Kirjoitukset

Vaeltajat

janifilth, 10.03.2009 22:11
Katsottu 1336 kertaa

Tavakseni oli tullut jäädä iltapäivisin istuskelemaan siihen pieneen pubintapaiseen kävelykadun vierellä, tiedäthän, siihen jossa on kaksi ikkunaa joiden välissä on tummasta puusta tehty, ei niinkään suuri mutta massiivinen ovi. Se sama paikka, joka aloitti muutama vuosi sitten kahvilana mutta jonka täytyi alkaa myymään olutta pysyäkseen hengissä. Kävin siellä joka iltapäivä töiden jälkeen juomassa tuopillisen tummaa olutta, nauttimassa hetkestä kiireisen päivän jälkeen, antaen ajan virrata ja riepotella ihmisiä mukanaan, katsellen heitä lasin taakse muodostuneesta rauhallisesta suvannosta. Ihmisten massa kulki harmaana, värittömänä ja yksilöttömänä, yksittäiset tiukoiksi viivoiksi pingoittuneet huulet sulautuen maahan luotujen katseiden loppumattomaan mereen. Ajattelin usein, että en tulisi koskaan sulautumaan heihin, pysyisin aina tarkkailijana, olisin heidän ulkopuolellaan, tekemässä yksittäisiä havaintoja kuhisevan paljouden seasta. Jonkin ajan kuluttua, ehkä katseltuani ihmisvirtaa parisen viikkoa, aloin nähdä kaaoksessa järjestystä, epämääräisyyteen alkoi ilmestyä tiettyjä kaavamaisuuksia. Linja-autojen aikataulut loivat selviä aaltoja muuten tasaiseen kuhinaan. Liikkeiden sulkemiset, koulupäivien päättymiset. Aloin istua pubissa pitempään, join ehkä toisenkin tuopillisen, ja pieniä yksityiskohtia tihkui esiin. Tuo silmälasipäinen herra tuolla, harmaantuva kokoparta, musta salkku oikeassa kädessään melkein juoksee tuon punaisista tiilistä kootun kerrostalon C-rappuun. Joka toinen päivä. Neljänkymmenen minuutin kuluttua hän tulee ulos, eivätkä hänen askeleensa ole enää niin kiireisiä. Joka toinen päivä. Muina päivinä hän kulkee suoraan, tekemättä retkeä punaiseen kerrostaloon. Muina päivinä, neljäkymmentäviisi minuuttia myöhemmin. Entäpä nainen, jolla on aina vihreä sateenvarjo mukanaan, yllään pitkä, musta päällystakki. Ikää yli neljänkymmenen, olemus juoruaa hänen olevan ehkä kaupungin virkailija, ylemmyydentuntoinen katse jossa on pitkän uran aikana kehittynyt teennäisen säälivä ja ymmärtävä vivahde kertoo hänen tekevän työtään häntä itseään huono-osaisempien parissa. Hän kävelee itsevarmojen askeleiden siivittämänä, tiukan kohtelias hymy kasvoillaan tuolla oikealla olevaan liikekeskukseen rakennettuun pelihalliin. Joka päivä samaan aikaan. Muutaman tunnin kuluttua nainen tulee ulos, ja askeleet ovat aavistuksen epävarmemmat, ja tiukan kohtelias hymy on hävinnyt hänen kasvoiltaan. Mutta tuo nuori nainen sen sijaan.. En ole täysin varma, kuinka huomasin hänet. Hän on aivan tavallisen näköinen, vaaleanruskeaan, pitkään villatakkiin pukeutunut, vaaleanruskea pipo, ruskeat, nahkaiset käsineet, eikä hillitynvärinen kaulahuivikaan saa häntä erottumaan kymmenistä, sadoista kaltaisistaan. Mutta kuitenkin minä huomasin hänet. Hän pysähteli välillä, ikäänkuin olisi etsinyt jotain, tuttua ihmistä alati virtaavasta joesta. Sitten hän jatkoi matkaansa. Ja kun huomasin, että parin tunnin kuluttua hän ohitti jälleen tarkkailupaikkani, pysähtyi, etsi ja jatkoi.. Silloin nainen oli yhtäkkiä erittäin mielenkiintoinen. Ketä hän oikein etsi? Mistä hän tuli? Jäin vielä paikalleni, kului pari tuntia, ja siinä hän taas oli. Sama kaava toistui, ja ainoastaan silloin, kun ihmisistä koostuva muurahaispesä alkoi illan tullen vaieta, ainoastaan silloin nainen katosi. Jatkoin tarkkailuani muutaman illan, kunnes varoittamatta vaaleanruskeaan, pitkään villatakkiin pukeutunut nainen yhtäkkiä, arvaamatta pysähtyi ja katsoi vaaleanruskeilla silmillään suoraan minuun. Olin pudottaa tuoppini, hengitykseni pysähtyi ja luulen, että sydämeni jätti lyönnin väliin. Nainen katsoi minuun ilmeettömästi, tuijotimme toisiamme ikuisuudelta tuntuvat sekunnit ja sitten hän lähti. Hyppäsin tuoliltani, puin hätäisesti ylleni ja ryntäsin ulos, lähdin kävelemään samaan suuntaan mihin nainen kiiruhti joka päivä. Satoi lunta, tuulikin hieman, pysähdyin välillä etsimään häntä, hain häntä katseellani ja luulin näkeväni vilauksen vaaleanruskeasta, pitkästä villatakista, joka tuntui olevan ainoa väripilkku sietämättömässä harmaudessa. Kuljin koko päivän yrittäen tavoittaa häntä, iltaan asti, ja seuraavana aamuna palasin, minun täytyi saada tietää kuka tuo salaperäinen nainen on! Aamusta iltaan kävelin samaa reittiä, enkä enää edes tiedä kauanko olen koettanut häntä tavoittaa, viikon, ehkä kuukauden.. Yhtenä päivänä, kun kuljin tutun pubin ikkunan ohitse, katsahdin ylös ja näin, kuinka joku katsoi minua.

Kommentit