Kirjoitukset

Surkea rakkaus.

Cloud, 10.08.2008 21:34
Katsottu 2431 kertaa

- Julia! Ootsä hereillä?!, mä havahduin mun mutsin huutoon alakerrasta. Mä vilkaisia kelloa - ja mun ihmeekseni se näytti jo kahdeksaa. - Joo, olen mä!, mä huusin takaisin ja haukottelin leveästi. Olin taaskin viettänyt koko yön tietokoneella mesettäen ja musiikkia kuunnellen. No, olihan tänään ensimmäinen koulupäivä, nimittäin kesäloma oli juuri edellisenä päivänä loppunut, ja se jos mikä mua harmitti. Mä kuulin portaikosta mun mutsin askeleet, ja suljinkin mun koneen mitä pikimmiten. Mä piilotin nopeasti mun vieressä olevat kaksi tyhjää kola pulloa pöydän alle ja yritin pitää naamani mahdollisimman pirteän näköisenä - oikeasti mä olin rättiväsynyt ja olisin vain halunnut heittäytyä mun sängylle nukkumaan, kuten aina kesälomanakin mä tein. - Oot varmaan nukkunut hyvät yöunet kun oot jo tähän aikaan hereillä!, mun mutsi sanoi iloisena. Mä mumisi jotakin epämääräistä vastaukseksi ja ajoin sitten mutsin pois mun huoneesta. Mä läppäsin itseäni naamaan - oon oikea idiootti! Mun pitäisi ymmärtää se yksinkertainen tosiseikka, että kesäloma on loppunut ja mun on nyt pakko taas alkaa menemään aikaisin nukkumaan! Mutta mun mieleeni tuli väkisin sen ihanat kesäaamut, jolloin mä saatoin tietokoneella olon ohella vilkuilla ikkunasta ihanan vehreää lehtimetsää, joka kimalteli pirteänä juuri nousseen auringon valossa. Mä huokaisin syvään ja yritin nyt ajatella jotain muuta kun mun edesmennyttä kesälomaa, joten mä päätin alkaa suunnittelemaan mitä tekisin tulevana viikonloppuna. Ja pienen mietinnän jälkeen, mä tulin taas yksinkertaiseen tulokseen; olen tietysti tietokoneella! - Julia! Tuutsä jo, vai aiotko myöhästyä koulusta?!, mun mutsi karjui jo kiukkuisena alakerrasta. - Joo, mä tuun ihan just!, mä vastasin, juoksin sitten vaatekaapille ja otin sieltä mun keltaisen T-paidan ja mustat verkkarit. Mä puin ne nopeasti päälleni ja juoksin alakertaan, jossa mun mutsi jo vilkuili rauhattomana kelloa. Mä katsoin tyhjää pöytää hetken pettyneenä. - Ei aamiaista?, mä kysyin viattomalla ja pettyneellä äänellä. - Ei aamiaista. Mun pitää nyt jo kiirehtiä töihin, joten mulla ei ollut aikaa laittaa ruokaa, mun mutsi vastasi, hyvästeli mut sitten ja lähti töihin. Mä huokaisin syvään, niinpä niin. Ainahan mun mutsilla oli kiire töihin ja palvereihin. Mä vilkaisin jo kelloa, joka näytti jo puoli yhdeksää. Mä kävelin siis eteiseen, kiskoin kengät jalkaani ja lähdin masentueena kohti koulua. Koulun pihalla mä näin taas vanhoja, tuttuja naamoja, ja huokaisin syvään. Mä istuunnuin penkille ja tuijotin oppilaiden hälinää. Ja lähes samantien mä kuulin huudon: - Julia! Ootpäs sä aikaisessa!. Mä huokaisin syvään. EI! Mä en nyt tosiaankaan halunnut nähdä mun ainoata "kaveria", Akia, tietokonenörttiä pahemmasta päästä! Aki heittääntyi mun viereen penkille ja mä huokaisin syvään. - Etpä arvaa mitä! Mä valvoin koko yön koodaten sivuja, ja mä sain ihan hitsin upean leiskan siihen sivuille! Se koodi oli kyllä ihan pirun vaikea, jolla mun piti yrittää sitä saada, mutta lopulta mä sain sen toimimaan!, Aki selitti mulle innoissaan. Mä huokaisin jälleen, nimittäin Aki ei nähtävästi ollut tajunnut, että mua ei kiinnosta puhua tietokoneista, vaikka koneen parissa mä lähen kaiken aikani vietin, mua ei kiinnostanut puhua mitä me oltiin "saavutettu" erilaisilla koodauksilla tai muilla sellaisilla. - Mun.. mun pitää mennä!, mä sanoin nopeasti Akille, ja lähdin juoksemaan koulurakennuksen sisään kohti tyttöjen vessaa. Mutta matkalla mä törmäsin erääseen poikaan, joka kantoi kädessään aika kookasta kirjapinoa - ja kaikki kirjat tipahtivat tietysti lattialle meidän törmäyksessä. - Anteeksi ihan kauheasti!, mä yritin pyydellä nolona. - Hei, kelleppä ei olisi joskus tollasta sattunut, se poika vastasi ja hymyili lempeästi. Mä unohdin kaiken muun tuijottaessani sen pojan ihaniin, hasselin ruskeisiin silmiin. Poika kumartui lattialle ja alkoi kasaamaan lattialle tipahtaneita kirjoja. Mä tietysti olin unohtunut jo unelmiini, ja siksi mä seisoinkin yhä sen jätkän edessä leveästi hymyillen. Mä näytin varmasti idiootilta. Mutta pian mun unelmat rikkoutuivat, kun mä kuulin sen jätkän sanovan: - En mä tietenkään pakota tai mitään, mutta se on yleensä tapa auttaa kasaamaan esineitä, jos on osasyyllinen niiden tiputtamiseen. - Anteeksi kauheasti! Mä vaan unohduin ajatuksiini!, mä vastasin nopeasti ja kumarruin sitten lattialle ja autoin kasaamaan kirjoja. Kun me lopulta saatiin kirjat kasaan, mä yritin nyt esittäytyä. - Mä.. mun nimi on Julia Joutsenvirta. Aloitan tänään käymään 9 F;ää, mä vastasin ja hymyilin. - Mikko Kivikoski, käyn 9 A:ta, se vastasi ja me käteltiin. - Mikko Kivikoski! No niinpä tietysti! Miksen heti tajunnut! Sähän oot se yksi koulun suosituimmista jätkistä!, mä sanoin ja läppäisin itseäni. Että kun ihminen osaa olla tyhmä! Koulun suosituimpiim ja komeisimpiin jätkiin lukeutuva Mikko seisoo mun edessä, ja mä en edes ollut tajunnut, kuka se on! - No, sellasta sattuu, Mikko vastasi ja hymyili mulle. Mä seisoin nolona sen edessä, kunnes sen hetken rikkoi Akin huuto: - Julia! Mikä sulla kestää?!. Mä huokaisin syvään ja loin erittäin murhaavan katseen Akiin. - Onks toi sun poikaystävä?, Mikko kysyi ja hämmästeli. - Ei oo! Se on vaan mun.. tuttava. Kaveri, mä selitin ja yritin yhä katseillani saada Akin tajuamaan, että sen olisi nyt hyvä aika poistua! Mutta lähes samantien mä kuulin huudon: - Mikko! Ei ollakkaa nähty sitte koulujen loppumisen!. Mä käännyin katsomaan, kuka huutaja oli, ja yllätys yllätys, meitä lähestyi koulun suosituimmat jätkät ja pari suosittua tyttöä. - Siis, Mikko! Mitä sä nyt tollasen muijan kaa puhut?!, yksi tyttö huusi, Siiri nimeltään. Mä mulkaisin sitä murhaavasti ja tuijotin sitten Mikkoa, ja odotin sen puolustavan mua. - Siiri!, Mikko huusi, käveli sitten Siirin eteen ja suuteli sitä tulisesti. Mä katsoin suu auki ja järkyttyneenä, kuinka mun unelmien prinssi nyt suuteli tollasta diivaa! - Mikko! Onko toi sun tyttöystäväs?!, mä karjaisin. - No ei ole! Se vaan oli tervehdys!, Mikko vastasi mulle ja lähti sitten kaveriporukkansa kanssa kävelemään pitkin koulun käytäviä. Mä pidätin itkua - vaikken itseasiassa edes tiennyt miksi, enhän mä Mikkoa tuntenut juuri ollenkaan, mutta se oli vaan käyttäytynyt niin ihanasti mua kohtaan, ja komeakin sen oli. Mä purskahdin vuolaaseen itkuun, ja kiitin tosiaan onneani, että tällä hetkellä lähistöllä ei ollut muita kun hämmentynyt Aki. Mä lähdin juoksemaan itku kurkussa kohti vessaa, ja heti sinne päästyäni mä oikeastaan ulvoin pettymyksestä. Mä otin paperin ja pyyhin kyyneleeni pois. Mitä mä oikein edes pillitän? Vaikka Mikko ei oliskaan edes suudellut sitä diivaa, luulenko mä tosiaan, että se voisi musta kiinnostua? Suosittu, komea, treenattu ja mukava jätkä varmasti haluisi tälläisen hiljaisen, syrjityn ja nolife tyttöystävän, kun sillä on jo valmiiksi liuta kauniita ja suosittuja tyttöjä haluamaan Mikon itselleen. - Mulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta, mä sanoin hiljaa itselleni. Koulupäivän jälkeen mä tulin silminnähden surullisen oloisena kotiin, jossa mun faija olikin jo ruokatunnilla. - Mitäs sulle on tapahtunut, kun oot noin surullisena?, mun faija kysyi hämmästyneenä. - Ei mitään, mä vastasin hiljaa ja painuin omaan huoneeseeni. Mä paiskasin oven kiinni, heitin koululaukkuni lattialle, ja olin jo syöksymässä tietokoneelle, kun mä yhtäkkiä pysäytin itseni. Jos mä haluan Mikon kiinnostuvan musta, mun pitää muuttua, ja alkutöiksi mun on vähennettävä koneella oloa! Mä avasin mun ikkunani ja katselin vehreää lehtimetsää, jota mä olin silloin joskus kesäaamuisin katsellut. Mä katselin pieniä, oksilla leikkiviä pikkulintuja, ja toivoin, että joku niistä lentäisi nyt mun ikkunalaudalle ja kertoisi mulle, saanko mä ikinä Mikkoa, vai en. Mutta pian mä kuulinkin tutun kikatuksen lähenevän mun ikkunaa. Mä katsahdin nopeasti sivuille, ja mä näinkin Mikon tyttöporukan piirittämänä. Ja tietysti, mun ihanalla tuurilla, se porukka pysähtyi juuri mun ikkunan eteen, ja mä näin koko "show'n". Ja mä en tiedä mikä idea niiden tekemisissä oli, mutta lähes jokainen niistä diivoista suuteli Mikkoa vuorollaan. Mä en tajunnut, miksi Mikko anto niiden tehdä tollaista - sillä mua tosiaankaan ällöttäisi saada suudelma joltakin, josta mä en ole sillä tavalla kiinnostunut. Tai kuka ties, ehkä Mikko oli lätkässä noihin kaikkiin muijiin, ja sitä mä en kyllä ihmettelisi ollenkaan! Mutta yhtäkkiä tapahtuikin jotain järkyttävää! Mikko vuorostaan suuteli kaikkia muijia, ja mä katselin niitä silmät pyöreänä, ja ajattelin jo, millainen kohu tälläisestä jutusta tulisi, jos mä juoruisin tän asian eteenpäin, vaikkapa koulun lehteen, mutta mä päätin kuitenkin pitää suuni kiinni. Lopulta, kun Mikko diivoineen jatkoi lääppimistään mun naaman edessä, mä en enää jaksannut sitä, vaan huusin: - Mikko! Sullapa noita muijia riittää! Mitäköhän kaikki sanois koulussa, kun lukisi koulun lehdestä jutun: "Mikko - naistenmies pahimmasta päästä!", mä sanoin ja repesin ilkeään nauruun. - Pidä sä vaan huolta omista asioistas!, eräs diivoista huusi mulle ja kiersi samantien kätensä Mikon kaulan ympäri. Mä kaivoin jo digikamerani ottaakseen tästä "mahtavasta showsta" kuvan, ja lähettääkseni sen koulun lehteen. - Okei, sä voitit! Me lähdetään, kunhan et ota kuvaa!, yks diivoista sanoi. Mä laitoin heti kamerani pois, ja Mikko diivoineen lähtekin kävelemään nopeasti pois mun talon edestä. Pari seuraavaa viikkoa kului samaan tapaan; Mikko lääppi diivojensa kanssa ja mä mulkoilin niitä paheksuvasti. Nyt oli tullut perjantai-ilta, ja mä kävelin synkkänä pitkin kaupungin katuja. Mä katselin harmistuneena puistoa, jossa meidän koulun suosituimmat ihmiset viettivät aina viikonloppunsa, ryypäten ja pitäen hauskaa. Mä katselin pitkään ja kateellisena sitä puistoa puiden varjosta. Tietysti myös Mikko diivoineen oli paikalla. - Hei, kato kuka tuolla on!, yksi niistä suosituista tytöistä huusi, ja osoitti mua. Mä nolostuin heti - kirottu muija! Mäkun olin toivonnut, että kukaan ei huomaisi mua, ja mä voisin rauhassa katsella niitä kateelliseena, ja unelmoida, että joskus mäkin voisin istua tuolla noiden komeiden jätkien keskellä. - Julia! Tuu tänne! Me korkataan sullekkin siideriä, Mikko huusi mulle ja kaivoi jo iloisena siiderin muovikassista. Ilmeisesti se oli jo humalassa, sillä ei se selvinpäin olisi mulle noin sanonnut. - Mikko! Ethän sä voi sille siideriä tarjoo! Eihän sen porukat anna sen juoda!, yks diivoista sanoi pilkallisesti ja koko porukka repesi nauruun. Mä olin kyllästynyt siihen, että mulla on joku "kiltin tytön maine!". Mä painelin päättäväisesti Mikon eteen, nappasin siideripullon sen kädestä ja avasin sen. - Hei, äläs nyt juo aikuisten juomia! Mennään ostaa sulle kiva kokis jostain!, yks diivoista sanoi ja yritti jo napata pullon mun kädestä. Mä siirryin kauemmas niistä, ja katsoin hetken mietteliäänä pulloa. Jos mä juon sitä, mun maine saattaa hieman parantua, mutta toisaalta, jos mä juon sitä, mun porukat ei enää ikinä luota muhun! Mä katsoin vuorotellen Mikkoa ja pulloa. - Julia, ei sun tarvii esittää mitään! Josset oikeesti haluu juoda sitä, niin ei sun tarvii. Anna se pullo vaan mulle, Mikko sanoi. Mä mulkaisin sitä murhaavasti. Niinpä niin! miks kaikki tässä kaupungissa kuvitteli, että mä oon joku pelkuri?! Mä en enää miettinyt yhtään, vaan laitoin pullon suun suulleni ja mä aloin ryypäämmän siideriä. Mä kuulin diivojen, Mikon ja joidenkin muiden suosittujen tyyppien huokaisevan hämmästyneenä. Mä ojensin tyhjän siideripullon Mikolle ja sanoin: - No, vieläkö sä kuvittelet että mä oon joku pelkuri ja kiltti naapurintyttö?!. - Pakko myöntää, et enpä ois uskonnu, että pystyisit tekee sen!, yks diivoista sanoi kunnioittavasti. Mä hymyilin ylpeänä, ja lähdin sitten mitään sanomatta kohti mun kotia. Seuraavana päivänä ovikello soi jo aamulla kello 8. - Siis, kuka hullu siellä nyt jo tähän aikaan on?!, mä kirosin itsekseni. Nimittäin, mä olin nukkunut vasta 2 tuntia, koska olin taas viettänyt koko yön tietokoneella. Mä nousin avaamaan, ja oletin siellä olevan jo joitakin jehovan todistajia, mutta kun mä avasin oven, mä näinkin Mikon kukkakimpun kanssa. - Mikko! Mitä tää nyt on?!, mä raivosin sille unisena. - Mä tulin pyytää anteeks sitä et.. jouduit viime iltana silleen juomaan vaikket ois halunnut, se sanoi pahoittelevasti. - No.. siis.., mä yritin selitellä, ja miettiä, mitä sanoa. Mähän olin tosiaan juonnut siiderin vain ja ainoastaan Mikon takia, mutta jos mä nyt sen paljastaisin Mikolle, mä olisin sen silmissä taas pelkkä kiltti tyttö. - Voinko tulla sisään?, Mikko kysyi ja hymyili. - Tietty!, mä vastasin iloisena, ja vasta sitten mä tajusin, että mun huonehan on ihan sekaisin, ja mitäköhän Mikkokin sanoisi, kun näkisi mun seinällä olevat julisteet?! Mikko hymyili, ja mä raahasin sen ensimmäiseksi keittiöön, laitoin sen tuomat kukkaset maljaan, ja raahasin Mikon sitten mun huoneeseen. Mä hypähdin heti mun seinällä olevan Aladdin-julisteen eteen, nimittäin tiesin, että Mikko olisi naurannut mulle siitä, ihan todella! - Julia, siis mitä sä nyt piilottelet?, Mikko kysyi ihmeissään kun mä painauduin tiukemmin seinää vasten. - Mä? SIis, enhän mä mitään piilottele, mitä sä nyt höpötät?, mä kysyin hämmästyneenä. - No, okei. Tuu sitten tänne istumaan, Mikko sanoija istuuntui mun sängylle. Mä huokaisin. Syteen tai saveen. Mä lähdin kävelemään kohti mun sänkyä, ja mä huomasin Mikon katselevan silmät auki mun Aladdin-julistetta. - Mä luulin että tytöillä on aina julisteita hyvännäköisistä miehistä ja bändeistä, eikä jostain piirroshahmosta.., Mikko sanoi hämmentyneenä. - No, sori vaan, mutta se nyt sattuu olemaan yksi mun suosikeista!, mä vastasin kiukkuisena. - En tarkottanu loukata! Se on ihan OK juttu, et fanitat sitä!, Mikko sanoi rauhallisesti. Mä huokaisin, nimittäin olin jo varma, että se ois pilkannut mua siitä. Mä istuin hiljaa ja tuijottelin tyhjyyteen, nimittäin en tiennyt yhtään, mitä olisin sanonnut. Mutta pian mä havahduin Mikon hillittömään nauruun, ja käännyin katsomaan sitä ihmeissäni. Ja mitä mä näinkään?! Mikko oli löytänyt mun vanhan Aladdin-nuken. - Julisteen mä vielä ymmärsin, mutta nukke! Eiks nuket oo pikkutytöille?, Mikko sanoi ja väänteli mun nukkea ihme asentoihin. - Älä pilkkaa! Toi on mun vanha nukke!, mä karjaisin, nappasin nuken sen kädestä ja heitin sen sitten laatikkoon. - No ei mitään! Onhan mullakin kotona jotain vanhoja Batman - nukkeja ja muita sellasia, Mikko sanoi ja kiersi kätensä mun ympärille. Mä en tiennyt, mitä olisin sanonnut, sillä mä olin täysin hämmentynyt. - Mikko.., mä aloitin ja yritin pidättää itkuani. Mä en edes tiennyt miksi mua itkettäis, mutta kun mä vain ajattelin, että Mikko olisi ehkä sittenkin kiinnostunut musta.. - Julia, sä oot osoittanut mulle että tosiaan välität musta.. Siis, joit sen siiderinkin vaan mun takia, Mikko sanoi ja mä huokaisin. Hitsit! Piti sitten senkin keksiä, että mä join sen siiderin tosiaankin vaan sen takia. - Siiri ja muut niist tytöist.. En mä niistä välitä. Ei ne musta välitä sen takia, että ne rakastais mua, vaan ne haluu olla mun kaa sen takia, että niiden maine kasvais.., Mikko selitti mulle ja silitti mun hiuksia. - Onko.. onko tää nyt varmasti totta?, mä kysyin ja itkin jo vuolaasti. - On, tää on ihan totta, Mikko sanoi ja halasi mua. Mä itkin vuolaasti - onnesta tosin, nimittäin nyt mun toive on toteutunut. Mä saan mun unelmien prinssin! Mä halasin Mikkoa tiukasti. - Voi Mikko! Et tiedä, miten iloinen mä oon!, mä sanoin. Mikko jatkoi mun hiuksen silittämistä. - Voi Julia, niin mäkin, se sanoi. - Julia.. mulla on sulle jotain, Mikko sanoi, hymyili ja alkoi sitten kaivamaan taskustaan jotakin. - Mitä?, mä kysyin hämmentyneenä. Mikko ojensi mulle hienon korurasian, ja kun mä avasin sen, mä näin ihanan kaulakorun, missä luki "Forever yours". - Kiitos, Mikko! Tää on ihana!, mä sanoin ja laitoin sen heti kaulaani. Parin tunnin kulttua me oltiin päätetty lähteä Mikon kanssa kävelemään satamaan, koska me tiedettiin, että täällä me ei ainakaan voitaisi törmätä diivoihin. Me katseltiin tummaa, alkusyksyn auringossa kimaltelevaa merta. Mä painoin pääni Mikon olkapäälle, sillä kaikki oli täydellistä. Mä olin vihdoinkin voittanut Mikon itselleni, ja maisema ja hetki oli mitä täydellisin. - Mä oon pahoillani, että oot joutunut katsoo niitä mun ja diivojen nuoleskeluja.. Mutta sä oot nainen mun makuun.. Mä välitän vaan susta, Mikko kuiskasi mulle ja suuteli mua. Mä hymyilin onnellisena ja katselin yhä kimaltelevaa, mutta synkkää merta. Pian kuitenkin mä kuulin huudon: - Mikkooo! Mitä sä tääl istut?, mä kuulin erään diivan huutavan innoissaan Mikolle. Mä näin Mikon suositut kaverit ja diivat kävelevän meitä kohti. Eräs diivoista, Minna nimeltään, käveli meidän luokse, tönäisi mua kauemmas ja istuuntui itse Mikon viereen. - Hei! Se on kyllä mun jätkä, joten jätä meidät rauhaan!, mä sanoin vihaisena. - Sori, tyyppi, mut etsä tiiä et Mikko on ollu jo kauan mun?, Minna sanoi ja kiersi kätensä Mikon kaulan ympäri. Mä katselin paheksuvasti Minnaa; sillä oli niin lyhyt mekko, että hyvä, että "yksityiset paikat" peittyivät juuri ja juuri! - Minna! Ihana nähä sua, Mikko sanoi ja mä katsoin sitä silmät pyöreenä. Joku muija tulee sitä lääppimään, ja Mikko selittää vain kuinka "ihana nähdä sua!", vaikka kyseinen tyyppi oli just hetki sitten tönäissyt sen tyttöystävää. - Mikko hei! Ootsä huomannu, että toi muija tönäsi just hetki sitten mua?!, mä kysyin raivoissani. - Juu, mut hei! Minna on mun kamu!, Mikko sanoi ja lähtikin kävelemään Minnan kanssa kaveriporukkansa luokse. Mä katsoin hämmentyneenä Mikon perään. - Mikko!! Mihin sä nyt meet?, mä huusin. - Sori, Julia! Mutta meidän koulullahan on tänään ne syysbileet, niin mun pitää nyt lähtee mun kavereiden kanssa niihin!, Mikko huusi ja hetken päästä ne olivatkin jo poistuneet koko satama-alueelta. Mä pidätin vaivalloisesti itkua, kunnes purskahdin taas järjettömään itkuun. Mä katsoin surullisena mun kaulassa olevaa Mikolta saatua kaulakorua. Mä harkitsin hetken, kunnes mä lopulta irrotin sen ja katsoin sitä hetken. - Forever yours.. Ja kuka sitäkin uskoo?!, mä karjaisin ja paiskasin sen typerän korun mereen. Mä itkin vielä vuolaamin, sillä nyt musta tuntui, kun mä olisin haudannut mun ja Mikon suhteen sen kaulakorun mukana. Aurinko teki jo laskuaan, mutta mä en ollut vieläkään lähtenyt täältä satamasta. Meri oli nyt mun mielestä kauniimpi kuin koskaan, sillä laskeva aurinko teki siitä niin romanttisen näköisen. Niin romanttisen, että mä olisin halunnut jakaa tän maiseman nyt Mikon kanssa. Mutta tässä mä istuin, yksin ja kylmissäni, muistellen niitä hetkiä, jolloin mä todella luulin Mikon välittävän musta. Mä olin jo oikeastaan katunnut sitä, että heitin sen korun mereen. Olihan se kuitenkin kaunis, mutta nyt kun se oli jo tuolla kylmässä ja synkässä meressä, mun ei tosiaankaan tehnyt mieli sukeltaa sitä hakemaan. Mä palelin enemmän, kuin koskaan ennen. Ja se kylmyys oli sisäistä, valitettavasti. Mikko oli päättänyt, että sen diivakaverit ovat sille tärkeämpiä, kuin mä, ja se jos mikä satutti mua ja romutti mun itsetuntua. Mä mietein niitä syysjuhlia koululla, mä olinkin jo kerennyt toivoa, että Mikko olisi viennyt mut sinne juhliin, mutta - taas kerran - nähtävästi se oli päättänyt, että sen diivakaverit ovat parempaa seuraa! Mutta koska mä halusin mennä niihin juhliin, mä päätin, etten tarvitse mitään kaksilahkeista siihen! Joten mä loin vielä viimeisen silmäyksen laskevaan aurinkoon ja synkkänä pauhaavaan mereen, kunnes mä lähdin kävelemään satamasta pois kohti mun kotia. Kotona mä olin valinnut puvukseni mun mutsin vanhan, oranssin juhlapuvun. Se sopi juuri täydellisesti syysjuhliin! Mä meikkasin itseni kevyesti, laitoin tukkani hienosti nutturalle ja puin vielä juhlapuvun päälleni. Mä katselin itseäni peilistä, ja näytin omasta mielestäni hyvältä! Vaikka tuskin Mikko mua edes huomaisi, vaikka näin kauniina sinne juhliin tulisin. Ja mä lähdin suuntaamaan kohti meidän koulua, ja näinkin ikkunoista jo villisti heiluvat bilevalot, ja kuulin musiikin pauhaavan. Mä kävelin juhlasaliin, ja huomasin salin olevan jo lähes täysi. Mä lähdin kävelemään boolin luokse - joka tietysti oli alkoholitonta - ja kaadoin itselleni boolia, kävelin sitten salin nurkkaan ja yritin löytää Mikon. Ja lopulta tärppäsi! Mä löysin Mikon bilettävän rajusti diivojensa kanssa tanssilattialla. Mikolla oli päällään rento, tummanvihreä kauluspaita, mustat farkut ja tavalliset lenkkarit. Ja se tanssitti sitä diivaa, Minnaa, joka oli taas liian lyhyessä mekossa. Kuinka mä toivoinkaan olevani Minnan tilalla, koska Mikko oli mun prinssi! Mutta mä en enää halunnut toivoa, että Mikko vielä huomaisi munkin olemassaolon, ja tulisi pyytämään mua tanssimaan, koska mä tiesin vallan hyvin, että sitä ei ikinä tule tapahtumaan. Hetken päästä mä kuulinkin Minnan huutavan jo tuskissaan: - AI HITTO!! Ja mä käännyin salamannopeasti katsomaan tanssilattialle, jossa Minna makasi rähmällään, tuskasta itkien, Mikon ja muiden diivojen katsoessa hätääntyneenä. - MUN JALKA ON VARMAAN MURTUNUT!!, Minna karjui niin kovaa, että varmasti kaikki sen kuulivat. Mä purskahdin nauruun, vaikka ilkeäähän se oli, mä tiesin sen, koska olihan sillä nyt jalka sentään murtunut, mutta saipahan sentään ansionsa mukaan, kun tuli varastamaan mun miehen! Hetken päästä Mikko ja pari muuta suosittua kundia olivat lähteneet viemään Minnaa terveyskeskukseen, ja mä hymyilin yhä hiljaa itsekseni. Mä huomasinkin jo pari Minnan kaveria tulevan mun lähettyville, keskustellen ilmeisesti äskeisestä välikohtauksesta. - Siis, ihan hirveetä! Minnalla jalka murtu, ja toiset ne vaa jatkaa bilettämistä! Ei sitten toiset voi millään olla pahoillaan yhden koulun suosituimman tytön puolesta!, yksi diivoista päivitteli kauhistuneena. Mä naureskelin hiljaa itsekseni, siis, ihan niinkuin hyvät bileet pysähtyisivät yhden diivan haaverin takia! Ja mä katselin yhä kaipaavasti villisti bilettäviä ihmisiä tanssilattialla, ja muistelin iloisena Minnan kaatumista. Mutta pian mä hätkähdyin ääneen mun vierestä: - Sori, myöhästyin vähän, kun tiedäthän sä, kun mun piti taas koodata niitä sivuja. Ja mä käänsin katseeni katsoakseni, kuka puhuja oli, ja kukas se olikaan? Aki! Mä huokaisin ja sanoin: - Aki, ei pahalla, mut mua ei tosiaankaan kiinnosta mikään koodaaminen! Sen jälkeen mä äkillisen kiukkupuuskan vallassa heitin mun boolit suoraan Akin paidalle, joka katsoi kauhistuneena sen märkää paitaa. - Anteeks kauheesti! Mä en tiedä mikä muhun meni!, mä sanoin kauhistuunena, samalla ihmetellen, miksi mä nyt noin olin mennyt tekemään. - Muija, mä en tiedä mikä sun ongelma on, enkä suoraansanottuna enää välitäkkään!, Aki karjui mulle ja lähti sitten pois juhlasalista. Mä huokaisin. Mä sitten todella osasin pilata mun ystävyyssuhteet! Bileet olivat vasta alussa, mutta mä en jaksanut jäädä tänne yksin. Siispä mä lähdin vaeltamaan kohti uloskäyntiä ja kohta mä jo kävelinkin yksin ulkona ja hytisin kylmyydestä. Kotiinkaan en tosin halunnut vielä mennä kuuntelemaan mun porukoiden valittamista, joten mä suuntasin puistoon ja istuunuin penkille, ja katselin bileisiin meneviä ihmisiä. Pian mä kuitenkin kuulin huudon: - Julia! Et ikinä arvaa mitä tuol bileissä tapahtu!. Mä käännyin katsomaan, ja kenet mä näinkään; Mikko juoksi hengästyneenä mun luokse. Nähtävästi se ei yhtään ihmetellyt, miksi mä olen juhlapuvussa ja laittautuneena kauniiksi. Se istuuntui penkille mun viereen, eikä edelleenkään huomannutkaan mun pukua. - Mä ja Minna tanssittiin siel bileissä, ja sit Minna kaatu ja sen jalka murtu! Mä ja pari muuta kundia kannettiin se sitten terveyskeskukseen jossa se sai sauvat ja kipsin jalkaansa!, Mikko selitti mulle innoissaan ja mä huokaisin. - Sun olis pitännyt olla siel bileissä näkemässä se!, Mikko sanoi mulle ja hymyili mulle leveästi. - Arvaa mitä?! Mä olin siellä bileissä ja näin täydellisesti, kun sä ja se muija tansseitte! Ja arvaa, miten nauroin, kun se muija makasi siellä maassa ja voivotteli tuskiaan!, mä karjuin Mikolle. Mikko meni täysin sanattomaksi, josta mä en tosin jaksannut välittää, vaan jatkoin mun raivoamista: - Sä vaan lähdit niiden diivojen kanssa syysjuhliin ja jätit mut ihan yksin sinne satamaan! Siis, mitä rakkautta se on?! Mikko, mä luulin että sä oikeasti välität musta! Mutta nähtävästi sä vaan halusit pelleillä mun kanssa! Sen sanottuani mä purskahdin vuolaaseen itkuun ja lähdin juoksemaan kohti kotia Mikon jäädessä ihmettelemään yksin puistoon. Seuraavana aamuna mä heräsin masentuneena jo kello 6 aamulla. Olin ensimmäistä kertaa vuosiin mennyt aikaisin nukkumaan, nimittäin olin mennyt nukkumaan jo heti kun tulin niistä bileistä, eli noin kello 22. Olin siis nukkunut jo kauan, ja olin nyt pirteänä ja mä makasinkin hiljaa sängyllä ajatellen viime illan tapahtumia. Mä en pystynyt tajuamaan, miksi mä olin heittänyt boolit Akin päälle, ja miksi mä olin raivonnut Mikolle sillä tavoin. Siispä mä aloin syyttämään itseäni siitä, että Mikko oli jättänyt mut yksin sinne satamaan. Vaikka sisimmässäni mä tiesin, että se ei tosiaankaan ole mun syy, mä syytin itseäni. Ja mä päätin lähteä pyytämään Mikolta anteeksi mun karseaa käytöstäni. Mä päätin olla hyvännäköinen, kun mä menisin Mikon luokse, joten mä menin vaatekaapilleni ja kaivoin sieltä mun farkkuhameen, joka oli polviin asti pitkä, ja mun valkoisen topin. Mä meikkasin itseni vielä kevyesti ja laitoin mun nahkatakin päälle. Vielä jalkaan laitoin mun mustat korkkarit, ja mä olin valmis lähtemään kauppaan. Kaupassa mä mietein pitkään, mitä mä ostaisin Mikolle sovintolahjaksi. Ja pian mä muistinkin Mikon jo pitkään toivoneen itselleen uutta MP3-soitinta. Mä katsoin hetken hintaa, joka oli 30 €. Mä ajattelin jo etsiä jonkun halvemman lahjan Mikolle, mutta päätin lopulta uhraa rahani ja mä otin paketin hyllystä ja suuntasin vielä karkkiosastolle. Mä tiesin Mikon tykkäävän hirveästi salmiakeista, ja siksi mä otinkin salmiakkipääkalloja. Sitten mä vein mun ostokseni kassalle, maksoin, ja lähdin kävelemään Mikon talolle. Mä soitin ovikelloa, ja kesti pitkään, ennenkuin Mikko sitten tuli unisena avaamaan oven. - Julia! Mitä sä täällä tähän aikaan?, Mikko kysyi hämmästyneenä. - Moikka vaan sullekkin!, mä hymyilin ja astuin sitten talon sisälle. - Mä luulin että oot lopullisesti mulle vihanen, Mikko sanoi ja katsoi mua ihmeissään. - Enkä oo! Oikeastaan, mä tulin pyytämään anteeksi mun käytöstä, mä sanoin ja ojensin sitten sille uuden MP3-soittimen ja salmiakkipääkallo-pussin. - Julia! Siis.. kiitos!, Mikko sanoi ja halasi mua, mutta nopeasti sen ilme vakavoitui: - Mutta.. ethän sä oo tehnyt mitää pahaa. Mun tässä anteeksi pitäisi pyytää, Mikko sanoi ja laski mun antamat lahjat pöydälle. - Eikä pitäisi! Unohdetaan jo koko juttu, okei?!, mä kysyin hieman kiukkuisena. - Okeii.., Mikko vastasi hieman hämmästyneenä, ja jatkoi sitten: - Missäs mun antama kaulakoru muuten on? - Ööh.. se jäi kotiin, mä vastasin ja kirosin sitä, että olin heittänyt sen suutuspäissäni mereen. - Mutta mun pitää nyt mennä! Nähdään!, mä sanoin nopeasti ja lähdin juoksemaan Mikon talosta ulos. Mä juoksin satamaan, siihen laiturille jossa mä olin sen korun mereen heittänyt. Mä katselin synkkää ja kylmää merta, ja mietein, että jollain tavalla mun pitäisi se koru saada sieltä ylös. Mä katselin hetken ympärilleni, ja kun lopulta totesin, ettei koko satama-alueella ollut ketään muita kun meikäläinen, mä riisuin mun päällisvaatteet ja huokaisin syvään. Oli tietty typerää nyt hypätä mereen yhden kaulakorun takia, mutta mä en haluaisi, että Mikko kuulisi mun heittäneen sen antaman kaulakorun kylmästi mereen. Mä palelin jo nyt, vaikken ollut vielä edes hypännyt mereen. Mutta mun oli pakko tehdä se Mikon tähden, mä tiesin sen. Ja mä en enää jäännyt ajattelemaan hypätäkkö vai ei, vaan mä hyppäsin kylmään mereen, ja melkein kiljahdin, kun se jääkylmä merivesi osui mun ihoon. Mä räpiköin pinnalla kylmissäni, ja vielä nopeammin mä sukelsin ja yritin löytää sen korun. Lopulta mä huomasin sen - tosin kauempana, mihin mä olin sen heittänyt. Mua pelotti koko ajatus, että mä olisin meressä, samassa vedessä haiden, mustekalojen, valaiden ja muiden otusten seassa. Joten mä sukelsin nopeasti, otin korun maasta ja nousin pinnalle. Mä nousin nopeasti laiturille ja olin aivan jäässä. Mä puin nopeasti mun ulkovaatteet päälle ja lähdin likomärkänä ja erittäin kylmissäni kävelemään kohti kotia. Seuraavana perjantaina koulun jälkeen Mikko saattoi mut herrasmiesmäisesti kotiin. Kotiovella Mikko ehdottikin jo, että mä tulisin niille yöksi. Mä mietein hetken, ja ajattelin, että mun vanhemmat olivat yhä todella epävarmoja ja epäluottavaisia Mikkoa kohtaan - koska mä olin tietysti selittänyt aina mun porukoille, miten Mikko mua on loukannut, niin ne tiesivät kaikki sen metkut. Mä kysyin vielä mun mutsilta lupaa, ja se antoi luvan, kunhan mä ilmoitan sille vähintään 3 tunnin välein, että kaikki on OK. Kun mä olin tehnyt läksyt ja pakannut nopeasti tärkeimmät kamat, me lähdettiin jo kävelemään Kivikoskien talolle, joka oli kaunis, ja suhteellisen suuri, valkoinen omakotitalo kauniin järven rannalla. Kivikoskien talon sisällä me huomattiinkin lappu pöydällä, jossa luki näin: " Rakas Mikko, eräs tuttavamme synnyttää lähiaikoina, joten meidän piti lähteä katsomaan häntä sairaalaan. Tulemme kotiin sunnuntaina." - No, nyt näyttää pahasti siltä, ettet saannut tavata mun porukoita tällä kertaa, Mikko sanoi ja hymyili. Mä nyökkäsin vastaukseksi, ja Mikko esitteli mulle nopeasti kaikki paikat, keittiö, olohuone, vierashuone, sen huone, sen vanhempien huone.. - Mäpä meen nyt sijaamaan sulle paikan vierashuoneesta!, Mikko sanoi ja lähti jo johonkin varastohuoneeseen hakemaan mulle petivaatteita. Mä jäin pettyneenä seisomaan Mikon huoneeseen - mä olisin halunnut nukkua sen huoneessa, enkä jossain toisella puolella taloa. Mikko nähtävästi pelkäsi läheisyyttä, mitä mä ihmettelin suuresti, sillä niin monesti se oli suudellut ja lääppinyt niiden diivojensa kanssa, että läheisyyden pelko on siitä kaukana! Mä tutkiskelin hetken Mikon huonetta ja laatikoita, kunnes mä lopulta löysin avatun kirjeen. Käsialasta mä tunnistin heti, että se on Mikon kirjoittama. Mä tunsin syylisyyttä, kun luen toisen kirjettä, mutta mun oli pakko saada tietää, mitä siinä luki! "Rakas Minna, syvin osaanottoni murtuneen jalkasi takia. Toivottavasti paranet pian, sillä olet minulle rakas. Se minun ja Julian juttu on vain.." Mutta juuri kuin mä olin lukemassa mitä meidän juttu on, Mikko tuli huoneeseen ja kiskaisi sen kirjeen mun kädestä vihaisena. - Siis, mitä sä pengot täällä mun tavaroita?!, Mikko karjaisi vihaisena. Mä pelästyin oitis Mikkoa, ja aloin peloissani änkyttämään: - Siis.. mä.. mä.. löysin sen tosta.. pöydältä... - Älä nyt mua pelkää!, Mikko sanoi lempeästi ja halasi mua. Jotenkin musta kuitenkin tuntui, että jokin oli pielessä, ja mä halusin tietää, mitä siinä kirjeessä luki! Mikko kuitenkin lukitsi kirjeensä lasikaappiin, ja laittoi avaimen taskuunsa. Mä huokaisin. Nyt en ainakaan saisi ikinä selville, mitä siinä lukisi! - No, katotaanko leffaa?, Mikko kysyi tylsistyneenä. Mä nyökkäsin, nyt jo tosin olisin toivonnut, että olisin päässyt kotiin. Mikosta tuli heti hirveän ilkeä mua kohtaan, kun mä olin lukennut sen "salaista kirjettä". - Mä laitan leffan pyörimään, käy sä laittamassa meille kaakaota keittiössä!, Mikko sanoi pirteänä ja mä lähdin alistuneena ja harmistuneena kohti keittiötä, kaivoin maitoa ja kaakaojauhetta kaapista ja valmistin meille kaakaot. Mutta pian mä huomasinkin unilääkepurkin kaapissa. Mä harkitsin hetken, josko laittaisin sitä Mikon juomaan, ottaisin sen avaimen ja lukisin sen kirjeen loppuun.. Mä en haluaisi nukuttaa mun poikaystävää, mutta jos Mikon mielestä meidän suhteessa on jotain surkeaa, mun pitää tietää siitä! Joten mä nappasin purkin kaapista ja laitoin niin vähän unilääkettä, että Mikko nukkuisi korkeintaan puoli tuntia. Kesken elokuvan unilääke alkoi vaikuttamaan, ja Mikko nukahti sikeästi mun viereen. Mä katselin sitä hetken, ja mun oli pakko myöntää, että se oli suloinen nukkuessaan. Mun ois tehnyt mieli katsella sitä vaikka ikuisuus, mutta nyt mulla oli tärkeä tehtävä suoritettavana. Mä otin avaimen Mikon taskusta, laitoin leffaan paussin ja kävelin lasikaapille. Mä avasin sen hitaasti, otin sen kirjeen ja aloin lukemaan: "Rakas Minna, syvin osaanottoni murtuneen jalkasi takia. Toivottavasti paranet pian, sillä olet minulle rakas. Se minun ja Julian juttu on vain valhetta. Mä rakastan sua, vain ainoastaan sua. Julian kanssa mä oon vain siksi, koska mä en jaksa, että se valittaa mulle miten "petän" sitä! Terveisin, Mikkosi" Mä tiputin kirjeen lattialle järkyttyneenä. Mä purskahdin itkuun. Mikko ei tosiaankaan rakasta mua! Mä juoksin vierashuoneeseen ja pakkasin mun tavarat. Mä en enää edes halua nähdä Mikkoa! Se on tehnyt mun elämästä ihan kauhean! Mä juoksin itkien kohti mun taloa, ja mietein, että miksei Mikko sanonnut mulle, ettei se rakasta mua! (Jatkuu...)

Kommentit