Kirjoitukset

Satuprinssi ja - prinsessa

LYDI, 11.03.2009 16:58
Katsottu 1441 kertaa

Näin unta. Tiesin sen jonkin ihmeen kautta alitajunnassani. Jokainen vartalossani sijaitseva ihosolu ilmoitti sen käsittämättömällä tavalla. Minä vain tiesin näkeväni unta. Jalkani tapasivat raikkaalta tuoksuvaa vihreää ruohoa. Astelin vaaleilla balleriinoillani rohkeasti mutaankin, sillä ne eivät likaantuneet vaikka olisin hyppinyt kuralammikossa. Päälläni oli vaalean vihreä mekko, kuten sellaisia oli joskus satoja vuosia sitten tapana käyttää. Se sopi ylleni täydellisesti ja korosti hipiääni entisestään. Unessani olin kaunis. Saavuin järvelle, jonka hiekanvärisen pohjan saatoin erottaa kirkkaan pinnan ansiosta. Pohjalla uiskenteli kultakaloja. Kävelin vanhalle puulaiturille ja istuuduin. Riisuin ballerinat, ja heilautin jalkani laiturin reunan yli. Vesi tuntui lähes kuumalta jalkojani vasten. Muodostin spiraaleja vedenpintaan varpaillani ja katselin, kuinka ne yksitellen väreilivät ja lopulta katosivat. Nojauduin laidan ylitse ja näin oman peilikuvani selvänä kuin peilistä. Vääristynyt alitajuntani oli muokannut minusta tavattoman kauniin nuoren naisen, jolla oli ruusunpunaiset huulet ja tummanruskeat silmät. Ihoni oli kuulas ja sopi hyvin tummaan ja vaaleaan kokonaisuuteen. Hiukseni olivat vaaleimmat koskaan näkemäni, ja ne oli kammattu siistille palmikolle olkapääni päälle. "Nyasha!" Käännyin hämmästyneenä katsomaan ketä kutsuttiin, sillä en ollut huomannut kulkiessani ketään. Näin sadan metrin päässä nuoren miehen luonnonvalkoisessa entisajan paidassa, joka paljasti rintaa, ja ruskeissa pussihousuissa. Hän hymyili minulle kutsuvasti ja koukisti etusormensa kutsuen. Häkellyin. Eihän minun nimeni ollut Nyasha, vaan Lyonna. Katselin häntä hämmentyneenä, tekemättä juuri mitään. Hän näytti nauravan kävellessään luokseni. "Mikset noudattanut kutsuani, rakas Nyashani?" hän kysyi ja istuutui viereeni. Hänellä ei ollut edes kenkiä, kun hän heilautti jalkansa laiturin laidan yli. "Anteeksi", vastasin punastuen, "en tiennyt, että kutsuit minua." "Pitäisihän sinun se tietää, vai etkö kuullut huutoani?" hän kysyi puolittain huvittuneena, puolittain hämmästyneenä. "Kuulin, mutten tiennyt sen tarkoittavan minua", mumisin. Mies nauroi. "Pitäisihän sinun minun kutsuni tuntea, sinun Victorisi!" hän sanoi läimäyttäen itseään rintaan, esiintyen tietämättään. En tiedä miten, mutta yhtäkkiä tunsin miehen. Kasvoilleni levisi aurinkoinen hymy, joka sai Victorinkin hymyilemään säteilevästi. Tajusin, että olimme rakastavaisia, olimme salakihloissa. Olimme prinssi ja prinsessa. Yhtäkkiä kohtaus vaihtui. Ei ollut enää kaunista järveä, vaan kotoisan näköinen linnakäytävä. Seisoin koristeellisen maton päällä, katse suunnattuna odottavasti ovelle. Tiesin, että Victor astuisi kohta aulaan, näkisin taas hänen miehekkäät kasvonsa. Ei kulunut kymmentäkään sekuntia, kun kohta kuului kolkko kolkutus ja ovi työnnettiin kovakouraisesti auki. Victorin ruskeat hiukset liehuivat tuulessa, saaden hänet näyttämään jumalaiselta olennolta. Ovien karmit olivat mahtipontinen kehys hänen komealle ulkonäölleen: hän näytti vaikuttavalta, suorastaan pelottavalta. "Nyasha", hän sanoi lempeästi ja harppoi luokseni pitkin askelin suu yhtenä hymynä. Hän kaappasi minut käsivarsilleen ja kietoi tiukkaan syleilyyn. "En voi uskoa, ettemme ole nähneet melkein vuoteen." "V-vuoteenko?" Mitä, taasko uneni oli päättänyt sekoittaa minut sadun kulusta? Se ei ollut reilua, halusin pysyä tarinan perässä. Se oli oikea unelma. "Niin, siitä on melkein vuosi", Victor sanoi surullisen kuuloisena. En nähnyt hänen kasvojaan, sillä kasvoni olivat hautautuneet hänen rintakehäänsä vasten. Ja todellakin, muistin kaiken kuin salaman iskusta. Vanhempani olivat suorastaan vaatineet häntä jättämään minut ja tämän paikkakunnan kuullessaan kihlauksestamme. He halusivat minulle miehen, jolla oli hyvät tulot ja merkittävä asema. Minä olin saava suuren perinnön isältäni hänen kuoltuaan, ainut lapsi kun olin. Perisin koko linnan tiloineen ja tuloineen. Tulevaisuuteni näytti kaikin puolin aurinkoiselta - kunhan vain Victor kuuluisi siihen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt riittävän vanhemmilleni, vaikka hän olikin herrasmiehen poika. "Mutta nyt olemme taas yhdessä", sanoin ja hymyilin salaa. "Mutta emme kauaa", Victor sanoi ja synkkyys kuulsi hänen äänestään, "sillä isäsi on tulossa, näin hänet matkallani tänne. Eikä ole hyvä, jos hän näkee meidät tällä lailla yhdessä, varoittamatta. Minä kirjoitin vain sinulle, rakas Nyashani." "Tietenkin", vastasin lempeästi. Kun hän rupesi irroittamaan otettaan, kiedoin käsivarteni tiukemmin hänen kaulalleen. "Hetki vielä", pyysin kuiskaten. Victor näytti heltyneeltä ja painoi minut tiukemmin itseään vasten. Painoin pääni hänen rinnalleen ja kuuntelin hänen sydämensä rauhoittuvia lyöntejä. "Neiti Nyasha - ja sir Victor!" Terävä huudahdus irroitti meidät säikähtäneinä toisistaan: molemmat kääntyivät kalpeina katsomaan oven suuntaan. Isäni seisoi uhkaavan näköisenä kädet ojossa, yrittäen niin havainnollistaa kuvaa. Äitini seisoi hänen vieressään perin pettyneen näköisenä, toinen käsi lanteella. Victor rykäisi ja aloitti puhumaan ääni väristen: "Herra ja rouva McFayden, on suuri ilo nähdä teidät näin pitkän eron jälkeen. Siitähän on jo vuosi, kun viimeksi näimme. Olette kovin kaunistunut, rouva." Mielistely ei kuitenkaan hellyyttänyt äitini suoraviivaista suuta, vaan sai näyttämään hänet entistäkin loukkaantuneemmalta. "Mielestämme sanoimme varsin hyvin, että ettette ole tervetullut joukkoomme, sir Victor", isäni aloitti tuimana, kääntyen sitten minuun päin. "Luulin, Nyasha, että pystyin luottamaan sinuun - mikä näköjään osoittautui mahdottomaksi." Laskin nöyränä katseeni maahan. Inhosin, jos isä oli pettynyt minuun. Hänen kunnioituksensa oli minulla maailman tärkeimpiä asioita maailmassa - heti Victorin jälkeen - enkä halunnut menettää sitä. Isä näki etten aikonut vastata suoraan moitteeseen. "Sir Victor", hän sanoi sen sijaan, että olisi torunut minua lisää, "seuraisitteko minua ulos? Haluan keskustella kanssanne eräästä tärkeästä asiasta - kahden kesken." Victor loi minuun selvää pelkoa ilmaisevan katseen. Viimeksi isä oli joutunut uhkailemaan hänet pois, enkä edes saattanut ajatella mitä nyt tapahtuisi. Isällä oli hyvät välit kaikkiin tärkeisiin henkilöihin, hän saattaisi jopa käskeä kirkkoherran julistaa rakkaan Victorini pannaan tekaistuen syytteiden varassa! Ja taas kohtaus vaihtui... "Victor", sanoin hiljaa. Ääneni sortui surusta. Tällä kertaa olin kohtauksessa kokonaan mukana, tiesin kaiken: isä oli käskenyt hänen jättää minut rauhaan. Tiesin, että isä oli uhkaillut, muttei Victor suostunut kertomaan millä. Häntä kohtaan oli käyttäydytty niin epäoikeudenmukaisesti, niin epäkunnioittavasti ja loukkaavasti! Victor oli ainoa todellinen herrasmies, jonka tunsin. "Nyasha, isäsi kieltää meidän yhdessäolon, enkä halua uhata hänen tahtoaan enää. Puran kihlauksen tässä ja nyt, ja toivon, että pääset tämän kaiken ylitse. Minä vaihdan kokonaan maisemia huomenna - lopullisesti." Victorin ääni oli niin kylmä, etten voinut erehtyä pitämään sitä maailman typerimpänä leikkinä. Hän tosiaan oli purkanut kihlauksen. Sisimmässäni syttyi raivo, joka purkautui ulos kyynelein. "Voi Victor, kerro mitä isä sanoi sinulle, niin yritän saada isän luopumaan niistä syytteistä, teoista, tai mitä ikinä ne ovatkaan!" uikutin. Häpesin käytöstäni, mutten voinut muutakaan. Victorin menettäminen olisi kuin taivaan putoaminen maailman päälle, poljettavaksi ihmisten jalkojen alle. "En voi", Victor sanoi hampaitaan kiristellen. Hän tarttui hellällä otteella kädestäni ja suukotti rystysiäni. Sitten hän painoi käden rintaansa vasten, oli muutaman sekunnin hiljaa. "Nyasha", hän sanoi lempeästi. "Hyvästi." Katselin mykistyneenä, kun hän laski käteni ja lähti harppomaan linnan portailta poispäin. "Tässäkö tämä kaikki oli, monen vuoden rakkaus?" huusin hänen jälkeensä. Keinoni oli alhainen, huonotapainen, sivistymätön. Ei toisen perään voinut niin vain huudella, ei tivata käytöksen tarkoitusta sillä tavalla. Ehken ollutkaan yhtään isääni parempi. Victor heitti minuun musertavan katseen, joka satutti enemmän kuin tuhat sanaa. Kyyneleet tulvivat yli: minua heikotti, hikatti, itketti. En kuitenkaan halunnut näyttää kuinka heikko olin. "Selvä!" huusin tyrmistyneenä. Puristin käteni nyrkkiin, välittämättä kivusta jonka kynnet aiheuttivat porautuessaan kämmeneni nahkaan. "Selvä!" ... Olin tuskasta murtunut. Makasin lattialla puoliksi sikiöasennossa. Tärisin kauttaaltaan. En uskaltanut katsoa ylös, sillä tiesin, että siellä olisi jotain pelottavaa. Sen sijaan tyydyin rutistamaan kirjettä kädessäni ja uikuttamaan sisäisestä tuskasta. En tiennyt enkä välittänytkään, miksi olin niin murtunut, tai miksi makasin pölyisellä lattialla pimeässä mökissä, jossa en ollut koskaan ennen ollut. En malttanut olla katsomatta ylös, sillä omatuntoni käski olla katsomatta. Ja kun viimein kohotin katseeni, mökin täytti järkyttävä kauhun kiljaisu: rakas Victorini roikkui hirttoköydessä kattoparrusta. Sydämeni takoi vimmatusti, pelkäsin käsittämättömän paljon. Miten rakas Victorini oli joutunut kuolemaan? Kuka hänet oli tappanut? Miksi? Mielessäni pyöri sadoittain mitä eriskummallisimpia kysymyksiä järkevien sijaan, enkä silti saanut yhteenkään vastausta. Hämärästi tajusin, että vastaukset olivat kädessäni olevassa kirjeessä. Avasin rypistyneen paperinpalan vapisevin sormin: se oli Victorin aistikasta käsialaa, ja kuului näin: "Rakas Nyashani, Tiedän ettet voi hyväksyä tekoani, mutten voi muutakaan. Isäsi vetosi Sinun henkeesi, enkä voi käsittää, kuinka turmeltunut sielun pitää olla, jotta voi uhata omaa tahtoaan toisen hengellä. Hän puhui hyvin vakuuttavasti Sinun henkesi riistämisestä, että kaikki joiden kanssa hän oli keskustellut, piti sitä viimeisenä keinona erottaa meidät kaksi toisistamme. Siispä riistän mieluummin hengen itseltäni, kuin annan kenenkään koskea Sinuun, rakas Nyashani, vaikka isäsi olisi vain uhkaillut: en voi siltikään ottaa riskiä. Minun sieluni lennelköön niityillä Sinun sielusi kanssa, kun aika vihdoin ajaa meidät taas yhteen. Ikuisesti Sinun ja Sinua rakastaen V.O." Tuska musersi sisimpäni. Huusin ja tempoilin lattialla minkä jaksoin, mutta olo ei silti helpottanut. Tuska suorastaan repi sieluani palasiin, kun katsoin sinertäviä kasvojasi, joiden komeus ei ollut poistunut kuoltuasikaan. Sitä rakkauden määrää, minkä olin sinuun kohdistanut, ei voinut kuvailla sanoilla. ... Heräsin säpsähtäen. Tajusin pimeässäkin, että tyynyliinani oli kastunut kyyneleistä läpimäräksi. Itkin vieläkin, vaikka tiesin kaiken olleen unta. Rakkaus omaan uni-Victoriini oli vain ollut niin syvällistä, että muistin sen tuskan tunnun vieläkin, herättyäni. Kömmin peitteideni välistä kylmälle puulattialle. Haparoin pimeydessä kohti valonkatkasijaa, ja kun sain valot päälle, riensin peilin eteen. Hiukseni olivat omaa sävyään, pehmeää ruskeaa, silmäni olivat ruskeat ja kasvoni tavalliset, eivät yhtään kauniit. Sammutin valot ja palasin takaisin sänkyyni pettyneenä. Olisin niin kovasti halunnut olla se unen prinsessa, Nyasha, Victorin rakkaus. Lopun olisin kyllä muokannut mieleisekseni: olisimme saaneet olla yhdessä, olisimme asuneet loppuelämämme onnellisesti linnassa kenenkään mielipiteistä välittämättä, nauttien rikkauksista ja toistemme ikuisesta rakkaudesta. Taistelin itkua vastaan. Uni oli ollut niin todellinen. Minä halusin elää siinä unessa, ikuisesti. Purin huultani etten huutaisi. Katkeruus valtasi mieleni. Minkä takia minun piti syntyä typerälle 2000-luvulle, ilman satoja vuosia sitten olleita kohteliaisuuksia ja sieviä pukuja? Minä halusin olla kuin kirjoissa, elää sadussa, olla kaunis prinsessa, joka saa komean prinssin. Minun kuului olla kuin kirjassa. Minä itsekin olin kuin satuolento, yhtä kevyt mieleltään ja helppo unohtumaan omiin unelmiinsa. Ja nyyhkyttäen onnettomana tyynyni viimein nukahdin täysin eri uneen, onnettomaan uneen ilman kaunista satuprinssiä.

Kommentit