Kirjoitukset

Liisa

aura, 21.05.2009 2:10
Katsottu 1393 kertaa

Lapsena minulla oli monia ystäviä, jotka unohtuivat mieleni syrjäisimpiin koloihin. Yksi kuitenkin jäi. En tiedä miksi, mutta muistan jopa hetken kun Liisa astui elämääni. Istuin posliinisella renkaalla ja huusin äitiä, mutta hän ei kuullut yleiskoneen metelin vuoksi minua. Jalkani eivät yltäneet lattialle ja olin liian arka pudottautuakseni maahan. Sitä paitsi kaipasin sitä hellyyttä, jonka äiti lapselleen suo pyyhkiessään tämän takapuolen. Rummuttelin sormiani vasten patterin kylmää rautaa, kun yhtäkkiä vieressäni puhkesi puhumaan joku. Pieni mustatukkainen tyttö katseli minua suurilla nuken silmillään ja kysyi haluaisinko olla hänen ystävänsä. Hän oli niin kaunis, etten ollut koskaan nähnyt mitään niin ihanaa. Ja meillä oli sentään kotona Maailman Sadut–kirjan kuvitettu painos, jota äitini luki minulle iltaisin vuoteessa kunnes nukahdin. Tyttö esitteli itsensä Liisaksi, kun katselin hänen pitkiä kiharoitaan, jotka kaartuivat ruusunpunaisten poskien ympärille ja hänen laihoja paljaita jalkojaan vasten vessamme sinistä kaakelilattiaa. Liisalla oli yllään siniruutuinen mekko, jossa oli pitsikoristeet hihan suissa ja helmassa. Sanoin hänelle hiljaa nimeni ja loin katseeni ujosti maahan. Sitä ei ollut ennen tapahtunut. Yleensä katsoin kaikkia silmiin ja puhuin tuntemattomillekin, vaikka mummo usein kielsi. Sen jälkeen olimmekin hiljaa. Liisa istui lattialle viereeni ja katseli minua kun minä tutkin hänen olemustaan painaen joka ikisen pienenkin asian hänestä tarkasti mieleeni. En osannut ajatella, että hän oikeasti halusi olla minun ystäväni, joten en ollut varma tulisimmeko enää tapamaan toisiamme tämän hetken jälkeen. Minun oli muistettava jokainen yksityiskohta, jotta voisin myöhemmin kuvailla hänet parhaalle ystävälleni Aleksille. Mielessäni muodostin monia lauseita sanoakseni ne ääneen. ”Olen viisivuotias. Kuinka vanha sinä olet?” ”Mistä ilmestyit?” ”Sinulla on ihana mekko, juuri sellainen kuin näin kaupan ikkunassa käydessäni viimeksi mummolassa.” Jokin kuitenkin pakotti minut olemaan hiljaa, ja vain katselemaan laattojen reunoja jalkapohjieni alapuolella. En voinut puhua. Hänhän olisi voinut säikähtää ja kadota niin kuin metsän eläimetkin joskus tekivät. Liisa oli ihan ilmiselvästi prinsessa ja Joutsenlammessakin prinsessa ilmestyi prinssille joutsenena. Ehkä hänellä olisi kauriin luonto, vaikka ulkomuoto väittikin jotain muuta. Olin tässä vaiheessa jo unohtanut, että hänhän se oli ollut joka oli ilmestynyt viereeni ja esitellyt itsensä. Olin liian lumoissani hänen olomuodostaan, jonka tutkimiseen kulmieni alta keskityin täysin. Pelkäsin ensimmäisen kerran elämässäni ihmistä, koska pelkäsin jo valmiiksi tulevaa. Pelkäsin, että minä tulisin hänen ystävyydestään ja rakkaudestaan riippuvaiseksi ja jäisin yksin, kun hän joskus katoaisi. Melu keittiössä lakkasi. Kun äiti tarttui oven kahvaan ja käänsi sitä hellästi, Liisa nousi nopeasti. Hän asteli viereeni äänettä ja tarttui käteeni luottavaisesti. Käänsin katseeni ovelle ja halusin puristaa Liisan kylmiä sormia. En kuitenkaan tehnyt niin. En valanut häneen luottamusta, vaan keräsin hänen rohkeutensa itseeni. Ovi avautui ja äiti astui sisään. Samalla Liisa lähti, eikä enää tullut takaisin, vaikka kutsuin häntä. Olisin halunnut esitellä hänet äidille, sillä äiti ymmärsi kaikkia. Ilman sanojakin. En tiedä, miksi juuri Liisa jäi mieleeni. Ehkä siksi, että hän oli ensimmäinen jonka seurassa olin hiljaa. Ehkä siksi, että olin varma, ettei niin kaunis tyttö voisi jäädä minun luokseni kovin pitkäksi aikaa. Kaiketi kuitenkin siksi, että hän oli ensimmäinen, jonka ystävä en uskaltanut olla vaikka halusin. Hän oli ensimmäinen, jonka lähtemistä pelkäsin jo ennen kuin hän saapui.

Kommentit