Kirjoitukset

Laskuja

brittarannu, 26.04.2009 16:05
Katsottu 1324 kertaa

Hämärän poistuessa tieltä aurinko paistoi puiden välistä hämärälle käytävälle, missä tunsin myös aamun ensimmäiset tuulenvireet. Ulkoilma tuoksui raikkaalta ja ihanalta. Makoilin mukavassa asennossa auringon varjossa pää vasten rivitalon seinää, ylläni paksu purppura turkki , jonka olin pari kuukautta sitten kierrätyskeskuksesta saanut. Jaloissani olivat jonkun vanhat nahkabootsit. Kiitos vain sille joka oli heittänyt ne pois, sillä ne olivat sopivan lämpimät niin yöllä kuin päivälläkin. Piponi vajosi vähän väliä silmilleni,kun löhöilin leuka rintaan vasten,ennen aamutoimeenpiteitä. Pitkitin sitä hetkeä niin kauan ,kunnes kuulin joka-aamuisen ulko-oven kolahduksen talon kuudennesta asunnosta. Tunnistin vaaleatukkaisen naisen askeleet välittömästi. Hän oli yksi tärkeimmistä elämäni valoista. Ilman häntä ei olisi paperi-kierrätyksen roskalaatikossa puoliakaan sen paperimäärästä. Kaivoin syvältä turkin taskusta rutistuneen paperin ja ainoan kynäni. Päähän tupsahti sanoja ja lauseita kuin tilauksesta, koska oli niin kaunis aamu. Kirjoitin ajatukseni ylös ja jäin miettimään kuinka kaunista mahtoi olla maassa, jossa en ollut ikinä käynyt, Tanskassa. Toisin sanoen en ollut käynyt ikinä missään, paitsi Kouvolassa. Sekin oli noin 30 vuotta sitten kun olin vielä lastenkodissa. Joku talon asukkaista oli heittänyt Tanskan loma-esitteet pois joskus kauan, kauan sitten ja minä tietenkin löysin ne jokapäiväisellä etsintä kierroksellani. Ihastuin heti maisemaan joka oli suunnattoman kaunis. Maailmassa voisi tapahtua ihmeitä,koska silloin minulla olisi edes jonkin näkönen mahdollisuus nähdä tämä maisema ihan omin silmin, paikan päällä. Haluaisin tuntea Tanskan puiden tuoksun, auringon lämmön, meren tuulet kasvoillani. Luulenpa kuitenkin että tässä elämässä se ei onnistu. Ihan naurettavaa, että joku koditon vanha ukko unelmoi jostain sellaisesta. Jos kertoisin tästä jollekin, vaikka vain Esmeralda-kissalle, joka oli läheisin ystäväni, rupeisivat he vain nauramaan mulle päin naamaa ja säälimään minua,että edes ajattelen jotain sellaista. Mitään ei ole tehtävissä. Tästä ei voi edetä minnekään. Olen vain mies joka rakastaa kirjoittaa runoja. Mies joka ei ole ikinä ollut rakastunut tai rakastettu. Mies jolla ei ole koskaan ollut vanhempia. Mies jolla ei ole lastenkodin jälkeen ollut kotia. Mies, joka yrittää pärjätä elämässään päivä kerrallaan. Minun piti riisua turkkini, koska oli niin pakahtavan kuuma. Aurinko paistoi suoraan minuun. Laitoin turkin vierelleni maahan. Tänään on lauantai, ajattelin. Neljännen asunnon perhe ei ole vielä lähtenyt sinisellä autollaan minnekään. Todella outoa. Minä kaipasin jo paperia, koska olin kirjoittanut eiliset paperit jo täyteen. Nousin ylös ja verryttelin vanhaa kroppaani. Vatsani kurni kuin viimeistä päivää. Taidankin lähteä ruoka-reissulle,ajattelin. Ruoka paikkani josta sain päivittäisen ruokani oli paikallinen ravintola, joka kuitenkin sijaitsi 7 km päässä asuinpaikastani. Sieppasin turkin käteeni, ihan varmuuden vuoksi. Keväinen lämmin ilma voi pettää. Olin jo melkein taas perillä asuinpaikassani kun posti-auto ajoi ohitseni maantiellä. Sitä ajoi lippalakkipäinen nuori mies. Hän kävi meillä aina lauantaisin. Tiedossa olisi siis vain joitain mainos-lehtisiä. Kävelin rauhassa vatsa sopivan täynnä päämäärääni kohti. Viimeiseillä metreilläni olin jo niin puhki että en melkein saanut hengitettyä kunnolla. Istuin vakiopaikkaani talon syrjäiselle puolelle ja yritin rauhoittua. Samalla hetkellä kuulin ison roskalaatikon pamahtavan kiinni ja jonkun kävelevän pois päin. Toivottavasti se oli paperi-keräyksen säiliö. Painoin silmäni kiinni hetkeksi, kerääkseni voimia nousta ylös. Menin katsomaan säiliötä, jossa onnekseni oli uusia laskuja. Nostin ne sieltä, onnellisena kuin joku pikkupoika. Laahustin takaisin ja kaivoin kynäni esiin ja painoin kynän paperille. Yhtäkkiä mieleni valtasi innostus kirjoittaa jostain uudesta. En vain tiennyt mistä tarkalleen, mutta jäin miettimään sitä. Hetken päästä tajusin etten ollut vielä kirjoittanut siitä nuoresta posti-auton kuljettajasta. Paperille alkoi ilmestyä pitkiä lauseita, keksin hänelle elämän. Elämän jota toivoisin itse eläväni. Tahtoisin olla taas nuori. Erilainen kuitenkin kuin itse joskus olin. Minä en ollut onnellinen silloin. En tullut onnelliseksi jokapäiväisitä pikku-asioista kuin nykyään. Vaadin liikaa itseltäni ja muilta ihmisiltä joita silloin tunsin. Tämä nuori mies josta kirjoitin, oli kuitenkin todella hyvä ihminen ja onnellinen sellainen. Hänellä oli tyttöystävä, joka oli raskaana. Heillä oli suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Iso talo meren rannalla. Monta autoa. Lomia ulkomailla. Paljon lapsia. Oikein unelmaperhe. Onkohan näin oikeastikin, ajattelin. Voisiko näin olla. Ilman laskuja minulla ei olisi ollut elämää. En olisi voinut mitenkään elää niin että en olisi voinut kirjoittaa. Se olisi ollut jotakin mahdotonta. Kirjoittaminen oli intohimoni. Sillä ilmaisin itseäni. Minullahan ei ollut ketään kenelle puhua elämästäni, asioistani jota mietin tai tein. Paperi jonka läpi paistoi auringonvalossa mustalla painettua kirjaimia ja numeroita. Laskupaperi. Sen avulla jaksoin elää. Aurinko alkoi laskea puiden taa. Taivas oli värejä täynnä. Orannsia,punaista,keltaista,violettia ja vaikka mitä värisekoituksia. Se oli jotakin todella näkemisen arvoista. Siitä kirjoittaisin seuraavaksi, taivaasta. Se oli jotain niin ihmeellistä. Aurinko ja pilvet päivällä, kuu ja tähdet yöllä näyttivät niin pieniltä mutta todellisuudessa olivat jotakin mahtavan suurta. Halusin tietää lisää maailmasta joka sijaitsi kaukana taivassa. Avaruudeksihan sitä sanottiin. Siellä oli kuulemma muitakin maailmoita. Muitakin paikkoja. Mutta ei ihmisiä. Ihmisiä löytyi vain täältä meidän maailmasta. Kiehtovaa oli koko aihe, mutta tietämättömäksi se jäi. En voinut kuulla mistään siitä kiehtovasta avaruudesta. Minun maailmani oli vain se pieni kylä. Sain luvan tyytyä siihen. Silmäni painuivat tahtomattani kiinni ja työnsin paperin ja kynän turkin taskuun, laiton sen päälleni ja otin mukavan asennon. Odotin palavasti unimaailman matkoja. Se oli parasta viihdettä. Joskus kylläkin surullista, koska heräsin henkeä haukoen kyyneleet silmissäni. Todella häpeällistä. Kyyneleet kuuluivat naisille, ei miehille. Toivoin että saisin joskus jotain apua outoon kipuun sydämessäni, joka vaivasi minua nykyään usein.

Kommentit