä olisi voinut tapahtua Benjamin. Voisit nytkin maata ties missä katuojassa, eikä kukaan tietäisi siitä mitään. Kuinka voit olla noin vastuuton? Me olimme huolissamme, sillä me rakastamme sinua.” Ja lopulta koko perhe halasi itkien ja vannoivat rakkauttaan toisille. Katsoin tuota kaikkea sivusta, ja tunsin palan kurkussani. Muistan toivoneeni, että minullakin olisi samanlainen perhe, jossa minusta välitettäisiin enemmän, kuin jostakin koktailikutsuista. No kuitenkin jouduimme seuraavana päivänä maalaamaan heidän olohuoneen seinät, mutta se ei tuntunut kauhealta, vaan pikemminkin koin saavani jonkinlaisen palkinnon, tai hyvityksen, ja tunsin että minuakin rakastetaan jossain. Tappelimme Benin kanssa leikillämme ja sotkimme toisemme maaliin, kun Ben yhtäkkiä vakavoitui. Kumpikaan ei puhunut vaan vain katselimme toisiamme totisina, kunnes Ben rikkoi hiljaisuuden sanoen: ” Olen pahoillani Cat.” Ja piti pitkän tauon. Kysyin häneltä ihmetellen, että mitä hän tarkoitti. Hiljaisuuden rikkoi vain seinäkello, joka tikitti muistuttaen omalla tavallaan ajan lyhyydestä. Viimein Ben katsoi minuun suoraan ja näin kyyneleen hänen silmäkulmassaan. ” Tämä ei voi jatkua. Minä rakastan sinua, mutta rakastan sinua kuin siskoa.” Hän piti pitkän tauon, ja tiesin mitä tuleman pitää, mutta kuitenkin yllätyin niin että vajosin maahan ihmetyksestä. En voinut sanoa muuta kuin: ” Homo?” aivoni päättivät yhtäkkiä lopettaa toimintansa, ja puhkesin hysteeriseen nauruun. Tuo oli se poika, jonka kanssa suunniteltiin kesähäitä ja viittä lasta. Tuo oli se poika, joka vei minulta neitsyyden, ja hän kertoo olevansa homo. Jonkin aikaa mietittyäni tuota asiaa, tajusin kuinka järkeen käypää se loppujen lopuksi oli. Katsoin Beniä kokonaan uusin silmin, ja nauraen halasin häntä. Hän kuiski korvaani olevansa pahoillaan, enkä voinut muuta tehdä kuin nauraa. Lopulta sain hengitettyä happea sisääni, ja vannoin olevani aina hänen ystävänsä, mitä sitten ikinä tapahtuisikin. Ben oli silmin nähden helpottunut. Me nousimme lattialta ylös ja jatkoimme maalaamista, kumpikin hykerrellen vuorollaan. Sinä iltapäivänä me siirsimme ystävyytemme kokonaan uudelle tasolle, ja tiesin vaalivani ikuisesti muistoa tuosta iltapäivästä, ja sitä edeltävistä ajoista, sekä sen jälkeisiä aikoja. Niin kuin olenkin tehnyt. Katsahdin olohuoneen seinää ja totesin sen olevan valmis, joten pyyhin käteni rättiin ja naureskellen muistoille, menin keittiöön tekemään hieman syötävää. Huomaan että kokemukseni miehistä ovat kenties hieman hurjia, ja omituisia. Minulla taitaa olla todellakin hieman kieroutunut miesmaku. Otin keittiön kaapista kattilan, ja aloin valmistamaan mummon salaista reseptiä. Katsahdin ikkunasta pihalle, ja totesin iltapäivän olevan jo pitkällä, ja se taipuisi kohta iltaan, sadekaan ei ollut vielä loppunut. Käännyin keittiönkaapin puoleen, ja kaivoin ylähyllyltä kynttilöitä. Sijoitin ne keittiönpöydälle ja sytytin ne tulitikulla. Kaivoin tupakan askista ja sytytin senkin samalla. Katselin savukiehkuroita samalla, kun odotin veden alkavan kiehua. Tunsin aivan kuin ajatukseni olisivat leijuneet ylös tuon savun mukana, eikä minulla olisi mitään hätää. Mummon perinnöllä kykenisin elämään koko ikäni ilman töitä, mutta en aio sitä tehdä. Koska olen sarjakuva-alalla, kykenen tekemään niitä töitä kotonakin, jos vain veisin ne aina määräajan tullessa takaisin työpaikalle. Kotona, mikä ihana sana, sillä kotonahan minä olen. Poltin savukkeen loppuun hymyillen ja totesin keitinveden kiehuvan, joten sammutin tupakan ja laitoin kattilaan raaka-aineita, joita en teille kerro vaikka haluaisittekin tietää. Siinä ruokaa valmistaessani päätin tehdä mummon viherhuoneesta ateljeen. Siinäkin huoneessa oli paljon muistoja, kun monet kerrat joimme siellä iltapäivä teen, auringon hyväillessä meitä hellästi, ja saaden ruukkukasvit loistamaan omaa väriään. Siellä olisi täydellinen valo piirtämiseen, puhumattakaan sen viihtyvyydestä. Näiden päätösten myötä tunsin aina vain enemmän palanneeni kotiin pitkään eksyksissä oltuani, ja en voinut olla miettimättä, että ehkä mummo oli joskus tehnyt tuon saman päätöksen, ja ollut siihen ihan yhtä tyytyväinen. Hän oli muuttanut Englantiin noin viisikymmentäluvulla Suomesta. Täällä hän tapasi isoisäni ja meni naimisiin. Ukki kuoli pian äitini syntymän jälkeen, eikä mummo ollut sen jälkeen tavannut enää miestä, jonka kanssa olisi halunnut jakaa elämänsä. Mummo ei kovinkaan paljoa kertonut minulle menneisyydestään, ehkä siinä ei ollut paljoa kerrottavana, ja hän sanoi aina, että mikä on mennyttä on mennyttä, joten mitä sitä takaisin haikailisi. Hän oli oikeassa, kuten aina ennenkin. Pääasia kuitenkin on, että olen onnellinen, ja tämä on se tie, jota haluan kulkea, aina hamaan loppuun asti. Olen kohdannut menneisyyden, ja nyt voin laskea sen lepoon. Seuraavaksi minun pitää kohdata rohkeasti tulevaisuus, joka vielä pysyy poissa näkyvistä. Odotan innolla aikaa, kun kaikki selkenee. Siihen asti aion vain olla onnellinen. Katsahdin ikkunasta ulos, ja totesin sateen loppuneen. Aurinko heitti viimeisiä säteitään ikkunasta sisään, kuin sanoen: ” Lopetin suremisen, lopeta sinäkin.” Hymyilen ja itken ilosta.

Kommentit

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net