Kirjoitukset

Helmi

Divertir, 14.10.2008 0:31
Katsottu 2468 kertaa

Eletään 1900-luvun puoliväliä. Kaunis, suuri valkoinen maalaistalo metsän siimeksessä. Vaikka omistajana olikin ystävällinen vanha rouva, talosta kerrottiin toistaan hirveimpiä kauhutarinoita. Rouvalla, Helmi nimeltään, oli aviomies Elmeri. Iäkäs ja sairas mies jo hänkin. Eräänä päivänä hän kuitenkin katosi. Oliko kyseessä vaimon murha, palkkamurhaajan murha vai itsemurha, jota Helmi-vaimo yritti toivottomana peitellä? Oli myrskyinen kesäyö kesäkuussa 1952. Satoi kaatamalla ja ukkosti. Valkoinen maalaistalo oli hyvin puiden suojassa, joten naapureilta ei näkyvyyttä pahemmin heidän pihamaalleen ollut. Pari lasta käveli maalaistalon ohi, ja ainoastaan siitä kohtaa oli suhteellisen hyvä näkyvyys. Talo oli pimeänä pihamaata myöden. Pihalta kuului raahaamisen ääntä. Lapset pysähtyivät katsomaan hämillään, mitä rauhallisen pariskunnan pihalla voisi tapahtua. Ja juuri silloin kirkas salama välähti lähellä värjäten lähitienoon valkoiseksi. Ja parin sekuntia kestävän valoisuuden aikana lapset pystyivät näkemään läpimärän, vanhan rouvan raahaamassa veristä aviomiestään pitkin pihamaata. Lapset pelästyivät. Juuri silloin Helmi sattui kääntämään päätään, nähden kauhistuneet lapset maantiellä. Hän veti kasvoilleen ystävällisen hymyn, jätti aviomiehensä keskelle pihaa ja lähti verisessä leningissään kävelemään lasten luokse. - Mitäs ne kullannuput täällä tähän aikaan, vieläpä tällaisessa säässä?, Helmi kysyi yhä ystävällinen virne naamallaan. - Ei me mitään.. oltiin vain viemässä maitoa sedälle, lapset kertoivat viitaten lähellä asuviin sukulaisiinsa. - Vai niin. Sepä ystävällistä. Eikö teillä ole kylmä?, Helmi kysyi pyyhkien verisiä käsiään hameeseensa. - Onhan meillä, mutta meidän pitää nyt mennä kyllä kotiin, nuoret vastasivat ja ottivat jo pari askelta kauemmas rouvasta. - Ei tässä nyt vielä kiire ole. Tulkaa sisälle, niin keitän teille lämmintä teetä, Helmi sanoi ja tarttui yhä verisillä käsillään lasten käsistä. Vaikka miten he yrittivät rimpuilla, niin Helmin ote piti, ja lähti kiskomaan heitä perässään maalaistalon sisälle. Lapset katsoivat veristä Elmeriä, joka makasi vatsalteen läpimärällä nurmikolla. Helmi avasi talon oven. Eteisen puhtaalla, kauniilla matolla oli verivana. - Ottakaa kengät pois, ettei matot likaannu, Helmi opasti. Hän ei kuitenkaan laskenut lapsia silmistään, vaan lasten otettua kenkänsä ja päällystakkinsa pois, rouva ohjasi heidät läpi hienon olohuoneen kohti keittiötä. Olohuoneessa oli nojatuolin takana verinen kirves. Helmi hymyili yhä lapsille, opastaen heidät keittiöön. Lapset istuutuivat hienosti katettuun ruokapöytään. Helmi ojensi heille kupit, jossa oli teetä. Lapset katselivat epäilevinä teetä, josta leijaili outo tuoksu. - No, mikä on, kun ei tee maistu?, Helmi kysyi jo ärtyneenä. - Ei mitään.., lapset vastasivat yhteen ääneen ja ryystivät pienen kulauksen teetä. Tosin, se maistui kaamealta. Myrkyltä. Ja sitähän siinä oli. Ja pian kuului kolaus, kun he kaatuivat tuoleilta alas. Helmi hymyili. - Sainpas teidät!, hän kuiskasi lempeään sävyyn, ihan kuin tämä olisi hänelle jokin leikki. Rouva tarrasi lapsia jaloista, ja alkoi raahata heitä perässään kellariin. Hän avasi vanhan, puoliksi rikkinäisen puuoven. Haju muistutti mädän lihan hajua, lattialla oli epämääräisen näköistä liejua; likavettä, verta, muita ihmisten nesteitä sekaisin.. Pieniä häkkejä oli rakennettu kellariin noin 50 kappaletta. Parissa oli luurankoja. Ja lopulta, kaiken tämän kaameuden takana, pieni, pitkulainen käytävä. Sen varrella oli pari ovea, ja käytävän perällä oli vahvasta tammesta tehty ovi, jota oli vielä laudoitettu. Hän avasi oven, ja.. luurankoja joka puolella. Lattialla, seiniin muurattuina, katosta kahleilla roikkuvia.. Helmi hymyili tyytyväisenä. Hän irrotti edelliset luurangot ja heittivät ne lattialle muiden sekaan. Luut kolisivat saaden hirveän metelin. Hän nosti lapset ketjuihin roikkumaan. Terävä koukku lävisti lasten ohuet ihot. Hän poistui huoneesta ja lukitsi tammisen oven perässään tyytyväisenä hymyillen. Lapset alkoivat heräilemään. Terävät koukut eivät kuitenkaan sattuneet. Puudutusta. Niinpä tietenkin, ei Helmi halunnut uhriensa olevan tuskissa. Vielä. Märässä valkoisessa mekossa oleva, noin 10-vuotias tyttö asteli lasten eteen. Mekon helmat olivat riekaleiset ja kuraiset. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa olivat likaiset; niitä ei luultavasti ole pesty kuukausiin. Hän vain katsoi tyhjästi lapsiin. - Hei, tyttö, voisitko auttaa meidät pois tästä?, toinen lapsista kysyi. Tyttö hymyili surullisena heille. - Ei täältä pääse pois. Vai haluatteko yrittää? Koukku on luultavasti tehnyt jo pahaa jälkeä, mutta voitte aina halutessanne yrittää, tyttö vastasi ja jatkoi hymyilyään. Lapset nyökkäsivät tytölle. Tyttö huokaisi, otti pienen puisen laatikon hyllyn alta ja nousi irrottamaan lapset koukuista. He mätkähtivät limaiselle lattialle. Heidän saatuaan itsensä kokoon, he lähtivät etsimään jo toivottomana ulospääsyä. Ovea he eivät voineet hakata, koska Helmi olisi kuullut sen ja mitä luultavammin tullut estämään lapsia. - Minähän sanoin, tyttö naureskeli nurkasta. - Älä sano noin! Me saamme meidät ulos täältä, tavalla tai toisella, toinen lapsista vastasi. - Saat meidät, ja jätämme ne sadat muut ketkä ovat tänne kuolleet, tyttö sanoi kyynel silmäkulmassa. - Mitä?! Mitä tarkoitat?, lapset huudahtivat. - Emme ole ensimmäiset uhrit. Ei kymmenennet. Täällä on sadoittain murhattujen lasten sieluja. luurankoja, uhreja, tyttö sanoi itkien. Hän oli nähnyt ne kaikki luurangot, nähnyt oman isoveljensä kuolevan. - Olin tuomassa maitoa Helmille ja Elmerille isoveljeni kanssa, ja he olivat ystävällisiä ja tarjosivat meille teetä. Seuraavana aamuna heräsin täältä. Isoveljeni oli sidottuna leikkuupöydälle, tyttö kertoi osoittaen metallista, veristä pöytää kellarin nurkassa. - Yritin vapauttaa hänet, mutta solmut olivat liian kovat. Ja silloin kellarin ovi aukesi, ja.., tyttö kertoi ääni väristen ja purskahti itkuun. Lapset kuuntelivat keskittyneinä ja osaaottavina tytön kertomusta. - Helmi astui kellariin. Pelästyin hänen murhanhimoista hymyään. Peräännyin laatikoiden taakse, mutta Helmi oli jo huomannut minut. Hän käveli leikkuupöydän viereen ja katseli minua ärtyneenä. Hän otti lattialla olevan verisen kirveen, ja lähti kävelemään minua kohti. Silloin isoveljeni huusi: “EI! Älä ota häntä. Ota minut!”, tyttö itki entistä vuolaammin muistellessaan hirveää kokemustaan. - Helmi hymyili hetken sairasta hymyään, kunnes hän käveli leikkuupöydän viereen ja avasi verisen liinan, jonka sisältä paljastui veriset aseet. Hän otti suuren leikkuuveitsen ja.., tyttö jatkoi selittämistään, mutta ei enää pystynyt jatkamaan pidemmälle. Lapset huokaisivat. - Otamme osaa. Oli varmasti hirveää…, he yrittivät selittää, mutta tyttö hiljensi heidät. - Älä aloita tuota. Totta kai se oli hirveää. Se on nyt selvää. Yhden asian kuitenkin sanon. Me olemme pahassa paikassa. Ja hän ei ainoastaan tapa meitä. Hän syö meidät, kun lopulta olemme kuolleet, tyttö sanoi hiljaa ja perääntyi sitten yksinään huoneen nurkkaan. Lapset jatkoivat pakoyrityksiään siitä onnistumatta. Ikkunat olivat laudoitettu umpeen, ja kivinen seinä oli täynnä homeista sammalta, epämääräistä limaa ja toukkia. - Olet oikeassa. Ei täältä pääse pois, lapset sanoivat lopuilta toivonsa menettäneinä. Ja juuri silloin he saattoivat taas kuulla askeleet lahoilta portaita. Helmi seisoi verisenä portaiden yläpäässä katsellen lapsia. - Sinä kurja paska!, Helmi karjaisi ja astui kellariinsa. Hän lukitsi jälleen huolellisesti oven perässään, ja käveli sitten tytön eteen ja lämäytti tätä niin kovaa, että tyttö menetti tasapainonsa ja kaatui lattialla olevan liman päälle. Hän kiskaisi lapset mukanaan koukkuhuoneeseen, ja lasten rimpuiluista huolimatta hän nosti heidät taas koukkuihin roikkumaan. Puudutus oli jo lakannut, joten lapset vingahtivat kivusta rouvan nauttiessa tästä. Hän käveli limassa makaavan tytön luokse, lämäytti tätä uudestaan ja lähti raahaamaan perässään toiseen huoneeseen. - EI!, tyttö huusi hätääntyneenä Helmin paiskatessa oven kiinni perässään. Hän sulkeutui tytön kanssa kahdestaan pimeeseen huoneeseen, ja.. Hetken kuluttua Helmi tuli naama verisenä pois huoneesta ja lähti takaisin yläkertaan lukiten jälleen oven perässään. Lapset yrittivät kurotella katsomaan huoneeseen, johon Helmi oli juuri hetki sitten viattoman tytön sulkenut. Pieni auringonsäde tuli juuri silloin laudoitetun ikkunan välistä, valaisten pienen pöydän, jossa verisen tytön eloton ruumis makasi. Lapset purskahtivat itkuun. Ei! Tämä oli jo liikaa. Helmiä ei koskaan pidätetty. Ei satojen lasten murhista, ei oman aviomiehensä murhasta, ei kannibalismista, ei mistään. Poliisit, kylä, kaikki vaikenivat asiasta. Ja vaikka kuinka katkerat vanhemmat halusivat kostaa Helmille jälkikasvunsa tappamisen, mitään ei ikinä tehty. Valkoinen maalaistalo kätki hirveän salaisuuden, josta ei haluttu puhua. Kaikki vihasivat Helmiä, ja Helmi ymmärsi hyvin, miksi. Mutta silti hän jatkoi murhiaan aina viimeiseen elinvuoteensa saakka. Sadat pienet lapset olivat saaneet surmansa siinä kellarissa. Ja Helmin talo on yhä autiona metsän siimeksessä, kellarin hirveydet talleillaan. Joka vuosi kuitenkin yhä useampi lapsi kertoo kohtaneensa metsässä verisen rouvan, joka pyytää heitä kanssaan kahville. Jotkut onnettomat vastaavat “kyllä” ja parin kuukauden päästä poliisit löytävät kadonneen lapsen luurangon Helmin kellarista. Silti he eivät koskaan kerro asiasta mitään, vaan antavat vanhempien elää siinä uskossa, että lapsi on yhä kateissa. Kukaan ei halua puhua tästä asiasta. Ikinä.

Kommentit