-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

lopusta kaikki alkaa

hahmoksi, 23.06.2008 19:30
Katsottu 1390 kertaa

Kuulen itkua, joka on voimakkaampaa kuin kaikki maailman aikaisemmat äänet yhteen kerättynä. Huutaminen kuuluu hiljaisena taustalla. Tuijotan televisiota, enkä tiedä mitä ajatella. En tunne mitään muuta kuin ikävää. Tätä kohta tuhoutuvaa maailmaa en tule kaipaamaan, mutta häntä, jota en koskaan tavannut. Ikävä minulla on myös vanhempiani, jotka antoivat minut pois, koska halusivat elää elämäänsä. He tekivät oikean valinnan, sillä elo kiersi minut, aivan kuin olisin sen kilpailija. Olin täynnä eloa, joka olisi vain pitänyt puhaltaa henkiin. Nyt kuitenkin kaikki elo oli loppumassa ja aloin pikkuhiljaa tuntea onnellisuutta. Se oli tullut televisiosta ja radiosta päättymättömältä nauhalta, se mitä oltiin vuosi odottaen pelätty: maailma tulisi räjähtämään kokonaan ja täysin vuorokauden aikana, minä hetkenä hyvänsä. Toivo oli jo syleillyt ihmisiä, mutta sitten tuli uutinen täysin yhtäkkiä, eikä se jättänyt aikaa hyvästeille. Uutinen ei edes kaikkia millään tavoittaisi, mutta se nyt oli aivan yhdentekevää. Nousen ylös sohvaltani ja suljen huudot päästäni, taito jonka opin kasvatuskodissa. Menen ikkunan luo ja näky on kaaoksessaan kaunis. Ihmisiä hyppii talojen katolta, minkä koen jotenkin huvittavana. Eivät sitten jaksaneet odottaa muutamaa tuntia. Saan nauraa heille, koska kenenkään ei enää tarvinnut jäädä suremaan heitä. Halusivatko he päättää omasta kohtalostaan vai olivatko heränneet kysymykset ja pelot heille liikaa? Ei yksikään ihminen ole milloinkaan päättänyt omasta tiestään, sanoi positiiviset diplomipaskat mitä tahansa. Tuurilla saa rahaa ja naisia, eikä muuta ole. Onnella saa onnea, melko sairasta. Siitä pyörästä ei pääse pois. Kuolemasta oli tullut kaunista. Nyt murhamiehet pääsivät vapaasti suorittamaan ammattiaan tai taiteensuuntaansa, sillä kovin virkaintoinen poliisi saisi olla, jos nyt olisi partioimassa. Eihän sitä tosin tiedä, jos joku Titanicin viulunsoittajien innoittamana päättäisi partioida loppuun saakka, yksi urhea tai tekourhea ystävämme. Mistä tämä pakokauhu? Minne he muka voisivat paeta? Kumpaa he pelkäävät enemmän: elämää, joka jää vai elämää, joka voi olla edessä? Eläneetkö pelkäävät loppumista ja odottaneet katuvat, kun odottelivat liikaa? Ikuinen elämä on ehkä kaikkein pelottavinta. Ellei ole mitä menettää, ei ole elämää. Tylsää sen täytyy olla, jos sitä on. Puutarha kun ei ole kaunis, ellei maassa ole yhtään maatumatonta roskaa. Yksi lause muodostuu muita useimmin ihmisten päähän hieman eri muodossa, mutta täysin samassa tarkoituksessa: miksi elin niin vähän? Miksi en käynyt siellä? Miksi en auttanut? Miksi en kysynyt? Miksi en ehtinyt? Ei ystäväiseni, olisit ehtinyt, mutta et vaan… Niin en tiedä mikset ja miksen. Ei elämä ole minuutteja vaan hetkiä ja tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa, kun saan kokea tämän hetken. Pysähtyykö aika nyt? En usko, ei sitä kiinnosta mitä tapahtuu, ylimielisenä yksinvaltiaana se vain kuluu silloinkin kun se ei ole ketään vanhentamassa. Röyhkeä paskiainen. Näen epäselvästi kirkon ja ihmisjoukon kivittämässä sitä. En erota ihmisiä, mutta uskon heittäjien joukossa olevan monta pappismiestä. Pitäisikö nyt pyytää syntinsä anteeksi ja päästä sitten taivaaseen ja ohittaa nuo papit loppusuoralla, saada aikaan huikea juonenkäänne elämän tuskateatterin viimeisessä näytöksessä. Pakana paaviksi. Puhelin soi. Mitä helvettiä, puhelin soi. Vastaan siihen sellaisella mielenkiinnolla, jota en ole ennen näin suurena kokenut. - maailmanlopun ratsastaja - no hyvää päivää, olisiko teillä hetki aikaa? - vuorokausi parhaimmillaan - no hyvä, kiinnostaisiko teitä lehti jossa perehdytään julkkisten pukeutumiseen ja elämäntyyliin? Hyvänolon tunne valtaa minut, lehtimyyjä, loppuun asti, oikein. Hymyilen. - mistä mahdat soittaa, naurava ääneni kysyy. Toisesta päästäkin alkaa kuulua naurua. - mun oli pakko kokeilla, jos joku vaikka vastais, mun nimi on muuten Emmi ja mää soitan Tampereelta. - no moi Emmi, määkin oon tampereelta, aika sekainen meininki tuolla pihalla - Niin on, kauhee hössötys yhestä maailmanlopusta. Tekis mieli mennä pihalle katteleen, mutten uskalla. - mitähän sää pelkäät? Repeämme molemmat nauruun. - Mää ajattelin just lähtee tonne pihalle katteleen. Mistä päin Tamperetta oot? Meinaan vaan, että mehän voitais tavata vaikka jossain tai jotain, kysyn ja toivon, mutten pelkää. - Kysytkö sää mua treffeille? Oon tästä keskustasta. - Kai mää kysyn. Mää oon kans keskustasta, voitais nähä vaikka kirkolla, mun on pakko nähä montako noista kivittäjistä on pappeja. Siis jos haluaisit, niin voitais. - Joo haluan, sovitaanko vartin päästä? - käykö puoli tuntia? kysyin sillä minun pitäisi käydä suihkussa ennen, sillä Emmi näytti hyvältä puhelimessa. - Joo sopiihan se, mistä mää tunnistan sut? - Mää oon see , joka ei juokse paniikissa ympäriinsä. Hänellä on kaunis nauru. - Mää otan vaikka kahvipannun mukaani ja tuun siihen pääovien lähelle, niin varmasti erotat mut. - Näin tehään. - Ei kai sulla oon kolmien treffien sääntöä, mään meinaan vaan että oon aika mahdottoman tilanteen edessä jos on. Pystyn nyt puhumaan hänelle näin, niin kuin aina olisi pitänyt. Olen päässyt ulos siitä muotista, joka oli minulle tehty ja johon jostain käsittämättömästä syystä menin vaikka se puristi olemuksesta. Tahtoisin palauttaa tämän ruumiin, se ei sopinut. Nyt olen kaikki se mitä olen, eikä yksikään, eikä mikään vaikuta siihen. Nyt ymmärrän. En pelännyt turhaan, mutta en myöskään ymmärtänyt, että pelko on tunne, jonka pitää aiheuttaa toimia, ei jähmettymistä. Se etten uskonut itseeni, ei merkinnyt mitään, se oli vain yhden ihmisen yksi mielipide. Ihmisen, joka oli liian lähellä ja liian herkkä, ihmisen joka olin minä. Aitous, jota olin etsinyt tekopyhyyden ja vääryyksien verkosta, oli nyt tässä ja aioin ottaa siitä kaiken irti - joo ei oo. Jos vaan aika riittää niin kyllä me nähdään toisemme alasti. Tulee hiljaisuus. Hiljaisuus jatkuu. - nähään kohta - nähään. Juoksen suihkuun ja heitän vaatteet matkalla lattialle. Ajan ammattikoululaisen viikseni ja partani, kun kirottu leukani ei vielä 25-vuotiaanakaan pysty parempaan. Se on klassinen leuka, joka ei suostu vanhenemaan, kun se on nähnyt, mitä minulle on tapahtunut kun olen vanhentunut. Se piti enemmän entisestä minusta ja se on oikeassa. Pesen hampaani ja etsin kortsun, nauran ja heitän sen menemään. Puen vaatteet ja olen valmis lähtemään. Lapset. Kaikki maailman lapset ja minä olin onnellinen, surunsa, pelkonsa, heidän unelmat ja elämättömät elämät. Äidin suru, kun et voi tehdä mitään. Ei riittänyt, että isä lähti ja perusti uusioihanan perheen. Olen surullinen heidän kaikkien kanssaan, itken. Lapset. Katson pihalle ja siellä ei heitä onneksi näy, he ovat perheidensä kanssa. Ehkä he ymmärtävätkin jopa meitä aikuisia paremmin, kun heidän aivonsa eivät ole vielä saaneet liikasäteilyä muovista. Ei heillä ole hätää, he säästyvät paljolta. Näin uskottelen itselleni ja lähden pihalle. Siellä oli täysi kaaos. Tuo lause on kirjoitettu ja näytelty useasti sen lievässä merkityksessä, mutta nyt joka kirjain oli painava ja totta. Pelkäsin jonkun murhaavan minut ennen kuin näkisin Emmin. Puukko mahaan kun Pekka vain halusi kokeilla miltä se tuntuu. Elämän antaminen tuntuu hyvältä, miksei siis ottaminenkin. Pelkoni kuitenkin unohtuu kun näen iloitsevan ihmisjoukon. Hymyilen heille ja he hymyilevät minulle. En ollutkaan yksin, liian vähän etsin. Rakastan elämää, onneksi se nyt loppuu, kun siitä on vielä hauras muisto. Ihmisiä tulee vastaan. Miksi kaikki menevät ohi? Lapsuus tulee mieleeni ilman mitään syytä, jonka tietäisin. Kuulen äänen, joka tulee luistimen osuessa jäähän, tunnen pakkasen ihollani ihanasti kirpaisten, näen lumivallit, jotka ovat aurauksesta kertyneet, maistan kaakaon. Seitsemään vuoteen ei ole ollut lunta, ei pakkasta, ei kaakaota eikä sitä tunnetta, joka minulla oli kun päätin päästä NHL:ään. Oli kuitenkin Emmi. Menen sovitulle paikalle odottamaan ja katselen ympärilleni odottaen kaunista ja laskeskellen pappeja. Neljä ja kyllä, hän oli uskomattoman kaunis. Minua rupesi hävettämään ja mietin poislähtöä. Tämän täytyi olla hänellä pettymys. Hänellä oli vaaleat hiukset, jotka näkyivät vihreän pipon alta, pipon, jonka alle mahtuisi isompikin pää. Hän oli aika laiha ja vaatteet olivat ihossa kiinni. Hän näki minut ja hymyili. Se kertoi hänestä kaiken, se hymy, mutta se ei kertonut mitään tästä tilanteesta. Hän oli sellainen, joka hymyili niin kaikille ja monella oli häntä ikävä. Moni mietti voisiko ja ei voisi. Ei niin. Enää en voi lähteä, kun hän on huomannut minut. Tervehdinkö, kättelenkö, halaan kenties. Hän halaa minua. Kauneus tulee kosketuksessa minuun, siniset farkut, peppu, alaselkä, tissit, lämpö ja hoitoaine. Oloni on niin hyvä ja rauhallinen, että pelkään nukahtavani. - moi - moi Emmi Sitten se alkoi. - sori kun mulla kesti, mutta en keksinyt mitä laittaisin päälleni, Se on tytölle muutenkin tarpeeksi vaikeeta, niin kuvittele kuinka vaikeeta se on kun tiedät, että ne on viimeset vaatteet mitä sää pidät ja jos joku vaikka selviää, niin voit päätyä johonkin museoon tai jotain. - ei se mitään, onhan meillä koko elämä aikaa, vastaan. Hän nauraa ja minä hymyilen. - Onks sulla nälkä? Emmi kysyy. - On - Tuu mennään johonkin hienoon ravintolaan, hän sanoo ja ottaa minua kädestä. Hän vei minua eteenpäin kuin kiireinen äiti lastaan, aikaa oli vähän, mutta rakkautta riittävästi. Minulle heräsi suuri pelko, sen käsite oli nyt minussa, se mistä kaikki heijastetaan. Mitä tekisin, jos minua vahvempi mies tulisi ja päättäisi raiskata hänet nyt kun seuraamukset ovat poissa. Riittäisikö raivoni ja rakkauteni voittamaan puhtaan voiman ja seksuaalisen vietin? Ihminen on eläin, mutta en minä. Me seuraamme sokeina johtajia, kun meitä vain oikein ohjataan. Harvat uskaltavat ajatella itse. Vieläkin harvemmaksi käy joukko, joka ajattelemansa sanoo ja sen mukaan toimii. Tämä näkyy yhtälailla yläasteen välitunnilla kuin se näkyi Saksassakin silloin 40- luvulla. Joukossa on voimaa, mutta ei järkeä. Kuinka vahva onkaan sen mieli, joka omansa on, kuinka häntä kunnioitankaan. Nyt kun kaikki iskoistettu oppi on riisuttu, säännöt poistettu, nyt kun on palattuna luonnontilaan, tulee esiin ihminen itsessään. Niin kuin on joissain puhdasta hyvyyttä, niin on joissain puhdasta pahuutta ja siksi pelkään. Kyllä minä hänet voittaisin. Mieleni on niin raskas ja voimissaan että ensimmäistä kertaa elämässäni minun tekee mieli lyödä jotain, mutta onneksi hän on mukanani, hän, jota rakastan. Kyllä ensisilmäyksellä voi rakastua, jopa puhelimessa. Missä muka menisi se raja? Menisikö se neljänsillä treffeillä vai kahden viikon päästä siitä, kun olisi tavattu vanhemmat? Eihän sitä voi vetää mihinkään sitä rajaa, joten sitä ei ole. Rakastan Emmiä tänään niin kuin viimeistä päivää, niin kuin aina rakastaa pitää. Minut yllätti kuinka monessa ravintolassa oli ihmisiä istumassa tai no, miksipäs ei. Löysimme ravintolan, jossa ei ollut kuin muutama ihminen ja menimme sinne. Suuntasimme keittiöön ja löysimme sieltä tarpeeksi lämmintä ruokaa, emme kumpikaan tienneet mitä se tarkalleen oli, mutta se näytti kalliilta ja hyvältä. Istuimme pöytään. Katselimme toisiamme ja hänkin oli hiljaa, se kasvatti itseluottamustani. Aloitin vasten ohjesääntöjäni puhumisen - Nää on muuten mun ensimmäiset treffit tai niinku sillee - Mullekin nää on ensimmäiset, joissa mää viihdyn. Miten nää voi olla sun ensimmäiset treffit? - En mää tiedä, kai siks kun mää oon aina miettinyt että parempi kärsiä kuin tyytyä, eikä silloin saa mitään, ei ellei ole kaunis ja ihmeellinen. - Mun mielestä sää oot kaunis ja ihmeellinen. Yritän hymyillä harkitusti, sillä en pidä hampaistani. Katselemme toisiamme ja olemme hetken hiljaa. Hiljaiset hetket ovat hyviä, ne eivät vaivaa ja se kertoo paljon, ehkä jopa kaiken. Rikon jälleen hiljaisuuden, sillä minusta tuntuu röyhkeältä tuijottaa tuollaista kauneutta. - sää voit kyllä lähtee, jos sää haluut, kyllä mä ymmärrän, meinaan et jos vaan et kehtaa lähtee tai silleen, sää oot mun mielestä silti epätodellisen ja aineettoman kaunis ihmisolento, siis vaikka lähtisit. Hän hymyilee, jopa hiukan ujosti. Pitkä hiljaisuus. Miettiikö hän lähtöä? Miksi minä niin sanoin? Koska minä en osaa olla, siksi minä niin sanoin. Toiset on kuulemma luotuja kulkemaan, minä olen luotu kuolemaan. Hän ottaa minua kädestä ja katsoo minuun, ei vain minua, vaan minuun ja sanoo hiljaa, niin hiljaa että olen ainoa maailmassa, joka sen kuulee. - En olis tullut sua ees tervehtiin, jos en olis susta tykänny, tykänny niin kuin tyttö pojasta, nainen miehestä tai koira luusta tykkää, nyt unohdat itsesi, mää kumarrun pöydän yli ja sitten me suudellaan. Matka oli pitkä, niin pitkä että tuska ei enää jaksanut ja se muuttui kauneudeksi. Se tuli hänestä. Ympärillämme ei ole mitään. Ei ole ääniä. Ei ole ihmisiä. Aika ei ole. Mitään ei ole, sillä me olemme kaikki. Mikäli aikaa olisi, sitä kuluisi nyt paljon. Mikäli muita olisi, he tuijottaisivat meitä nyt. Mikäli olisi Jumala, hän sanoisi työnsä olleen tehdyn. Hänen huulissaan ei ole yhtään uraa, vain häivähdys mentholin makua. Mikäli tietäisin missä olen, kertoisin enemmän. Kaikki ne aamut, kerralla korjattaisiin. Nolous ja hämmennys kaupassa, en olisi missään muualla. Ei mitään tekemistä, ei hetkeäkään tyhjää. Kaikki värit, kaikki, vaan ei harmaa. Ihmisestä ihminen, kaksi vaaditaan. Tämä on liikaa. Ei näin voi olla. Mielikuvitukseni tuotetta kaikki, mielikuvituksesi. Kertojan ääni Tuomaksen päässä muuttuu ivalliseksi. Luulitko tosiaan: Maailmanloppu ja suuri rakkaus. Ei ystäväiseni, mistä se nyt tuli. Ensimmäistä kertaa jouduin suoltamaan sinulle jotain niin sanotusti kaunista. Olen aina pitänyt rehellisyydestäsi. Älä perkele nyt sekoa, vaikka pääsi onkin saanut iskuja. Se on vain verta, minä tulen kyllä mukanasi. Ei ole kummastus, että sinua potkittiin, rehellistä potkitaan aina, mutta älä luovu siitä nyt kun kuolet, ole sankari loppuun saakka. Kauniita tyttöjä ja lämpimiä tunteita, vittu mitä paskaa. Helvetin siniset valot, tämä oli meidän hetkemme. Viekää se pois, olemme saanet sitä tarpeeksemme. Ette te häntä noilla pelasta. Suurella äänellä tulette, mutta kymmenen vuotta liian myöhään ja täysin väärillä välineillä. Viimeisinä hetkinä kehtaatte viedä häntä näin lujaa, hän oli hiljaisuuden lapsi ja myöhemmin sen ystävä. Antakaa viimeinen rauha, pyydän. Miksi taistelet vastaan? Mihin haluat palata? Emme ole ikinä olleet näin läheisiä. Se oli vain unta, ei häntä ole, älä työnnä minua luotasi. En pärjää enää uudelle tekniikalle, sinun pitää luovuttaa äkkiä, sillä minä kaikkoan. Älä unohda minua, vaikka löytäisitkin Emmin, ethän? He ottavat sinut nyt haltuusi ja korjaavat kuoresi, muusta en tiedä, pelkoakin enemmän kuitenkin toivon. Rakasta. Rakasta minä. Rakasta vaikka tyhjyyteen.

Kommentit

sakura, 12.07.2008 20:35

Pidin tästä ~ En oikein osaa sanoa muuta.

Emmitär, 19.10.2008 17:56

Mä tykkäsin. Kiva et ton tytön nimi oli Emmi niinku munkin... Toivottavasti se, jota rakastan ajattelee musta just tolleen, ku toi tosta Emmistä.

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net