-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Aaveen lailla

LYDI, 22.03.2009 19:16
Katsottu 1273 kertaa

Liidin pitkin mustaa asfalttitietä valkoinen silkkipuku ylläni, joka paljasti anteliaasti valkoista ihoani. Kauniilla kasvoillani oli korviin asti ulottuva hymy, silmäni olivat mustat, kapeat viirut. Eläisin ikuisesti, nauttisin ikuisesti tälläisestä huolettomasta liidosta, tyhjästä elämästä. Minun ei tarvinnut välittää muusta maailmasta paskaakaan, kunhan vain itselläni kaikki oli hyvin. Mutta mikä minua satuttaisi, muille näkymätöntä, tyhjänpäiväistä aavetta? Kimeä nauruni kimmahteli ohi kiitävistä aidoista kuin kaiku. Sisälläni paisui hurja tyytyväisyyden tunne, kun sain taas liidellä vapaana linnun lailla. Sitä olin kaivannutkin, vapautta. Oli rankkaa asua pimeässä arkussa ilman valaisevia tähtiä, hypnoottista kuuta, polttavaa aurinkoa. Kuunnella laahustavia askelia maanpinnalta, surullista vaikerrusta naapurihaudoista, vaimeita ihmisten ääniä, jotka harvoin tunnistin. Ahdistava tunnelma arkun sisällä: se puristi kuolleita keuhkojani niin ahdistavasti, että mieleni teki huutaa - ja joskus huusinkin. Mutta silti tälläisestä elämästä puuttui sisältö. Olihan se kaunista ja helpottavaakin, kun sai vain kulkea nukkumatta, lepäämättä hetkeäkään, nähdä maailmaa tavalla, jota kukaan elävä ei tulisi koskaan kokemaan. Saatoin viettää päivän jonkun onnellisen perheen parissa, katsella heidän itkuisia mutta onnellisia lapsiaan, lukea heille satuja heidän kuulemattaan, oppia vähän lisää rakkaudesta. Mutta silti... minäkin kaipasin rakkautta. Oli raskasta jättää taakseen koko oma elämänsä, kaikki rakkaat kasvot, joille olin huutanut ja nauranut, iloinnut ja itkenyt. Kaikkein eniten kaipasin äitiäni. Hänen ymmärtäväistä luonnettaan, hänen kasvojaan, kun hän viimein ymmärsi jonkin oleellisen asian. Tai isääni... Hänen huolellista käyttäytymistään, hänen hyvin hillittyjä kasvojen ilmeitä. Nautin eniten hetkistä, jolloin saatoin katsella hänen itsehillintänsä hajoamista sirpaleiksi, kun hän uskalsi nauraa vieraassa seurassa... En tiennyt, en uskaltanut, en halunnut käydä heidän luonaan. Pelkäsin sortuvani, menettävän vähäisenkin itsehillintäni rippeet. Kun en voisi tehdä mitään muuta kuin katsella, en voisi koskettaa, en saada huomiota... Olin pelkkä varjo. Ei, en edes sitäkään. Olin pelkkä olemassaolo vailla tarkoitusta. Oikeasti oloni oli kurja, mutta osasin salata sen jopa itseltäni. Tämä ei ollut elämää, matkat eivät saaneet minua kuin hetkeksi onnelliseksi. Hymy kasvoillani oli pelkkää silmänlumetta, silmäni etsivät vain pelastusta. Etsin anteeksiantoa, jotta voisin jatkaa eteenpäin, parempaan maailmaan. Mutten osannut, en halunnut. Minua pelotti siirtyä 'isompiin piireihin'. Mitä siellä olisi, minne menisin? Rauhan sijaan vaeltaisin maapallon päällä rauhattomana, turvaa etsien, löytämättä sitä koskaan. Saisin muistella rakkaita vanhempiani koko ikuisuuden ajan. He eivät liittyisi seuraani: en ollut nähnyt yhtäkään kaltaistani, kuullut vain heidän etäisen vaikerruksensa. Olisin yksin niin kauan, kuin maailmanloppu koittaisi, ja ehkä olisin yksin vielä sen jälkeenkin. Ohitin lehmälaitumen. Pysähdyin äänettömästi ilmassa, ilmavirta sai mustat hiukseni keikkumaan villisti puolelta toiselle, mutta ääntäkään ei syntynyt. Katselin haikeana pulleita lehmiä. Siitä oli niin kauan, kun viimeksi olin maistanut lihaa, ruokaa... Mieleni teki syöksyä lehmien sekaan, haukata heistä palasia, mutta tiesin sen mahdottomaksi. Tunsin luissani, kuinka olin menettämässä itsehillintäni. Mutta eihän se mitään auttaisi, vaikka syöksyisin päätäpahkaa lihapalojen kimppuun, eihän? Menisin vain niiden läpi ja tuntisin itseni typeräksi. Mistä tietäisin, pystyisinkö maistamaan sen pehmeää kuvetta, iskeä hampaani sen paksuun nahkaan, antaa veren virrata valtoinenaan vasten huumaantuneita kasvojani? Halusin päästää irti, menettää kaiken kontrollin jota tunsin tälläistä puolielämää kohtaan. En välittänyt enää. Silmiini syttyi puhdas kiihkeä ilme, kun nuolaisin kirkkaanpunaisia huuliani. En tuntenut nälkää, ainoastaan himoa. Suljin silmäni, ja tunsin, kuinka käteni vapisivat silkasta odotuksesta. Kai minä saisin saada itseni pettymään, kun kukaan ei edes näkisi? Mitä väliä sillä ylipäätään oli, säntäisinkö eläinten joukkoon, vai en? Nauroin. Olin niin typerä, kun seisoin siinä pellon laidalla silmät kiinni, miettien hyökkäänkö vai en. Ei, tälläinen elämä sai minut sekaisin. Otin ratkaisevan askeleen ja liisin kuin salama suurinta lehmää päin. Kun kuljin sen läpi, raivo sisälläni syttyi. Kirottu puolielämä! Tämä oli maanpäällinen helvetti! Mitä olinkaan tehnyt joutuessani kokemaan tälläisen kohtalon, joutua muista näin pahoin eristetyksi? Oliko ihmisten tarkoitus vain syntyä, kuolla ja kärsiä koko ikuisuus? Raivoni vallassa lähestyin vauhkoontunutta lehmää hampaat ojossa, valmiina puhkaisemaan sen paksun nahan, tuntemaan veren maun suussani. Kun hampaani eivät menneetkään lehmän lävitse, sain uutta toivoa. Jos pystyisin kajoamaan ihmisten elämään vain hampaillani, se kelpasi minulle vallan mainiosti. Kun hampaani rikkoivat nahan pinnan ja veri valahti suuhuni, lehmä vauhkoontui täysin. Se lähti juoksemaan aitauksen toiseen päähän, mutta minä seurasin lentäen perässä. Se olisi minun ensimmäinen kosketukseni elämään, vaikkakin kirottuun. En välittänyt enää, olin joutunut kärsimään liian kauan. Nyt olisi muiden vuoro. Minä vain nauttisin ja nauraisin, kun muiden toivo oli valunut hukkaan kuin vesi avoimista kämmenistä. Heidän toivon sirpaleitaan ei voitaisi enää yhdistää liimalla, kuten rikkinäisen maljakon sirpaleet, vaan ne olisivat erillään maailmanloppuun asti. Mikään voima ei pystyisi pitämään niitä kasassa. Löysin toivoni, salaisen unelmani. Minusta tulisi kauhu, pahin painajainen. Vaanisin ihmisten joukossa päivin sekä öin, kostaisin kymmenenvuotiaan tyhjän elämäni. Ja silloin kun he vähiten odottaisivat, puhkaisisin heidän kaulavaltimonsa, kuuntelisin nauttien heidän huutoaan, maistaisin heidän verensä kielelläni. Ja taas liidin pitkin mustaa asfalttitietä valkoinen silkkipuku ylläni, jossa oli veren tahrimia läikkiä, jättäen jälkeeni kuolleista lehmistä koostuvan laidunmaan. Kauniilla kasvoillani oli korviin asti ulottuva hymy. Silmäni olivat mustat, kapeat viirut vailla anteeksiantoa. Eläisin ikuisuuden, sillä mikä minua muka satuttaisi, muille näkymätöntä aavetta, jonka elämällä oli vihdoin tarkoitus?

Kommentit

Pilve, 26.04.2009 21:34

ööh, luitkohan nyt novellini kunnolla? Nimi oli Topias, eikä Tuomas. :D

Pilve, 25.05.2009 19:35

aaveen lailla mä liitelen, lalalalaa, olipas taas järkevä kommentti

lainaaja(ko), 10.09.2013 22:32

Hei, toioli kyllä niin koskettVa,että on pakko kysyä, saisinko lainata sitä? Lukisin sen parin kaverini kanssa koulun aamunavauksessa. Mainitsisin tietysti, että tarina on lainattu netistä tekijän luvalla. Tekisin myös pari muutosta, niin teksti ei olisi ihan sama. Juoni kuitenkin pysyisi? Mutta tarina oli erittäin hyvä ja mielenkiintoinen. Myös opettavainen. Sinussa on lahjakkuutta, kannattaa jatkaa kirjailijana !

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net