Kirjoitukset

Uusi Vaihe

Joyride, 19.10.2008 19:54
Katsottu 1807 kertaa

On joulukuun puoliväli, joulu tekee tuloaan. Katselen ikkunasta avautuvaa hohdokasta näkymää: Ensilumi tipahtelee hiljalleen maahan, jouluvalot valaisevat kadun mitä komeimmalla tavalla, ihmiset ovat iloisia. Jopa ulkoilutettavat koirat näyttävät nauttivan täydestä sydämestään kulman takana odottavasta rauhan juhlasta. Ne haukahtelevat toisilleen hyväntuulisesti, ikään kuin onnellista joulua toivottaen. Joudun pyytämään teiltä anteeksi jo heti aluksi, sillä mikään tähän asti lukemastanne ei pidä paikkaansa, olen valehdellut. Ehkä. En voi nimittäin tietää, sataako ulkona lunta tai ovatko ihmiset iloisia. En tiedä, toivottavatko koirat toisilleen hyvää joulua, tuskin kuitenkaan. On silti mahdollista, että ikkunastani avautuva näkymä on mitä kaunein, mutta aivan yhtä hyvin ensilumen sijasta ihmisten niskaan saattaa tippua vesikuuro. Ihmisetkään eivät ole välttämättä iloisia; aivan yhtä hyvin he saattavat tehdä viimeisiä joululahjaostoksiaan stressaantuneina ja vihaisina. Jouluvalotkin saattavat olla rikki, mikäli sellaisia on ylipäätään tänä vuonna edes asennettu. Siitä on kohta seitsemän vuotta. Uuden vaiheen alkamisesta elämässäni, nimittäin. Mikäli tuo uusi vaihe olisi lapsi, Uusi Vaihe nimeltään, se menisi aivan pian kouluun. Pääsisin jännittämään sen kasvamista, menestymistä tässä rajussa maailmassa. Se oppisi lukemaan ja kirjoittamaan. Selvittäisi ala-asteen. Läpäisisi yläasteen. Valmistuisi ylioppilaaksi. Ja niin tuo pienokaiseni olisi kasvanut aikuiseksi. Uusi Vaihe menisi naimisiin, hankkisi liudan lapsia, olisi onnellinen. Ja mitä tahansa päätöksiä se tekisi elämässään, tukisin sitä täysin. Tuo kohtalokas uudenvuodenaatto muutti koko elämäni kertaheitolla. Vanhassa elämässäni en viettänyt yhtään rauhallista kotiviikonloppua 15 vuotta täytettyäni. Kertaakaan en pysähtynyt miettimään asioita, pohtimaan maailman menoa. Vanhassa elämässäni viina oli lähin ystäväni aina viikonloppuisin, usein arkipäivisinkin. Naiset vaihtuivat, hameet nousivat ja teltta kävi monesti ahtaaksi; en ollut mikään pyhäkoulupoika. Kaikki tuttavani luulevat, että haluaisin kääntää kelloa seitsemän vuotta taaksepäin ja muuttaa noita tapahtumia siten, ettei minun olisi koskaan tarvinnut aloittaa Uutta Vaihetta elämässäni. Se ei ole kuitenkaan totta. Vielä viisi tai kuusi vuotta sitten olisin jättänyt mieluusti kääntämättä uuden lehden elämässäni, mutta nyt en tekisi sitä mistään hinnasta. Lähes kaksi vuotta käytin jossitteluun ja manaamiseen, sen verran Uusi Vaihe kärsi univaikeuksista ja vatsavaivoista, tavallisista pikkulapsen sairauksista. Sen jälkeen tilanne rauhoittui; käsitin ja hyväksyin tilanteen, minun oli pakko. Ja viimeistään viime aikoina olen ymmärtänyt, että uudenvuodenaaton tapahtumat vajaa seitsemän vuotta sitten oli todellinen onnenpotku minulle, vaikka muut eivät sitä ymmärräkään. Uuden Vaiheen myötä minusta on tullut ajatteleva olento. Siinä missä ennen käytin viikonloppuni baareissa ja juhlissa, pohdin ja mietin nykyään asioita, filosofoin. Pohdin kaikenlaisia asioita: uskonnollisia, historiallisia ja poliittisia kysymyksiä – elämän suuria ja pieniä ongelmia. Viihde- ja populaarikulttuurimaailmaan liittyville asioille ja ilmiöille en sen sijaan jaksa uhrata ajatuksiani, sillä entisessä elämässäni sain viihteestä aivan riittävästi käytännön kokemusta. Välittömästi onnettomuuteni jälkeen aloitin myös rukoilemisen, mutta kovinkaan hurskaaksi en voi itseäni kutsua. Aluksi rukoilemiseni oli lähinnä Jumalan syyttelyä, pettyneen miehen tunteiden purkamista, mutta sittemmin laajensin aihepiiriäni: aloin pyytää rukouksissani epäitsekkäämpiä asioita, kuten maailmanrauhaa. Pyysin Herraa poistamaan köyhyyden ja sairaudet, tekemään maailmastamme täydellisen. Usko auttoi minut pahimman vaiheen yli. Keskustelin seurakuntani pappien kanssa monesti maailmassa vallitsevasta pahasta ja sen oikeudenmukaisuudesta. Usein valitin, huusin ja jopa itkin kohtaloani, mutta he eivät suhtautuneet minuun vähättelevästi, vaikka se olisi ollut heille oikeutettua. Pääsin tapaamaan myös kohtalotovereitani ja keskustellessani heidän kanssaan huomasin hämmästyksekseni, kuinka samankaltaiset heidän tarinansa olivat omaani verrattuna. Enkä tarkoita nyt niinkään Uuden Vaiheen aloittamiseen pakottaneita tapahtumia vaan niistä seuranneita tunnereaktioita. Lähes jokaisen kohdalla toistui sama kaava: valtaisan pettymyksen ja vihan jälkeen on seurannut hyväksymisen, tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunteita. Ja ne jotka ovat juuttuneet katkeruuden ja vihan aikaan, ovat luultavasti päättäneet elämänsä oman käden kautta. Pientä, joskin kodikasta, asuntoa jakaa kanssani suurikokoinen mies, Wager nimeltään. Tiedän hänen olevan kooltaan tavallista suurempi, sillä tapasin hänet ensimmäisen kerran yli seitsemän vuotta sitten. Voin siis olla asiasta varma. Voi tietenkin olla, että hän on kutistunut näiden vuosien aikana. Tosin vahvaan biologiantuntemukseeni pohjautuen uskallan väittää, ettei se ole mahdollista. Täysin varma en voi kuitenkaan olla. Juuri epävarmuus onkin suurin Uuden Vaiheen mukanaan tuoma negatiivinen seikka. Jouluaatto oli alkamassa. Ulkona satoi kevyesti lunta, ei kuitenkaan niin, että aura-autoja olisi tarvittu seuraavaksi aamuksi. Maassa oli jo tarpeeksi lunta lumiukkojen tekemiseen, ja pienikokoiset taiteilijat rakentelivatkin tuosta valkeasta katoavasta luonnonvarasta kaikkea mahdollista. Tai ainakin näin Wager minulle kertoi. Olin juuri sairastunut jokavuotiseen joulukuun flunssaani, joka oli kuitenkin sillä kertaa tavallista miedompi. Mutta kuten tavallista, Wager oli pakottanut minut viettämään aikani sänkypotilaana, ainoa sallittu liikuntamuotoni oli koiran silittäminen, joka sekin rajoittui ainoastaan oikean käteni huviksi. Wager sen sijaan valmisteli joulua tapansa mukaan valtavalla tarmolla koristelemalla ja siivoamalla huoneistoa samanaikaisesti. Kinkunkin hän oli laittanut jo uuniin, sillä kahdeksankiloinen tarvitsisi runsaasti aikaa kypsyäkseen. Aika ajoin hän kävi katsomassa minua, tuomassa kuumaa juotavaa ja uusia nenäliinoja. Kaikesta hänen toiminnastaan paistoi läpi sääli, mitä en voinut sietää. Hänen altruistiseen valepukuun pukema itserakas Robin Hood –esityksensä ei uponnut minuun täysin. Koko vuoden rauhallisin hetki oli käsillä. Ateria oli syöty, lahjat avattu ja viiniä juotu. Wager käveli ikkunan luokse ihailemaan ulkona vallinnutta hiljaisuutta. Hän siemaili viiniä samanaikaisesti joulumaisemaa tarkastellessaan. - Kerrohan Wager, mitä sinä näet katsoessasi ikkunasta ulos? kysyin filosofisesti. Kysymykseni hämmensi häntä hieman, hän katsahti ensin minuun päin, käänsi sitten katseensa ikkunaan pitkäksi aikaa ja katsoi vielä minuun. - Lumisadetta, ihmisiä, rakennuksia… miksi kysyt? Oppineena, joskin yksinkertaisena ihmisenä hän ei tajunnut kysymykseni todellista luonnetta. Tiesin toki sen jo kysyessäni. - Oletko aivan varma? Mietitkö nyt vastaustasi varmasti loppuun asti? Kysymykseni herätti Wagerissa entistä enemmän epäluuloa. Jälleen kerran hän tenniskatsojan tavoin käänteli päätään minun ja ikkunan välillä yrittäen epätoivoisesti miettiä, kummasta löytäisi vastauksen. - Jotain sinulla on nyt mielessäsi mitä minä en ymmärrä, mutten vain keksi mitä… En minä näe siellä kuin lumisadetta ja rakennuksia, ihmisiäkään ei ole juurikaan näin jouluaattona, kuului hänen värähtelevä ja epävarma vastauksensa. - Kumpi meistä on mielestäsi onnekkaampi, Wager? Sinä, joka olet fyysisesti normaali vai minä, joka en sitä ole? Sinä, jolla on kaikki 52 korttia pakassasi vai minä, jonka pakasta puuttuu kaksi tärkeää ässää? - Sinä taisit vastata jo itse kysymykseesi… Enköhän minä ole meistä se onnekkaampi, Wager vastasi vaimealla, jopa häpeilevällä äänellä. - Selvä, vastaa sitten alkuperäiseen kysymykseeni: mitä näet katsoessasi ulos? kysyin tomeralla, jopa käskevällä äänensävyllä. - Siis mitä tämä nyt on? Kyllä minä tiedän, että pian on tapahtumien vuosipäivä, mutta minä luulin sinun päässeen siitä jo yli… - Vastaa kysymykseeni hyvä mies! huusin jo lähestulkoon vihaisena. Wager käveli ikkunan luo, pyöritteli jälleen katsettaan bumerangin tavoin ja jäi hetkeksi paikalleen sanaakaan sanomatta. - Minä näen edelleenkin vain kauniin talvimaiseman: lumi peittelee kauniisti alleen rakennukset ja harvat ihmiset… Mutta ei se tee minusta yhtään onnekkaampaa, jos sinä sitä tarkoitat. - Tuo on ainoa asia, missä olet oikeassa. Kaikki muu on seurausta vaillinaisesta ajattelustasi. Et sinä näe nimittäin rakennuksia, ihmisiä tai lumisadetta. Sinä näet kulloinkin vallitsevan todellisuuden, et muuta. Sinä olet Wager täysin vallitsevan todellisuuden armoilla. Sinun mielikuvituksesi on kahlittu, et saa käyttää luovuuttasi kuten minä. Kun sinä katsot ulos, näet vesisadetta tai poutaa täysin sen mukaan, millainen sää ulkona on. Näet ulkona autoja ja ihmisiä ainoastaan, jos niitä on siellä oikeasti. Minun mielikuvitustani ei ole puolestaan kahlittu. Kun katson ulos, saatan nähdä hienon lumisateen kesähelteilläkin. Saatan nähdä ihmisiä ottamassa aurinkoa ja uimassa talvipakkasilla, jos vain niin haluan. Näen maamme presidentin tai pääministerin kerjäämässä sorsien tavoin ulkona leivänmurusia aina niin tahtoessani. Ymmärrätkö nyt Wager, sinut on kahlittu, mielikuvituksesi on kahlittu. Olet kuin sonni, joka on kytketty aitaukseen, kun taas minä – villi varsa – juoksentelen vapaana, sillä minua ei ole kahlittu millään tavalla, vaikka sinä niin luulet! Puheenvuoroani seurasi pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen Wager käveli luokseni. Hetken aikaa pelkäsin hänen – väkivallattomuutta ihannoivan miehen – pistävän minua veitsellä tai vähintäänkin alkavan huutaa kurkku suorana, mutta kumpaakaan näistä ei tapahtunut. Yllätyksekseni hän tajusi viimeinkin kysymykseni todellisen luonteen ja kantani siihen. Hän istui tuolille minua vastapäätä, työnsi kasvot kämmeniensä suojaan ja huokaisi raskaasti. - Ei helvetti… Olenko minä oikeasti ollut tuollainen ylimielinen paska kaikki nämä vuodet sinulle? Olenko minä kohdellut sinua todella noin? Kuultuani vaimeaa nyyhkytystä kävelin Wagerin luo ja taputin häntä rohkaisevasti selkään muutaman kerran. - Et sinä voinut tietää, Wager, et sinä voinut tietää. Sinä et ole kokenut sitä, mitä minä olen kokenut. Jos olisit, tietäisit olevasi muita ihmisiä onnekkaammassa asemassa. Joulu tuli, joulu meni. Juhlapyhien ihanuus vaihtui välipäivien arkiseen harmauteen, joka puolestaan vaihtui uudestaan uudenvuoden loistoon. Alitajuisesti olin vältellyt uudenvuodenaaton kohtaamista kaikki nämä vuodet, mutta tällä kertaa olin päättänyt palata rikospaikalle yhdessä rikostoverini kanssa; uskoin olevani siihen valmis. Vanhaa vuotta oli jäljellä enää runsas puoli tuntia, kun nyökkäsin Wagerille merkiksi: oli aika. Niinpä astelimme ulos, jossa rakettien pauke ja ujellus täytti jo ihmisten ihastukseksi ja kotieläinten vihastukseksi taivaan upeaan värikirjoon. Astuimme Wagerin upouuteen Ford Mondeoon ja suuntasimme kohti kohtalonpaikkaa, jossa kumpikaan meistä ei ollut käynyt seitsemään vuoteen. Matkaa ei ollut kilometriäkään, mutta se tuntui ikuisuudelta kuten automatkat yleensäkin. En pitänyt matkustamisesta missään muodossa, sillä niin autossa, bussissa kuin junassakin epätietoisuus nousee esille poikkeuksellisen voimakkaasti. Jokainen jarrutusääni ja kolahdus on merkki jostain yllättävästä käänteestä, jota ei voi itse kontrolloida. Saavuimme paikalle ja nousimme ylös autosta. Wager mainitsi paikan muuttuneen hämmästyttävän vähän seitsemässä vuodessa nykyisen metsänhakkuuinnostuksen huomioon ottaen. - Tuossa se nyt on, Wager totesi neutraaleimmalla mahdollisella äänellä osoittaen edessämme sijainnutta kukkulaa, jonka alla avautui pitkä porrastettu pudotus. Ylhäältä oli upeat näkymät koko kaupungin taivaalle. Olimme seuranneet hetket hyvin hiljaa. Muistelimme menneitä, palasimme seitsemän vuotta ajassa taaksepäin. Kävimme mielissämme nuo tapahtumat vaihe vaiheelta, minuutti minuutilta. Pohdin, miltä oma elämäni näyttäisi nyt ilman noita tapahtumia. Kävin kaikki mahdollisuudet läpi hämmästyttävän nopeasti, mutta profetiani tulos oli sama kuin aina ennenkin: Uuden Vaiheen alku pelasti minut täydelliseltä tuholta. Siitä saan kiittää Wageria. - Kuule, Wager sanoi varoen, vielä niistä seitsemän vuoden takaisista tapahtumista… En tiedä mitä ajattelet minusta kaiken sen jälkeen, mutta… Keskeytin Wagerin brutaalisti nostamalla pystyssä olleen etusormeni huulieni eteen. Kävelin hänen luokseen ja työnsin paperilapun hänen takintaskuunsa. Lapussa luki suurella, sotkuisella käsialalla: Olen antanut sinulle täysin anteeksi. Anna sinäkin itsellesi.

Kommentit