Kirjoitukset

DISNEYLAND

LYDI, 31.01.2009 13:44
Katsottu 1900 kertaa

Koulussa piti tehdä erilaisista kuvista novelli, minä itse valitsin morsiammen rullaluistimmilla. Taso on mitä on, mutta mitä voi odottaa 14-vuotiaalta, jolla on koulut kesken? Varmuuden vuoksi heitän välit kappalejakojen merkiksi, sillä en tiedä antaako tämä paikka sisentää. Pahoittelen siis mahdollisesti sekavaa tekstiä. DISNEYLAND Minä en halunnut naimisiin. En halunnut nyt, enkä tulisi koskaan haluamaankaan. Sulhaseni Joshua saisi astella yksinään alttarille, mille minä en astuisi mousiusmekossa varpaallanikaan. En edes rakastanut Joshuaa kuin aviovaimo aviomiestään. Parin vuoden tuntemisen jälkeen kaikki vain lähti väärään suuntaan - ja tässä sitä nyt ollaan, kirkkaasti valaistussa huoneessa yliruma moursiuspuku päällä. Enkä ollut koskaan oppinut sanomaan uskottavasti 'ei'. Silloinkin kun Joshua oli kosinut minua, vastasin nauraen 'ei'. Luulin hänen pilailevan, ja hän luuli samoin minusta. Käänsin raskaalta tuntuvaa vasenta kättäni inhon vallassa: kihlasormuskaan ei ollut yhtään minun tyyliäni. Se kaikki oli Joshuaa. Minä halusin Pariisiin. Joshua oli suunnitellut häämatkamme Madridiin. Kuka jonnekin haisevaan Espanjaan haluaisi? Minä halusin mennä Pariisin Disneylandiin, ja ajella vuoristoradassa oksennuksen partaalle asti kuin pikku lapsi enkä lähes kolmenkymmenen vuoden ikäinen työnarkomaani, jonka paras huvi on kermapastan nauttiminen raskaan työpäivän jälkeen. "Marie, oletko valmis?" sisareni Amalie kysyi katsellen kuvajaistani peilistä. Ruskeat hiukseni oli kietaistu yksinkertaisen tyylikkäälle nutturalle niskaan hunnun alle, ja hämmästyttävän siniset silmät katsoivat peilistä takaisin pysähtyneen näköisinä. Kasvoni oli meikannut oikea ammattilainen, ja huuleni olivat vääntyneet surumieliseen mutruun, vaikka niiden hymyn olisi pitänyt valaista koko helvetin kirkkosali. "En." Mieleni halusi puhjeta itkuun, paeta huoneesta jonnekin kauas. En halunnut kohdata Joshuan yli-imartelevia kasvoja, kun hän katselisi kulkuani alttarille. "Höpön löpö, tule. Joshua odottaa sinua", Amalie sanoi ja hymyili säteillen, kuten oli hymyillyt siitä asti kun olin pyytänyt hänet muutama kuukausi sitten kaasokseni. "Isä olisi sinusta ylpeä." Käännyin katsomaan Amalien ruskeisiin silmiin ja niin erilaisiin kasvoihin kuin minulla oli. Halusin väittää vastaan, sanoa että mennyt isävainaamme olisi ollut ylpeä minusta, jos tekisin niin kuin itse haluan. Hän ei haluaisi, että miellyttäisin aina muita ja olisin itse tavattoman onneton. Kuten en halunnut minäkään, muttei kukaan uskonut mitättömältä kuulostavaa kieltävää vastaustani - kuten ei Amaliekaan hetki sitten. "Tule", Amalie kuiskasi jännittyneenä ja tarttui kädestäni. Hän nautti tästä paljon enemmän kuin minä itse. Hän johdati minut pienestä huoneesta kapeita rappusia pitkin käytävään. Me liikuimme koko ajan lähemmäksi alttaria - mitä en todellakaan halunnut. "Odota tässä, kohta kaikki alkaa. Voi Marie, tämä on niin ihanaa - ja uskomatonta! En olisi vuosi sitten voinut kuvitellakaan, että sinä menisit naimisiin!" Amalien innostunut ääni ei tarttunut minuun. Ja sitten kajahti urkujen ääni jostain kaukaa. Amalie hymyili minulle rohkaisevasti ja lipui tiehensä juuri avatuista ovista. Tiesin, että kohta minun olisi pakotettava itseni liikkeelle. Musiikkikaan ei kuulostanut enää kauniilta sopraanojen helinältä, vaan pikemminkin tuhoisalta matkalaululta Helvettiin. Kun astuin saliin, vieraat nousivat riveittäin ylös seisomaan, mikä vain lisäsi pakokauhuani. Kun kaikki yli sata vierasta olivat jaloillaan, lähdin kävelemään rauhallisesti musiikin mukana kohti alttaria - kuten harjoituksissa. En voinut kuitenkaan taistella vastaan silmiini kihonneita kyyneleitä, joiden vieraat luulivat johtuvan silkasta ilosta ja onnesta, mitä naimisiinmenon piti teettää. Loin katseeni kattoon, minne oli maalattu satoja ja taas satoja pieniä tähtiä, jotka eivät muodostaneet muita kuvioita kuin pieneneviä ympyröitä. Yhä uudestaan ja uudestaan. Joshua seisoi enää muutaman metrin päässä pukeutuneena smokkiin ja uutuutta hohtavaan valkoiseen kauluspaitaan. Tiesin ettei hän osannut sitoa kravaattia, joten joku muu oli tehnyt sen hänen puolestaan. Hänen lapsen pyöreät kasvonsa loistivat onnesta ja hymy oli leveämpi mitä laki sallii. Vaaleat hiukset oli kammattu huolettomasti vasten päälakea ja kirkkaan vihreät silmät katsoivat minua, yrittäen tavoittaa katseeni. Kun vihdoin suostuin katsomaan häntä silmiin, hän muodosti huulilleen äänettömästi sanat: "Sinä olet kaunis". Sydämeni itki verta. Pysähdyin aivan alttarin eteen, en tahtonut astua sille. Joshua ojensi minulle käsikynkkäänsä, ja musiikki loppui. Mutta minä en tahtonut naimisiin. "Anna anteeksi, Joshua", kuiskasin. "Mistä?" hän kysyi hämmentyneenä. "Tästä", sanoin ja vedin kihlasormukseni sormestani väkivallalla: nyt ei ollut aikaa hakea saippuavettä. "Marie rakas, mitä tämä on?" Joshua kysyi. Sysäsin hänelle ruman timanttisormuksen. Minulle olisi riittänyt pelkkä pelkistetty hopeasormus ilman sormukseen upotettua timanttia. Se vasta kertoikin kumpi meistä kahdesta oli rikkaasta perheestä ja kumpi ei. "Minä en voi", sanoin heikolla äänellä. Sanat kuulostivat paljon vahvemmilta omassa päässäni kuin korvissani. Käänsin hänelle selkäni ja nostin häämekkoni helmoja: oloni oli kuin elokuvassa, jossa morsian jättää sulhonsa alttarille ja karkaa Las Vegasiin. Pinkaisin juoksuun samalla kun tunsin satojen vieraiden katseiden poraantuvan minuun juostessani penkein aidattua käytävää kohti ulospääsyä. Työnsin kirkonovet voimalla auki ja kipitin rappuset alas varoen kompastumasta mekkoni helmoihin. Olisin halunnut yksinkertaisen mekon ilman huntua ja rumia olkapusseja. Muttei sillä ollut enää väliä, sillä minä olin matkalla vapauteen. "MARIE!" Joshua karjaisi kirkon ovilta. Vilkaisin olkani yli: hän oli lähdössä perääni. Vilkutin hänelle hyvästiksi olkani yli, mutta se tuntui enemmänkin lyödyn lyömiseltä kuin hyvästeiltä. Huomasin rakennusta vasten nojaavan rullaluistin parin. Potkaisin mitään ajattelematta tuhannen dollarin kultakenkäni jalasta, ja survoin luistimet jalkaani. Joshua ei saisi minua kiinni. Potkiessani lisää luistimiin vauhtia, kuulin Joshuan epätoivoiset huudot korvissani yhä selvemmin, mutten jaksanut välittää niistä. Enää minua ei suljettaisi häkkiin eikä sormuksiin. Ja jos olisin voinut haistaa vapauden, se olisi haissut hattaralta ja suolaiselta mereltä. Minä olin vapaa. Täältä tullaan Disneyland! päässäni hakkasi kiitäessäni vasten painovoimaa.

Kommentit