Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
rufen, 27.03.2009 16:10
Katsottu 1436 kertaa
Olinpa kerran. Minulla ei ollut rönsyileviä korvia eivätkä muut pelänneet ärinääni tai irvistelyjäni. En asunut puunjuurien seassa vaan katon alla. Huoneeni ei ollut erituntuisten kivien muodostama. Ikkunastani näki pihalle, mutta siitä näki minut, jos katselin ulos. Vaatekaapissani kolisivat palelevat vaatteet, joita ilmankin pysyin lämpimänä. Musiikki virtasi veressäni kaikkialle kehooni. Kukaan ei nähnyt sitä, mutta jos tuli aivan lähelleni, kykeni kuulemaan, kuinka kehoni hymisi hiljaa. Talossa minulla oli vain katto pisaroiden varalle, mutta kehossani muuri nuolisateen varalle. Olin, kun sienen myssy suojasi minua; kun ratamot jäivät varpaideni väliin. Siedin olevaa oloani, kunhan minulle jätettiin hopeakolikko taivaalle. Tuohon kolikkoon eivät muut olemukseltansa kaltaiseni uskaltaneet koskea, sillä se näytti niin kylmältä, että sormet olisivat jäätyneet siihen kiinni. Synnyin, jotta eläisin. Eläisin, jotta kuolisin. Kuolisin, jotta tietäisin syntyneeni. Ja olin onnellisesti loppuun saakka.
janifilth, 17.04.2009 20:26
Nooh, eipä nyt liioitella sentään..=)
janifilth, 30.03.2009 23:29
"Terapeutista" ensin.. Kiitos! Alunperin koitin kirjoittaa sairaskertomusta siihen alkuun, mutta mutta.. Enpä ole niitä tarpeeksi tainnut nähdä, että olisin pystynyt ketään uskottavasti huijaamaan.. Niinpä (ainakin yritin) tehdä sen henkilökohtaisten muistiinpanojen muotoon. Tämä sinun tarinasi taas on kyllä peräti mainiota kerrontaa.. Huomasin lukevani tätä uudestaan ja uudestaan, alusta loppuun ja välillä hain satunnaisesti lauseita. "Ikkunastani näki pihalle, mutta siitä näki minut, jos katselin ulos.", loistava oivallus. "Siedin olevaa oloani, kunhan minulle jätettiin hopeakolikko taivaalle.", hienoa, todella.. Tässä ei lyhyyskään haittaa, novellisi on kestävää laatua. Ei voi kuin ihailla!=)