Kirjoitukset

Aktivistit

Cloverfield, 23.05.2009 23:46
Katsottu 6411 kertaa

-Kuinka moni elämä on tuhottu tietokoneen takia, häh? Kuinka moni? Vitun laatikko mitä käytettiin alkuun vain hyötykäyttöön, on nykyisin valjastettu tuhoamaan ihmisten elämät. Ja sitä tekee nykyään vittu ihan jokanen! Jumalauta, ja ku yks elämä on pilattu, halutaan pilata toinen, hän huusi jatkaen; -En mä vihaa tietokoneita, en. Älä käsitä mua väärin. Mä vihaan niitä ihmisiä, jotka tietokoneita käyttää. Huoh… En mä haluu enää jatkaa yhteistyötä sun kanssas, ku ei mun mielestä tälle asialle voi tehdä enää mitään. Mut on jo tuhottu, mä lopetan nyt, Peace sanoi ja riisui maskinsa laskien sen massiiviselle puiselle pöydälle, jonka vieressä hän istui muhkealla nojatuolilla. –Painu sinäki vittuun täältä, Peace tokasi ärsyyntyneenä. Runo teki niin ja sulki oven perässään. Hän oli surullinen siitä mitä Peacelle oli tehty, ja siitä, että heidän yhteistyönsä lakkasi juuri. Runo ei edes halua yrittää palata Peacen kanssa virkaan, koska aina kun Peace päätti jotain, niin se myös piti. Runo asteli hissiin ja katsahti kelloaan, joka näytti yhtätoista illalla. Hänen punainen huopakangastakkinsa heijastui hissin metallisilta seiniltä ja koko hissi näytti punaiselta. Runo ajatteli seisovansa kauttaaltaan verisessä hississä, joka laskeutui kokoajan vain alemmas, aivan kuten hänen mielialansa. Lopulta alhaalla ovi avautui ja punainen hissi muuttui taas harmaaksi Runon astuessa ulos. Hotellin asiakkaat katselivat punatakkista miekkosta, jonka kasvot oli peitetty punaisella maalilla niin paksusti, ettei kulmakarvat näkyneet. Suun eteen hän oli laittanut punaisen kaulahuivin, johon hän oli rautalangalla tehnyt tuet mitkä pitivät kaulahuivia pysyvästi suun edessä. Loput kaulahuivista peittivät kaulan, joka oli ihonvärinen. Runo asteli nopeasti ulos hotelli Tornista ja ulos päästyään hän haukkasi raitista ilmaa ja käänsi katseensa kohti taivasta ja nautti pienten pisaroiden tipahtaessa kasvoilleen.  Pidän siitä mitä näen taivaalla, vihaan sitä mitä näenkään alhaalla Ei ole toista, Helsingin kaltaista, paitsi Helvetti, eikä sekään ole niin alhaista Kuin verta on vesi Töölönlahdessa, ja pakanoita perkeleet Tuomiokirkossa Uskovat rahaan, Runo lausui runonsa lopun ääneen vain sekunnin mietinnän jälkeen. Hän aikoi astella sisälle Forum-kauppakeskukseen kulmassa olevista ovista, mutta huomasi epäonnekseen kauppakeskuksen menneen jo kiinni ajat sitten. Runo joutuisi kävellä vesisateessa kotiin asti. Ei siinä Runon mielestä sinänsä mitään vikaa ollut, hän rakasti tihkusadetta. Mutta maali hänen kasvoillaan valui ja hän joutui lisäämään sitä lisää. Hän kaivoi punaisen pienen purkin taskustaan ja otti sormillaan kasvomaalia kuin voita ja levitteli sitä kasvoilleen peilaten ikkunasta. Lopulta hän lähti kävelemään pitkin Helsinkiä, joka oli hiljainen tähän aikaan. Vain ratikan renkaiden kolina, pieni tuuli ja muutama ohiajava auto. Eiköhän huominen olisi parempi päivä kuin tämä, hän tuumi. Tuskinpa. ACTIVISTS Luku 1 Haapanen koputti herra Lemminkäisen ovea. –Sir, teitä odotetaan jo, hän ilmoitti ääntä korottaen, että ääni kuuluisi eduskuntatalon vahvimman oven läpi. Herra Lemminkäinen otti pöydästä tukea nostaessaan 57-vuotiasta kehoaan sen takaa istumasta. –Tullaan, tullaan, hän murahti ja asteli punertavat nahkakengät naristen lattiaa vasten pöydän ympäri. Herra Lemminkäinen avasi pöydällä olevan punaisen laatikon, joka oli tehty näyttämään humidorilta. Herra Lemminkäinen avasi laatikon, ja otti sieltä esiin silmät ympäröivän, ihoa myötäilevän tummanharmaan maskin jonka hän asetti silmillensä peittääkseen kulmakarvansa. Niissä häntä ei voisi tunnistaa ja ne sopivat pukuunkin. Herra Lemminkäinen asteli peilin eteen ja varmisti, että puku on suorassa ja hyvännäköinen. Hän jätti napittamatta pikkutakin, koska hän itse oli kovin tukeva. Astellessaan ovelle hän koputti rintaansa aivan kuin varmistaakseen, että povitaskussa on jotain ja avasi sitten oven, jonka takana seisoi Haapanen. Arvokkaasti astuen, selkässä suorassa, ja kädet nyrkissä herra Lemminkäinen siirtyi käytävän puolelle ja lähti kohti hissejä. Hänen perässään seurasi muutamia puolueen jäseniä ja neljä turvamiestä. Muiden jäsenten mennessä hissiin, herra Lemminkäinen odotti ulkopuolella ja tuli viimeiseksi, päästäkseen ensimmäisenä ovesta ulos. He menivät muutaman kerroksen alas ja kun ovi avautui, herra Lemminkäinen joutui kasvotusten pääministeri Vanhasen kanssa. He katsahtivat toisiaan, herra Lemminkäinen murahti ja käveli tämän ohitse tönäisten olkapäällään Vanhasta aivan kuin tämä olisi vain ilmaa. –Äh, joko te taas kokoonnutte, ettekö te voisi… Vanhanen aloitti. –Pitäkää te turpanne kiinni, teistä on muutenkin harmia. Eikä mun tarvi teitä kuunnella, herra Lemminkäinen älähti sormella osoitellen Vanhasta ja jatkoi sitten matkaansa jättäen pääministerin pudistelemaan päätään. –Nyt tehdään taas asiat kunnolla eikä jauheta paskaa, herra Lemminkäinen kirosi itsekseen. Herra Lemminkäistä suututti, että eduskunnassa annettiin olla tämänhetkisen pääministerin kaltaisia toukoja. Häntä suututtaa myös se, miten mies on jatkuvasti lehtien otsikoissa naistenmiehenä, sen sijaan, että hoitaisi kansan asioita. Herra Lemminkäinen ja muut miehet menivät omaan kokoushuoneeseensa, jonka seinät olivat tummanliilat ja lattia musta. Keskellä huonetta on 20 hengen istuttava pitkä tummanruskea pöytä ja herra Lemminkäinen istui sen päätyyn ja asetti kädet ristiin pöydän päälle. -Lama, hyvät herrat, herra Lemminkäinen sanoi. –On lama, ja kaikessa nuukaillaan nyt. Presidenttimme Halonen on ihan… ulkona koko touhusta ja pääministeri Vanhanen ei ymmärrä miksi hyvää tekeviä naamiosankareita tulisi tukea rahallisesti, herra Lemminkäinen päivitteli. -Eikä oikeastaan edes rahallisesti, vaan mahdollistaa heidän toimimisensa laissa. Ja heidän yksityisyyttään tulee suojella paremmin, eli meidän täytyisi saada aikaan se, että on laitonta paljastaa naamiosankarin henkilöllisyys. Täten meillä on poliisien lisäksi myös lainvalvojia, jotka toimivat maksutta. Miettikääpä sitä, hän lopetti hymyillen. Miehet katselivat toisiaan pohtien ideaa kunnes yksi herroista kysyi: -Entäs sellaiset kuten esimerkiksi Paperikasvo? Jos tuemme naamiosankareiden toimia, tuemme myös haluamattamme naamioituja rikollisia. –Hyvä pointti. Mutta, rikos on aina rikos. Jos yksikin naamioheppu tekee rikoksen, hänet tulee pidättää. On sitten hyvä tai paha, herra Lemminkäinen naputti kynällä pöytää. –Mutta eikö tuo nyt ole hiukan ristiriitaista. Myös poliisien on toisinaan rikottava jotain lakia saadakseen rikollisen kiinni, mutta heillä on laki puolellaan. Naamiosankarit ovat yksityisiä henkilöitä ja heillä on vain peruskansalaisen oikeudet, kolmas mies yhtyi puheeseen. Herra Lemminkäinen katsoi kolmannen miehen suuria silmälaseja. Niiden ruskeita sankoja tummine läikkineen ja likaisia linssejä. Mies meni hieman kyyrympään asentoon istuessaan, kun herra Lemminkäinen katsoi tätä niin painostavasti. –Me mahdollistamme naamiosankareille samanlaiset edut, kuin muulle virkavallalle. Viittaan pukeutunutta naamiokasvoa ei estetä, jos se haluaa tunkeutua palavaan taloon pikkulasta pelastamaan. Emme kiellä naamiokasvoa menemästä pankkiin, jos siellä on hengenvaarallinen pankkiryöstö käynnissä. Ymmärrätkö pointtini? herra Lemminkäinen kysyi vihaisella äänellään. –Y-ymmärrän kyllä, herra, mies sanoi lähes pöydän alle luhistuneena. Samaan aikaan Uskomaton istui Sokoksen katon reunalla, jalat riippuen tyhjän päällä ystävänsä Viivan kanssa. Uskomaton nojasi päätään nyrkkiään vasten ja istui huonoryhtisenä. Hänen kasvonsa oli puoliksi peitetty tummanvioletilla kumisella maskilla, joka peitti päästä kaiken muun paitsi leuan nenään asti ja silmänreiätkin olivat pienet. Kuminen päänmyötäinen huppu peitti myös Uskomattoman omat ruskeat hiukset. Hupusta lähti korvien kohdalta liuskat, jotka olivat ikään kuin isot, tasaiset korvat, mutta ne oli siinä vain virtaviivaisuuden vuoksi. Huppu oli kiinni puvussa, joka oli sekin kauttaaltaan tummanvioletti, paitsi rinnasta, jossa oli valkoinen ja kulmikas U. U-kirjaimen sisällä oli myös valkoinen tähti. Kengät olivat ratsastajasaapasmaiset ja valkoiset. Niskasta lähti suuri viitta, joka hulmusi nyt tuulessa, aivan kuin tervehtiäkseen tai hyvästelläkseen. Hän oli tehnyt puvun yhteistyössä Viivan kanssa. Viiva katseli alas kaupunkiin asioillaan kulkevia ihmisiä, kunnes huomasin miten surulliselta Uskomaton näytti. –Onko kaikki okei? Viiva kysyi. –No ei… Uskomaton vastasi. Viiva odotti jatkavaa vastausta, mutta mitään ei kuulunut. Uskomaton vain istui murtuneena hiljaa. Viiva siristeli silmiään auringon paistaessa suoraan heitä kohti. Helsinki näytti niin pieneltä ylhäältä katsottuna. Viiva oli asunut koko ikänsä tässä kaupungissa, eikä halunnut lähteä sieltä. Hän mietti katsoessaan iloista lapsiperhettä, että miten niin onnelliselta ja kauniilta näyttävä kaupunki voikin olla oikeasti niin ruma ja paha. Tai mitäpä sitä kaupunkia mollaamaan, Viiva tuumi. Ei se kaupunki ole paha, vaan sen asukkaat. -Mikä sua surettaa? Viiva kysyi vihdoin. –On vaan alkanut mennä maku tästä touhusta. Kaks vuotta sitten supersankareita ei ollut kuin me kaksi, Peace ja se punanen heppu. Nyt meidänlaisia alkaa olla ihan liikaa. Minun mielestäni ainakin. Helvetti, en edes muista tai tiedä kaikkien nimiä, Uskomaton purkasi mieltään ja huokaisi syvään. –Oot kyllä oikeessa. Niil on eduskunnassaki naamiosankari, Viiva myönsi. –Mut ei mitään pahaa, ettei jotain hyvääki; nyt kun meitä on enemmän, ja jopa valtion virkamiesasemassa, me saadaan mahdollisesti tulevaisuudessa tehdä tätä laillisesti. Ja kun saadaan tehdä tätä laillisesti, saadaan helpommin lahjoittajia, jotka auttaa meitä meidän töissä ja varustuksien hankinnassa, Viiva kertoi jutun hyvät puolet ja samalla Uskomaton painoi kasvonsa kämmeniään vasten ja nousi ylös seisomaan. –Mutta etkö sinä älyä, että kun meitä on paljon ja meillä on sponsoreita sata ja kaikilla on sankariasut niin tästä koko touhusta menee idea. En sano, ettenkö tahtoisi ihmisille hyvää ja paljon apua, mutta kun jo nyt on sellaisia kuten Vitsaus tai Edustaja. Eli täysin turhanpäiväisiä niin kutsuttuja sankareita, jotka eivät edes tee mitään. Tykkäävät vain pukeutua kuten me, mutta eivät tee mitään, ja saavat hyvän imagonsa vuoksi lahjoituksia! Uskomaton raivosi. –Edustaja on liikemies, mitä siltä voi edes odottaa? Viiva mietti ääneen. –Niin just! Mitä voi odottaa mieheltä, joka on liikemies ja pukeutuu vain mainostuksen vuoksi sankariasuun? Ennen oli kivaa tapella roistoja vastaan ja levitellä viittaa viranomaisten edessä ja paeta niitä sitten, eikä koskaan jäädä kiinni ja nyt tulee perhanan laki, jonka mukaan semmonen on sallittua. En mä tahdo olla mikään rikollinen, mut supersankarina olo on aina perustunu siihen, että on täysin puolueeton. Tekee vaan sen mikä on oikein. Ja nyt ne tekee lain mikä tekee siitä sallittua! En minä halua enää tehdä tätä, jos sankarina on sata muutakin tyyppiä. Uskomaton selitti kiihkoissaan ja käveli edestakaisin, huitoen käsillä raivoamisensa tahtiin. Viiva katsoi tätä hetken ja kääntyi sitten katsomaan alas. Uskomaton nousi seisomaan reunalle ja asetti kädet vyötärölleen ja antoi viitan hulmuta ja samalla pilviä oli kerääntynyt taivaalle ja alkoi tihuttaa. –Ehkä meidän sit pitäs lopettaa, Viiva sanoi. Uskomaton kääntyi kohti Viivaa yllätyneenä. –Lopettaa? hän kysyi ja kääntyi taas poispäin miettien jotain. Sade kasteli heidät ja molemmat vain olivat hiljaa, reagoimatta säähän, joka muuttui viileäksi. –Meidän tilalle tulee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin joku, joka tekee tän meidän puolesta ni voidaan yhtä hyvin lopettaa, Viiva perusteli miksi ehdotti lopettamista. –Olet oikeassa Viiva, Uskomaton sanoi. –Aletaan tehdä jotain muuta. Perustetaan vaikka vaatekauppa, ollaan hyviä siinä ja vaatteiden kanssa muutenkin, Uskomaton innostui. –Muiden murheet ei oo enää meidän murheita, Viiva totesi ja nousi seisomaan jolloin vihreä asu kiilsi auringon loisteessa. Hän painoi kiiltävän vihreän maskin kasvojaan vasten ja peitti sillä silmänympärykset. –Meillä on sponsoreilta saatua rahaa säästössä vaikka millä mitalla, voidaan tehdä mitä halutaan, Uskomaton sanoi iloisena. Viiva asetti hopeisen lumilaudan muotoisen laudan maahan ja katsoi sitä hetken. Sadevesi kerääntyi laudan päälle ja valui siitä pois hiljalleen. Lopulta Viiva astui laudalle, jolloin lauta nousi pari senttiä ilmaan ja sen päälle kerääntynyt vesi lorahti pois. –Lähdetään, Viiva sanoi ja Uskomaton nyökkäsi päätään. Helpher rojahti maahan istumaan ja puhkesi kyyneliin. Hän istui Katajanokalla sijaitsevan kerrostalon katolla ja nojasi savupiippuun ja oli painanut päänsä käsiään vasten. Helpher itki ja tuntui, että taivas itki mukana. Vettä satoi niin, että Helpherin puku oli kauttaaltaan märkä. Mutta ei hän siitä välittänyt. Hän purki pahaa oloa itkemällä. Kuin jokainen kyynel oli hippu myrkystä, jota hänen suoniinsa aivot oli kehittänyt ilkeiden sanojen voimasta. Tämä oli taas niitä kertoja, kun Helpher ei ollut lähtenyt kotoaan auttaakseen muita. Hän oli lähtenyt, koska halusi, että häntä autettaisiin. Apua vaan ei tuntunut löytyvän mistään, vaan hän joutui istumaan yksin. Raskas sade painoi hänen hartioitaan ja märät hiukset valuivat päätä pitkin niskaan asti. -Mikä hätänä, Helpher? kuului kysymys sateen keskeltä vasemmalta. Helpher nosti päätään ja katseli ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Kuului nopeat askeleet, jotka saivat kattometallin kumisemaan. Helpher yritti kääntyä katsomaan kuka siellä oli, muttei edelleenkään nähnyt. –Kuka olet? hän kysyi lujaan ääneen. –Ei sun tarvi nähä mua, mut mä piirrän sua varten kasvot, joita sä voit mun omieni sijaan katsella, hi hi, kuului ääni hysteerisesti. Lopulta Helpherin oikealle puolelle ilmestyi henkilö, jolla oli päällään risat farkut, huppari, ja lenkkarit. Kun Helpher katsoi tämän kasvoja, hän näki miten ne oli peitetty kokonaan revityllä paperinpalalla. Paperiin oli tehty silmien kohdalle reiät ja nenän kohdalla pienemmät. Mies oli piirtänyt paperiin nauravat kasvot. Hänellä oli toisessa kädessä tussi ja toisessa veitsi. –Paperikasvo, Helpher tunnisti ja perääntyi. –Älä tuu lähemmäs, hän käski. –En tuukkaa, mut haluun jutella sun kaa, Paperikasvo sanoi ja astui silti hiukan lähemmäs. Helpher näki miten tussin väri valui ja levisi paperilla vesisateen vuoksi. Paperikasvon vetiset ja sotkuiset sormenpituiset hiukset korostuivat valon osuessa niihin. –Miksi sä itket täällä yksinäs? Onko roistot tehny sulle jotain pahaa? Paperikasvo sanoi ensin teeskennellen surullista, mutta lauseen loppupuolella hän kuulosti lähinnä tyytyväiseltä. –Ei mun jutut kuulu sulle! Helpher huudahti. –Kyl mä ymmärrän sun ongelmat, sä oot vasta, mitä, 16-vuotias? Sulla on perus teiniongelmia, Paperikasvo sanoi astellen lähemmäksi. Hän huomasi Helpheriä lähestyvän katonkynnyksen, joka varmasti saisi Helpherin kaatumaan, koska tämä ei katsonut minne käveli perääntyessään. –Sä oot kyllä nätti, Heplher, Paperikasvo kehui ja kaivoi mustan tussin esiin. Hän piirsi kasvopaperiin vihaiset silmät ja nauravan suun, jossa oli teräviä hampaita. –Mikset sä vaan mee pois ja anna mun olla? Helpher kysyi ärsyyntyneenä. –Kyl mä pian menenkin, mut sitä ennen mä tulen! Paperikasvo huudahti juuri kun Helpher kaatui kynnykseen. Sillä sekunnilla Paperikasvo ryntäsi Helpherin päälle ja otti tämän käsistä kiinni painaen ne sivulle. Helpher huusi ja yritti räpistellä vastaan Paperikasvon maatessa päällään. Paperikasvo nauroi Helpherille, kunnes lopulta karjahti: -Nyt vittu lopeta! Helpher pelästyi ja tärisi pelosta. –Miksi sä pidät maskia ja leikit supersankaria vaikka susta ei oo edes vastusta mulle? Paperikasvo nauroi ja siirsi Helpherin toisen käden niin, että sai hänet pidettyä paikallaan. Hän kiskoi Helpherin ihonmyötäisiä housuja pois tämän jaloista ja heitti ne katolta alas. Housujen alta paljastui paljas iho ja pikkuhousut mikä sai Paperikasvon entistä hurjemmaksi. Yhtäkkiä Paperikasvo tunsi otteen hiuksissaan ja hän lennähti taaksepäin ja jokin iski hänen päänsä metallia vasten. Tätä seurasi kengän kokoinen isku kasvoille ja Paperikasvo tunsi kuinka veri roiskahti nenästä paperille. Veri värjäsi paperin punaiseksi ja hänen noustessa ylös, veri valui paperin alareunaan tippuen siitä pisaroina kattometallille sekoittuen veteen, jota siihen oli kertynyt. –Mä en tiedä mikä mua löi, mut kauheen hyvältä se ei tuntunu, Paperikasvo sanoi huojuen ja nauroi hiukan. Helpher oli perääntynyt nojaamaan tuuletinrakennelmaa vasten. Palomiehen puvussa seisova lihaksikas mies löi kirveen tupella aiemmasta iskusta sekaisin olevaa Paperikasvoa kasvoille ja tämä kaatui selälleen. Punertava vesi tämän alla roiskahti ja palomiesasuinen mies astui Paperikasvon rinnan päälle ja painoi kirveen terän hänen kurkkuaan vasten. –Hehhehheh, Palomestarihan se siinä, Paperikasvo naureskeli maaten rauhallisena. –Vitun mamu, en mä sua pelkää. Lyö sillä kirveellä ni tahraat vielä enemmän muiden mustien mainetta. Eikä noin vanhaa patua voi ottaa tosissaan, Paperikasvo ilkkui. Palomestari siirsi kasvojaan lähemmäs Paperikasvoa ja katsoi tätä punaisen silmikkomaskinsa takaa vihaisena. –En mäkään pelkää sua, saati mun kirveen käyttämistä, Palomestari uhosi ja sylkäisi Paperikasvon paperille. Palomestari nosti jalkansa Paperikasvon rinnalta ja potkaisi tätä kylkeen niin, että Paperikasvo kierähti alaspäin viettävälle katto-osuudelle ja alkoi kieriä kohti katon reunaa. Juuri katon reunalla Paperikasvo nappasi rännistä kiinni ja pyöräytti itsensä kohti alaspäin vievää ränniputkea. Hän nappasi siitä kiinni, liukui alas ja juoksi pois. Palomestari hymähti ja kääntyi kohti Helpheriä, joka katsoi häntä avuttomana. –Kiitos, Helpher kiitti hiukan arkana ja piti käsiään ympärillään saadakseen lämpöä. –Ootko sä okei? Palomestari kysyi ystävällisellä, matalalla äänellään. –Oon kai. Ei Paperikasvo mua satuttanu, Helpher vastasi. –Näitkö minne se heitti sun housut? Palomestari kysyi riisuen likaisen palomiestakkinsa ja antaen sen kylmissään olevalle Helpherille, joka istui värjötellen. Helpher kietaisi takin ympärilleen ja tunsi jo lämpöä. –Kai se ne tonne puolelle heitti, hän vastasi ja osoitti oikealle. Palomestari asteli varovasti alaspäin viettävää metallia pitkin katon reunalle ja huomasikin rännikouruun juuttuneet housut ja koukkasi ne varovasti kirveellään. Hän nousi varovasti takaisin tasanteelle ja ojensi housut Helpherille, joka puki ne takin alla päälleen. –Kiitti, Helpher kiitti katsomatta Palomestaria. –Tänään ei selvästi oo sun päiväs olla naamiosankari, Palomestari totesi. –Mikset mee kotias, varmasti asut vielä vanhempies luona? –En mä halua mennä kotiin… Helpher sanoi hiljaa. –Et sä voi katolla kykkiä koko yötä. Voit tulla mun luo, jos haluut. Mul on vierashuone, jos haluut yöpyä jossain muualla ku ulkona, Palomestari ehdotti. –Kyl mä voin tulla, Helpher vastasi. Hän ei olisi vastanut myöntävästi, jos epäilisi Palomestaria. Palomestari tuntui muutenkin olevan ihan rento tyyppi, joten eikai hänen luonaan nukkuminen olisi vaarallista. Helpher yritti nousta ylös, mutta tunsi kipua nilkassaan. –Sattuuks sua jalkaan? Palomestari kysyi ja meni lähemmäs Helpheriä kumartui hiukan. –No sattuu, nilkka varmaa venähti ku Paperikasvo rynni päälle, Helpher vastasi alakuloisena. –Kannan sut mun luo. En välitä vaikka saisit tietää missä asun, tuskin sä kerrot kenellekään, Palomestari tuumi ääneen. –En tietenkään, Helpher vakuutti ja antoi Palomestarin nostaa itsensä. –Saat jotain syötävääki, Palomestari sanoi ja lähti kävelemään Helpheriä kantaen. Irina ja Maria kävelivät sateesta litimärkinä Stockmanniin sisälle aiempien vaatekauppojen ostoskassit käsissään. Ovista sisään päästyään molemmat napittivat takkinsa auki ja puistelivat enimmät vedet pois takeistaan. –Ihanaa olla taas yhdessä ostoksilla, Maria tuumi pyyhkäisten märät hiukset kasvojensa edestä ja nosti ostoskassinsa. –Sanos muuta, anteeksi kun en soitellut, kun olin Brasiliassa, Irina pahoitteli ja he kävelivät ensimmäisen kerroksen laukkuosastolle. –Hei ei mitään, olit miehes kanssa, tietenkään sun ei tarvinnu soittaa. Ja soitithan sä pari kertaa ja se riitti, Maria vakuutti. Maria laski ostokset hetkeksi maahan ja nosti käteensä vaaleanpunaisen Burberryn. –Ihana, menis mun kenkien kanssa! Maria iloitsi ja käveli laukun kanssa peilin eteen ja poseerasi. –Sopis sulle tosi hyvin, Irina kehui. –Hei kuule, jos mentäs kahville tohon Robertsille. Vähän ärsyttää kun ihmisiä on nyt niin paljon, olis kiva vaan istuu rauhassa, Irina ehdotti ja siirsi laukkujaan pois tieltä kun ihmisiä tungeksi laukkuosastolla. –Hyvä keli, lukuunottamatta tota vesisadetta, ja muissa kaupoissa alennuspäivät, ni totta kai tääl on paljon porukkaa, Maria totesi ja varmisti, että hänen aurinkolasinsa pysyvät pään päällä. He molemmat ottivat ostoskassinsa ja suuntasivat kahville. He juttelivat matkalla sinne ja pujottelivat ihmismassan seassa. Molemmat kahdenkympin maissa olevat naiset olivat naimisissa rikkaiden miesten kanssa ja he itsekin olivat menestyvässä työssä. Saavuttuaan kahvilaan, Maria ja Irina istuivat peilin edessä olevalle paikalle haettuaan ensin espressot. -Ens viikko on ihan täynnä. Mulla ei oo muutaku haastattelua toisen perää ja artikkeleiden tekoa, Maria huokaisi. -Joo mut nyt ei puhuta työasioista, Irina tokaisi. -Hei niin, kerro siitä Brasiliasta! Maria innostui ja sekoitti espressoa. -Oltiin siis Rio de Janeirossa ja asuttiin hotellissa, joka oli ihan siinä rannalla. Oli ihan älyttömän kaunista, tiedätkö kun aurinko paistoi illalla ihan sellasena... appelssiininoranssina ja se väri täytti koko huoneen. Se oli tosi inspiroivaa! Irina hehkutti. -Vau, vitsi, me mennään joskus kyllä yhdessä sinne, Maria kuunteli innoissaan. -Karl vuokras meille hienon auton, jolla ajeltiin ympäri kaupunkia aina kun Karlilla oli vapaa-aikaa, Irina kertoi ja Maria nyökkäili hörppien espressoa. -Ja ku yksin kiertelin siellä, kiertelin kaikki mahdolliset kaupat, kului vähän rahaa, Irina nauroi. -Nii, kun sä innostut shoppailemaan ni sä kyllä ostat aina kaupat tyhjiks. Se nähtiin tuol Forumissa jo, Maria ja Irina nauroivat yhdessä. Peili Irinan takana alkoi vääristyä. Värit siinä alkoivat purskahdella aivan kuin maalaus johon vain heitetään maalia. Peilissä ihmisten ääriviivat kutoutuivat yhteen kuin hämähäkinseitti ja valkoinen väri valui alaspäin, kuin vesi. -Kato, kato! Maria häkähti huomatessaan tämän. Irina kääntyi katsomaan ja huomasi värisekoituksen. Värit tekivät kiemuroita ja yhtäkkiä peilistä ryöpsähti väriä irti ja leijui ilmassa muodostaen kiemuraisia kuvioita. Eri sävyn punaiset tekivät pyörteitä ja sininen ja keltainen poksahtelivat kuin pienet ilotulitusraketit. Muutkin ihmiset katsoivat tätä taiteellista ilmestystä ja pian kahvilaan oli tullut jo tungosta. Maria ja Irina siirtyivät äkkiä pois pöytäpaikaltaan painautuen seinään, kun huomasivat miten väri alkoi kokoontua lähelle lattiaa. Mustat viivat tekivät ilmaan rintäkehän muotoisia kuvioita ja nyrkkiin puristuvan käden. Valkoinen väri lehahti ja teki luurangon osia ja pian kaikki värit alkoivat kiemuroida yhden alueen lähellä. Ilmaan alkoi muotoutua lihaksia, verisuonia ja kasvot. Värit sekoittuivat ja purskahtelivat taas ilmaan ja lattialle konttausasentoon alkoi muodostua mies. Ihmiset miettivät hiljaiseen ääneen keskenään, mikä tämä ilmestys olisi. Pian kuului kuiskauksia värikehomiehen kasvojen suunnalta. Mies selvästi yski ja haukkoi henkeä. Yskiessään ilmaan purskahti väripisaroita. Mies aikoi nousta mutta lysähti maahan ja aiheutti väripurskahduksen. Hän otti taas tukea maasta ja nousi hyvin vaivalloisesti seisomaan ja nojautui hiukan taaksepäin kasvot kohti taivasta. Väriä valui miehen alastonta vartaloa pitkin maahan ja aina värin irtauduttua, se palasi takaisin kehoon. Pian miehen kasvot sulautuivat tasaiseksi ja tämän pää oli sileä. Iho muuttui sileäksi, kuin kristalli ja kasvojen epätasaisuus muovautui sileäksi tasoksi, joka heijasti kaiken kuin peili. Lihaksikas vartalo korostui kiiltävyyden takia ja mies henkäisi hyvin syvään ja laski kasvonsa alemmas ja katsahti ihmisiä. -Hienoa saada sinut takaisin, Mirrorman, muille tuntematon mies käveli peilikasvoisen miehen eteen ja kätteli tätä hymyillen. -Olin väsynyt. Anteeksi, että poistuin niin pitkäksi aikaa, Mirrorman sanoi ja poistui paikalta tunkeutuen ihmismassan läpi. Kuvajainen peilistä oli kadonnut. Se kuvasi Helsinkiä. Runon omasta mielestä siis. Helsingistä oli kadonnut sen henki, ja nyt se on mustavalkoinen. Eli tylsä. Hän oli nähnyt noin tapahtuvan ennenkin. Hän tunsi Mirrormanin. Hän rakasti sitä miten Mirrorman tuli esiin aina tavoilla, joita Runo saisi itse tulkita. Ja tämä oli yksi parhaista. Tai pahimmista. Jatkoa tulossa.

Kommentit