-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Hopealankaa 1

Hrimnir, 03.09.2008 23:27
Katsottu 1181 kertaa

Aurinko paistoi jo kirkkaasti taivaalta, kun tuo nuori, pieni ja laiha poika kömpi ulos pienen kalastajaveneensä hytistä, ja venytteli nautinnollisesti. Oli lämmin, alkukesä, ja Cuthbert kiitteli onneaan. Talvella hän olisi ollut vainaa jo aikaa sitten. Pieni mustavalkoinen kissa naukui ja puski päätään vasten Cuthbertin paljasta säärtä, ja tämä kumartui rapsuttamaan sitä hajamielisesti. Lancelot, tuo kissa, naukui uudestaan vaativammin, ja Cuthbert huokaisi. "Hyvä on, hyvä on, saat maitoa", hän tuhahti nauraen, ja pudottautui alas luukusta ruokavarastoille. Hän kaatoi puupullosta hiukan maitoa kuppiin, jonka nosti sitten ylös kannelle. Lancelot joi kaiken ahnaasti ja puski sitten isäntänsä jalkaa kiitokseksi. Cuthbert rapsutti sitä vielä hetken, ja pudottautui vielä kerran alas etsimään paitaa laihan ylävartalonsa peitoksi. Hän oli perillä määränpäässään, vaikkei hän oikein tiennyt, mitä siellä tekisi. Vaihtelu oli tuntunut hyvältä ajatukselta kotona, eikä hän toisaalta edelleenkään katunut, hymähti vain nuoruudelleen ja tempauksilleen. Hetken kuluttua tumma pää pilkisti jälleen luukusta, ja hetken kuluttua poika seisoi kannella yllään tummanharmaat housut, ja valkea, hieman pussittava paita. Päässään hänellä oli yksinkertainen huivi, joka sitoi hänen sotkuiset hiuksensa pois silmiltä. Cuthbert hypääsi maihin ja tutki hieman ympäristöään. Narýa oli suuri kaupunki, satamassa oli paljon veneitä ja kauppalaivoja, ja ihmisiäkin on reilusti enemmän, kuin hänen kotikylässään ikinä. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota poikaan, joka oli vielä selvästi lapsi, eikä lähelläkään täysi-ikäisyyttä. Mutta sitä parempi tilaisuus hänellä olikin katsella ihmisiä. Ensimmäisenä hänen silmiinsä osui nainen, ehkä parissakymmenissä, huomiotaherättävän vaalea, aivan kuin hän olisi hohtanut. Cuthbert ei ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista, kuullut vain tarinoita mystisen Pohjoisen valtakunnan asukeista. Oliko tuossa nyt yksi heistä? Juuri hänen pohtiessaan ankarasti, joku törmäsi häneen takaapäin sellaista kyytiä, että hän oli lentää päistikkaa maahan. Ja kun hän kääntyi, ensimmäinen asia, jonka hän näki, olivat silmät. Lapsen silmät, säikähdyksestä suunniltaan, täynnä pelkoa. Cuthbert ei ehtinyt suutaan sulkea hämmästykseltä, puhumattakaan että olisi avannut sen vielä uudestaan sanoakseen jotain, kun noiden silmien omistaja puhkesi puhumaan. "Auta minua, pyydän!" Cuthbertin ei tarvinnut kahta kertaa pohtia mitä tyttö tarkoitti, kun hän näki muutaman isokokoisen kaverin tähyilevän ympärilleen aivan kuin etsien jotain. Jokin tytön pelosta tummuneissa silmissä, ja hätääntyneessä, tärisevässä äänessä oli, koska Cuthbert ei edes harkinnut, vaan toimi saman tien. Hän tarttui tyttöä kädestä, ja veti tämän ihmisjoukkoon. "Tule, juokse!" Ja niin he juoksivat, ohi kauppakojujen, kohti satamaa, kohti Cuthbertin venettä. Miehet eivät ilmeisesti olleet äkänneet heitä, mutta se olisi vain ajan kysymys, sillä närkästyneitä huutoja saatteli heidän matkaansa jatkuvasti, milloin he sattivat tönäisemään jotakuta kiireessään. Mutta muuten kukaan ei välittänyt. Tällaista sattui Narýassa kai useamminkin, kun siitä ei noussut mitään haloota. Avoimella laiturilla juokseminen oli helpompaa, mutta sinne oli esteetön näkyvyys jokapuolelta. Ja se osoittautui pian heidän kohtalokseen. "Tuolla hän on!" Miehet eivät liikkuneet ihmismassassa läheskään yhtä sulavasti kuin kaksi nuorta ja sorjaa lasta, mutta heillä oli voima puolellaan. Mitään ajattelematta, miettimättä edes osasiko tyttö uida, Cuthbert hyppäsi ja veti tytön mukanaan alas, ja ui turvaan laiturin alle. Miehet eivät ehkä äkkäisi heitä sieltä - "Mihin hornaan ne meni?" "Joku molskahti tuolla!" "Luulevat kai pääsevänsä pakoon, hypätään perässä!" "Mutta mä en osaa uida!" "Kirottu nulikka, olisi pitänyt arvata olla ottamatta sua messiin tänne!" Miesten äänet kaikuivat yhä melko kaukaa, rannasta päin. Tämä olisi ehkä heidän tilaisuutensa, Cuthbert tuumi, ja lähti uimaan hitaasti, varmoin ja hiljaisin vedoin laiturin alla. Muutaman kerran heidän piti tulla esiin, mutta välitöntä paniikkia ei enää ollut. Miehet tuntuivat nyt rähinöivän keskenään siitä, kuka oli hyödytön ja kuka ei. "Meidän pitäisi kiivetä laiturille, veneeni on tuossa", Cuthbert kuiskasi tytön korvaan, niin hiljaa kuin taisi. "Autan sinua, yletytkö laituriin?" Tyttö tarttui laiturin reunaan ja ponnisti ylöspäin Cuthbertin avustaessa vedestä sen mitä pystyi. Hetken ähkimisen jälkeen molemmat olivat laiturilla, ja sitten aika olikin loppu. Miehet olivat lakanneet huutamasta, ja oli vain sekunttien kysymys, koska he kääntyisivät, ja äkkäisivät nuoret. Sääliä tuntematta Cuthbert tarttui tyttöä vyötäröltä ja heitti tämän veneensä kannelle, ja loikkasi itse perässä. Suoraan alas luukusta he menivät, ja helpostus tulvahti kummankin ylitse. Nyt vasta Cuthbertilla oli aikaa katsoa tyttöä tarkemmin. Tällä oli tummat hiukset, melkein mustat, takkuiset ja tällä hetkellä ne tippuivat vettä. Lammikko alkoi muodostua kummankin ympärille pikkuhiljaa. Tytöllä oli yllään yksinkertainen paita, jossa ei ollut hihoja, ja hame, jota ei ollut pituudella pilattu. Vaatteet olivat väreiltään valkoisia, ja märkänä ne liimautuivat kiinni tytön hoikkaan vartaloon paljastaen ehkä hieman liikaa yksityiskohtia, mutta kumpikaan ei sitä silloin muistanut, että toinen oli poika ja toinen tyttö. Silmät olivat edelleen tummat ja säikähtäneet, mutta niiden hailakka, harmaa sävy alkoi paljastua pelon tieltä. Kasvot olivat kapeat, ja kaikki tytössä oli jotenkin siroa ja hentoa. Hetken aikaa heidän välillään vallitsi painostava, vaivaantunut hiljaisuus, mutta se laukesi, kun Cuthbert huomasi valtaisat märät lammikot heidän ympärillään. "Umm.... Haluaisitko vaihtovaatteita?" hän sanoi, ja tajsui kuulostavansa typerältä, mutta tyttö hymyili kiitollisena. "Se olisi kovin ystävällistä, mutta ei sinun tarvitse... Näit jo ihan tarpeeksi vaivaa, kun pelastit minut", hän punastui. "Äh, enhän minä voi jättää ketään pulaan noin", Cuthbert mutisi hiljaa. "Olen muuten Cuthbert", hän lisäsi penkoen samalla puista kirstua, joka sisälsi jonkinmoisia vaatekappaleita ja huopia. "Voit kuivata itsesi tähän", hän sanoi ojentaen karkeaa, harmaanvalkoista pellavaliinaa tytölle, heittäen perässä valkoisen, reilun tunikan, joka varmaankin olisi aivan liian suuri tytölle, ja lisäksi puolisääreen ulottuvilla lahkeilla varustetut mustat housut sekä ruskean, leveän vyön. "Kiitos. Minä olen Arna", tyttö esitteli itsensä ja hymyili jo avoimesti. Cuthbert alkoi rauhoittua, ja istui kirstunsa kannelle hymyillen hänkin jo vähän. Mutta sitten tyttö teki jotakin, johon Cuthbert ei ollut tottunut lainkaan. Hän riisui kaikessa rauhassa paitansa ja hameensa, nolostumatta lainkaan, ja alkoi kuivata itseään pellavapyyhkeeseen. Tajuamatta asiaa ensin lainkaan, Cuthbert ei voinut kuin tuijottaa. Tyttö oli kaunis, hyvin kalpea iholtaan, ja laiha jopa verrattuna Cuthbertiin itseensä. Kylkiluut kuulsivat ohuen, sileän ihon läpi, ja lantioluut törröttivät hauskasti, tavalla joka oli aina viehättänyt nuorta miestä. Rinnat olivat pienet, mutta kauniit ja pyöreät. Solisluut erottuivat selvästi, samoin kuin kaulan jänteet. Vasta silloin Cuthbert tajusi tuijottavansa, ja käänsi punastuneena katseensa lattiaan, mutta Arna ei tuntunut huomaavan. Rauhassa hän pukeutui kuiviin vaatteisiin, ja vyötti lopuksi tunikan tiukasti vyötäröltä. "Voit viedä vaatteesi ulos kuivumaan", Cuthbert tokaisi, ja Arna meni. Luukku paukahti kiinni, ja hämärä laskeutui tilaan. Vähän valoa tuli sisään ikkunoista, ja niiden turvin Cuthbert kiskoi märät vaatteet yltään ja kaivoi kirsusta jotakin kuivaa - ei sen niin väliä mitä. Hetken aikaa hän vain seisoi ja hengitti syvään, rauhoittuen ja koettaen karistaa Arnan alastoman vartalon kuvan mielestään. Kun hän uskoi olevansa rauhoittunut kylliksi, hän avasi luukun ja kipusi kannelle itsekin. Arna seisoi kasvot kohti merta, silmät suljettuina. Varovasti Cuthbert lähestyi häntä, ja kutsui häntä nimeltä. "Arna..." "Niin?" "Miksi ne miehet oikein jahtasivat sinua?" "Ne luulevat että olen noita, tai no oikeastaan olenkin", Arna vastasi hiljaa. "Mutta en ole paha", hän kiiruhti lisäämään. "Mistä olet kotoisin?" "Pohjoisesta, Nornavikistä. Sinä tunnet sen varmaan Noitakaupunkina", Arna sanoi, ja hänen silmissään vilahti kenties katkeruus ennakkoluuloja kohtaan. "Minä olen jostain paljon vaatimattomammasta paikasta... Meillä ei ole paljon muuta kuin rakkaus siellä. Mutta pidän kotikylästäni. Olen Maresista. Mutta siitä ei ole paljon kerrottavaa, kerro sinä Nornavikistä ja asuinseudustasi." Näin oli kahden nuoren ystävyys sinetöity, ja pahuudet unohtuivat sinä iltapäivänä.

Kommentit

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net