Kirjoitukset

Satuilija

rufen, 11.02.2009 21:22
Katsottu 1621 kertaa

Saatoin yöllä herätä hiljaiseen hyminään ja huojuvien askelten kuminaan. Äänet tulivat äitini huoneesta, jossa huonekalut olivat mustat, kankaat tummansiniset ja koristeet hopeat. Huone oli aina pimeä, kun yöllä menin sinne. Äiti tanssi yksinään, hänen pyöreä olemuksensa kieppui jalalta toiselle, lattialankulta kolmannelle. Hänen ohut yöpaitansa ja hänen pitkät hiuksensa eivät pysyneet epäsäännöllisten liikkeiden mukana, vaan ne kipittivät hänen perässään. Hänen korviltaan laski kuulokkeiden johto, jonka toinen pää pujahti rintaliiveihin, mahdollisimman lähelle hänen pehmeää sydäntään. Hänen kasvoillaan lepäsi ilme, jota ei ollut tarkoitettu kenenkään nähtäväksi: niin tyyni, ettei olisi uskonut hänen edes olevan sen takana. Toisina öinä heräsin äitini alahuulen vapinaan. Hän makasi vuoteellaan selällään, ja katselin kyynelten valuvan hänen korviinsa kuin kaivoon. Minusta hän oli kauneimmillaan alakuloisena. Hänen silmänsä kiilsivät ja hänen ylähuulensa turposi. Joka kerta hän huomasi minut ja hänen mielensä lukkiutui. Hän otti minut syliinsä ja pyöritti minua ilman halki pienillä, mutta ripeillä askeleilla. Kun vatsaani alkoi hassuttaa huoneen juostessa ohitseni yhdennentoista kerran, äiti vei minut huoneeseeni ja laski minut vuoteelleni. Hän istahti viereeni, nosti jalkansakin peiton päälle, jotta näkisin hänen varpaansa. Hän aloitti tarinansa aina eri tavalla, tällä kertaa sanoin ”olipa usean kerran”. Hän kertoi peikoista, joilta loppui suola kesken juhlien. Ne menivät vaanimaan ihmisasutuksen lähelle aikeissaan varastaa suolaa. Niiden pataan päätyi lopulta suolan lisäksi suolan omistaja, joka maistui oikein hyvältä. Ja vaikkei sadun loppu ollut erityisen viehättävä kenenkään muun kuin äitini mielestä, minulle jäi hyvä mieli, kun äiti nauroi kuprua keuhkoistaan ulos. Äiti kertoi minulle aina peikoista. Häntä kiehtoi niiden monipuolisuus ja piilevät kyvyt, hän sanoi kun kysyin miksi. En ymmärtänyt. Peikothan vain söivät, murjoivat toisiaan nyrkillä tai nuijalla ja murjottivat! En hennonut sanoa äidille, miten asia oikeasti oli. Syyni oli se, että kun hän kertoi satujaan, hänen suljetut silmänsäkin nauroivat. Hän paljasti minulle kerran tarinoivansa, jotta pysyisin lapsena. Ja kun kysyin miksi, hänen hampaansa nauroivat. Vastapalveluksi äiti halusi kuulla uniani. Ne, hän supatti, pitivät puolestaan hänet lapsena. Me olimme kaksi lasta, joista toisella oli vastuu molemmista. Äidin mieli haalistui aina, kun kyselin isästä. Hän sanoi hiljaa ja yhä uudelleen, kuinka halusi hoitaa lastaan yksin. Äitini lauloi aina musiikin mukana. Hän kuunteli musiikkia, joka toi ensin mieleen äänekkäät painajaiseni, sitten sirkuksen. Tuo musiikki oli sinistä tavalla kuin yö on sininen, jollakin tavalla harmonista. Äiti mutristi huuliaan ja painoi kulmansa alas kuunnellessaan musiikkia, hieman nyökytteli päätään kuin raskaat nuotit olisivat pomppineet hänen niskassaan. Minua harmitti, kun äiti lähti aamuisin jonnekin, ja minä jäin yksin. Kun hän tuli iltapäivällä takaisin, hän sanoi olleensa oppimassa asioita, jotka ovat muille tärkeitä. On tärkeää oppia asioita, jotka ovat muille tärkeitä, hän vannotti. Historiaa, äidinkieltä, matematiikkaa. Siksi hän ei ottanut minua aamuisin mukaansa; tuo oppimispaikka ei ollut leikkimistä varten. Kotona äiti leikki. Hän puhui kengilleen ja hiuksilleen. ”Palelevatko kengät siitä syystä, että ne antavat oman lämpönsä varpaille?” Lisäksi hän joi koko ajan teetä. Hänen mukinsa oli iso. Täytin kerran pienen limsapullon vedellä ja kaaduin veden mukiin. Muki ei tullut edes täyteen! Kun äiti halaa minua, hänelle tulee eheä olo. Minä sulan hänen käsivarsilleen ja virtaan häneen hänen kynsiensä alta ja hänen arpiensa kautta. Äiti kävelee talvisin paljon ja minun on niin lämmin hänessä. Jos hän katsoisi taakseen, minut näkisi hänen maihinnousukenkiensä jäljissä. Missään muualla en ole olemassa. Minä olen se, joka saa laahustavatkin jalanjäljet näyttämään tanssiin aikovilta.

Kommentit