-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Paluu

janifilth, 01.07.2009 7:05
Katsottu 1060 kertaa

..kun yksitoista kesää myöhemmin palasin takaisin sille niitylle, jolla näin hänet viimeksi. Olin saapuessani kulkenut nälän, syöpäläisten ja ruton runteleman kylän läpi. Sota oli kestänyt kauan. Kylän läpi risteileviä polkuja kesien kuumuudelta varjelleista lehmuksista ei ollut enää jäljellä ainuttakaan. Risteyksessä oleva kaivo oli sortunut vuosia sitten, ja jäljelle jäänyt matala, sammalta kasvava kivinen kumpu oli kolkkona muistutuksena siitä, että elämän lähde symboloi nyt lukuisten ihmisten kuolemaa. Kulkuväylät olivat saastaisen liejun peitossa, ja matkallani näin kolme ruumista joiden laihtuneista piirteistä nauttivat nyt vain kulkukoirat ja rotat. Harvojen jäljelle jääneiden kyläläisten, joista useimmat olivat vanhoja naisia, joukossa kuvittelin nähneeni hänet, kulkemassa vanhan kaivon ohitse. Koetin huutaa ja kiristää askeleitani saadakseni hänet kiinni, mutta hahmo ehti pujahtaa hökkeleiden väliin. Olin kuitenkin varma, että se oli hän. Vähän myöhemmin kuljin sen paikan ohitse, jossa muistin viettäneeni lapsuuteni, koko elämäni ennen kuin lähdin palvelemaan maatani. Talo oli likainen ja ränsistynyt, eikä sen edustalla kerjäävä vanha mies, jonka kasvojen piirteet herättivät väsyneessä mielessäni epämääräisen tuttuja muistoja, tuntenut minua. Kuljin isoisäni ohitse sanomatta sanaakaan. Jos minulla olisi ollut kyyneleitä vuodatettavaksi, olisin niitä antanut. Muuta minulla ei ollut. Niitty oli selvinnyt huonoista ajoista selvästi paremmin kuin muu seutu. Istuin puron varrelle ja katselin tummaa vettä. Kurotin kättäni juodakseni, mutta vesi oli sameaa, pahanhajuista. Tiesin, mistä haju oli peräisin, enkä lähtenyt puronvartta ylöspäin löytääkseni puhdasta vettä ruumiiden yläpuolelta. Vainajia riittäisi luultavasti niin pitkälle kuin jaksaisin kulkea. Viimein nostin katseeni ylös ja katsoakseni korppien lentoa kirkkaansinistä taivasta vasten, ja huomasin liikettä näkökenttäni rajoilla. Sydämeni sykähti, ja koetin varjostaa kädellä silmiäni, nähdä olisiko niityllä kulkija minulle tuttu ihminen.. Mutta petyin jälleen. Hän oli jo mennyt. Lähdin kuitenkin kulkemaan hitaasti kohti suuria tammia, joiden vahvojen oksien suojaan oletin hänen menneen. Askeleeni kiihtyivät kuitenkin juoksuksi, kun näin heinien seassa pilkahtavan punaisen häivähdyksen. Jo tuhoon tuomitsemani toivo heräsi, kun nostin maasta likaisen huivin, tai pikemminkin riekaleen siitä, joka oli joskus ollut hänen huivinsa. Rääsyssä erottui vielä epämääräisiä, lukemattomien surujen haalistamia kuvioita. Painoin kankaan kasvojani vasten ja vedin syvään henkeä. Kyllä! Se oli hänen huivinsa! Jos vuoteni rintamalla olivatkin karkottaneet mielestäni muistot onnesta, yltäkylläisyydestä ja rakkaudesta, niin hänen tuoksullaan oli sydämessäni paikka, jota terävinkään miekka ei tavoittanut. Nousin ja kuljin ripeästi syvemmälle varjoiseen metsään, kunnes tulin aukealle. Aukean toisella puolella, suoraan vasten aurinkoa, näkyi hautausmaa. Siristelin silmiäni, ja olin aivan varma, että laajan alueen keskustan vasemmalla puolella näkyi ihmishahmo. Juoksin jälleen, kohtaamisen riemu antoi minulle voimia, mutta aurinko ja silmiini valuva hiki sumensivat näköäni. Koetin huutaa hänelle, mutta palaneiden maiden savu oli turmellut keuhkojani liiaksi enkä kyennyt saamaan suustani kuiskausta kovempaa ääntä. Ei haittaa, ajattelin, hän näkisi minut kyllä ja jäisi odottamaan, olin siitä aivan varma, ja jatkoin juoksuani kohti usvaista hahmoa joka kuitenkin onnistui katoamaan ehdittyäni paikalle. Istuin hetkeksi aloilleni muutaman vuoden ikäisen hautakummun juurelle ja pyyhin hikeä otsaltani antaessani rahisevan huohotukseni rauhoittua hieman. Hetken päästä näin jalkani alla toisen kappaleen kangasta. Noukin huivinriekaleen maasta ja kuulin hiljaisen kolahduksen takaani. Käännyin, ja nyt näin hänet aivan selvästi. Ja aivan selvästi hän näki myös minut; hän hymyili! Suunnaton ilo täytti sydämeni, ja hyppäsin ylös vain kaatuakseni kummun päälle. Kuivaa multaa pöllähti kasvoilleni, ja olin jälleen sokea. Tuskallisten sekuntien, joina sain lopulta näköni takaisin, jälkeen nostin katseeni enkä nähnyt paikalla muuta kuin puusta karkeasti veistetyn ristin lukemattomien muiden samanlaisten joukossa. Nousin ylös ja sattuman oikusta katseeni osui allani olevaa kumpua koristavaan ristiin. Lysähdin polvilleni, ja nyt silmäni täyttivät kyyneleet. Melinda. Taivaanranta alkoi jo punertua, kun lopulta nousin paikaltani ja katsoin vielä viimeisen kerran paikkaa, jossa olin nähnyt hänet viimeksi. Maassa, ristin oikealla puolella näkyi kirjava kankaanriekale. Menin raskain askelin ristin luo ja nostin kankaan, pienen, haalistuneen palasen Melindan huivista ja katsoin ristiä. Oman nimeni jälkeen ristiin oli hatarasti kaiverrettu päivämäärä. Sama päivämäärä joka oli kaiverrettu myös Melindan viimeistä leposijaa koristaneeseen, tammesta karkein käsin veistettyyn ristiin. --------------------------- Tämmönen kauhu/kummitus/rakkaustarina.. Toimiiko?=)

Kommentit

rufen, 12.07.2009 8:30

Tunnelman luominen onnistuu heti alusta; ympäristö ja etäiset viittaukset päähenkilön sisimpään ("Jos minulla olisi ollut kyyneleitä vuodatettavaksi, olisin niitä antanut. Muuta minulla ei ollut."). Tuo vedenjuomiskohtaus on minusta vallan ihana! Ei siinä ole mitään ihanaa, mutta minulle tuli sellainen ihii-olo, kun kirjoitit ruumiiden saastuttamasta vedestä. Se motiivina (termi lienee sinulle tuttu?) kertoo kauheista tapahtuneista. Melkein epäreilulla tavalla herätät toivon noin puolivälissä tekstiä. Aloin oikeasti uskoa, että Melinda on elossa, senkin julmuri! :D Tuo lopetuskin oli mukava. Minulle ei ainakaan tullut täysin selväksi, että oliko päähenkil kuollut vai ei, mikä oli loistava idea. Olisihan saattanut olla niin, että hänen hautansa olisi tyhjä, sodan vuoksi. Itse tulin siihen lopputulokseen, että päähenkilö oli oikeasti jo kuollut, mutta ei saanut rauhaa elämänsä aikaisten kauheiden tapahtumien vuoksi. Sitten voisi ehkä antaa jotakin rakentavaakin palautetta :D "Sota oli kestänyt kauan", lause jonka pitäisi kertoa yhdentoista vuoden tapahtumat. Ilmaisu jää jotenkin kolkoksi, se tulee vähän töksähtäen. Sen on hyvä kuitenkin olla tekstin alussa, eikä esimerkiksi lopuksi kertoa, mitä on tapahtunut. Adjektiivit ovat todella osuvia (saastainen, ränsistynyt, samea)! Verbeillä voisi leikkiä hieman enemmän, antaa niille painoa lisää. Nyt käytät vain perussanastoa: mennä, kävellä, olla. JA SITTEN VIELÄ omasta kirjoituksestani, kiitos että jaksoit taas lukea sen ja kiitos kehuista! En vain osannut odottaa mitään niin positiivista, minusta tuo teksti on heikko. Sen pitäisi välittää koko elämäni kaikista suurimmat ongelmat, mutta jotkut ilmeisesti ovat sitä mieltä, että olin kuitenkin onnistunut. Tuo on totta, se heikoin kappale on minulle kaikista henkilökohtaisin. Onko se siis liian henkilökohtainen kirjoitettavaksi tässä vaiheessa? Sitten, kun saan kappaleen asian edes vähän haltuuni, voisi olla parempi kirjoittaa siitä. "Yksikään ihminen.. - ..oppia lentämään.", on juuri sellainen mistä tulee ajatelleeksi, että miksi tuota ei ole tullut ajatelleeksi itse?!" Ha, kiitos :DD

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net