-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Kuusimetsä

Cloverfield, 30.07.2009 23:43
Katsottu 1483 kertaa

Ensi viikolla alkaisi koulun yhdeksäs luokka ja Tiina ja Kirsi olivat keksineet, että menisimme koko porukalla koko päiväksi läheiseen kuusimetsään. Kuusimetsä oli niin luotaantyöntävän pelottava, ettei siellä kuulemma oltu koskaan nähty edes kettua. Kuusiston latvat olivat tummanvihreät mutta mitä alemmaksi latvoista tultiin, sitä harmaammaksi maisema kävi. Ja helvetti, me olimme juuri matkalla sinne. Me, eli minä, Antti ja kaikki kaverini, Heikki, Lasse, Tiina, Kirsi ja Ossi. Kuivat, pudonneet oksat katkeilivat allani kävellessäni niiden ja harmaiden kuusenneulasten päällä. Ja koska metsään ei paistanut aurinko, oli yhtä viileää kuin sadeiltana. Suoraan sanottuna vitutti tulla tänne, mutta koska tämä oli jännää, niin olihan tämä koettava. -On kyl kuiva metsä, Lasse totesi ja pysähtyi hetkeksi pyyhkimään neliskulmaisia lasejaan. Lasse oli pirteä väriläikkä keskellä kuollutta maisemaa. Tämän sininen huppari, oranssit kiharat hiukset ja vihreät reisitaskusortsit keltaisine kenkineen varmasti näkyi kilometrien päähän. Nyökkäsin myöntävästi Lassen toteamukseen. Tiina ja Kirsi tarkkailivat tuhkanharmaata maata ötököiden varalta. -Pitikö teiän tulla ballerinoissa ja pillifarkuissa tänne jos muurahaiset on teistä niin pelottavia, Heikki herjasi katsellessaan tyttöjen hipsimistä. -Mist me oltas voitu tajuta et täs ääliömetsäs on näin inhottavaa? Kirsi tiuskaisi. Tytöt olivat molemmat muuttaneet Helsingistä tänne pienempään kuntaan, luulisi sielläkin kuitenkin olevan ötököitä. -Mitä me oikeestaa ees tultii tänne tekee? Tultiiks me samoamaa tai jotai? kysyin kyllästyneenä yksiväriseen ympäristöön. -Me tultiin tänne nauttimaan viel vikoista jäljel olevista lomapäivistä, Tiina vastasi siirtäen suuret aurinkolasinsa tuuheiden ruskeiden hiustensa päälle. Tiina näytti hyvältä keltaisessa topissaan, joka houkutteli aina ampiaiset paikalle Tiinan käyttäessä toppia aurinkoisina päivinä. Tiina houkuttelisi minut paikalle vaikka tällä olisi mitä tahansa päällään. -Mitä vittua sä jätkä unelmoit? Heikki kopautti minua takaraivoon herättääkseen minut ajatuksistani. -Eiku mä kelasin vaa et... -Joojoo, kyllä mä tiän mitä sä kelasit, Heikki nauroi ilkikurisesti ja taputti minua olkapäälleni. Heikki on skeittari mutta pukeutuu kuin koulupoika. Aina slipoveri ja kauluspaita, kravattia ja siistejä farkkuja unohtamatta. Hiukset tosin oli aina sotkussa. Yht'äkkiä kompastuin johonkin joka kilahti ja kaaduin harmaiden neulasten sekaan. -Käviks pahasti? Heikki sanoi ja nosti minut ylös tarttuen kädestäni. Sanoin olevani ok ja katsoin mihin kompastuin. Kirsi oli purskahtanut nauramaan Tiinan kanssa. Nostin neulasten alle peittyneen esineen ja tunnistin sen sirpiksi jonka terä oli ruosteesta oranssinruskea. Muutkin näkivät sen. Hiukan pulskanpuoleinen Ossi lyllersi luokseni katsomaan sirppiä pyöreiden silmälasiensa läpi. -Mun isä katkoo oksia tollasella, Ossi mainitsi nostaen rillejään lähemmäs silmiään. -Noi on hullun teräviä, mulla on miljoona haavaa sormissa ku isä pistää mut aina putsaa noi, Ossi jatkoi näyttäen pehmeitä kämmeniään. Tiina tuli myös lähemmäs katsomaan. Vaivihkaa vilkaisin tämän kapeita ruskeita silmiä. -Pistä se pois, se on aika pelottava, Tiina sanoi ja viskaisin vauhtia ottaen sirpin kauas meistä. -Jatketaanko me, vai jäädäänkö me kerää matkamuistoja? Lasse kysyi vähän matkan päästä meistä. -Juu juu jatketaan, sanoin ja katselin maata huomattuani siinä kapeat renkaanjäljet jotka kulkivat rinnakkain metrin päässä toisistaan. Miksi kukaan toisi vaunuja, joista epäilemättä renkaanjäljet olivat lähtöisin, metsään jonne ei saanut rakentaa asutusta tai mitään muutakaan. Nostin mustia farkkujani koska ne oli kaatuessa valahtanut perseeni alapuolelle. Pitkä napitettava neulepaita onneksi peitti punaiset ruutubokserini, eikä minun tarvinnut hävetä Tiinan edessä. -Mikäs toi on? Lasse osoitti eteenpäin nähtyään puiden lomassa jotain. Jokainen meistä pisti vähän vauhtia töppösiin ja menimme Lassen hoksaaman jutun luokse. Mysteerinen juttu paljastui vaunuiksi joille aiemmin huomaamani renkaanjäljet kuului. Vaunut olivat vanerilevystä kotityönä rakennettu. Sen renkaat oli otettu polkupyörästä ja lenkki jonka sai asettaa vaikka auton koukkuun, oli tehty nailonköydestä. -Tylsää, jotku vitun vaunut vaa, Heikki pettyi ja käveli hitaasti vaunujen luo. -Ei ny ehkä ihan niinkää, Lasse sanoi kurkattuaan ensimmäisenä vaunuihin. Kurkkasimme kaikki vaunuihin ja näimme sen olevan täynnä tavaraa jolla olisi helppo satuttaa itseään, tai muita. Vaunuissa oli samanlaisia sirppejä kuin löytämäni, sahoja, vasaroita, pensasleikkureita, varsileikkureita. Kaikki ruosteessa. -Mitä vittua, oikeesti? Heikki ihmetteli. Katselin ympärilleni ja yksitoikkoisen maiseman keskellä me kuusi olimme se mielenkiintoinen näkymä jota tulimme tänne etsimään. Aloin miettiä, että vaunut tavaroineen saattoi olla jonkun joka omistaa metsästä pari hehtaaria ja huonossa lykyssä saatoimme olla sen jonkun omistamalla hehtaarialueella. Olin koko ikäni asunut maaseudulla ja pienenä poikana eksyessäni jonkun muun kuin idäni omistaman pelloille, sain vihaisen maajussin raivot niskaani. Luulivat kai, että pöllin niiden pelloilta jotain. Kirsi näytti hiukan pelokkaalta. Kopautin Heikkiä kylkeen ja nyökäytin päätäni Kirsiä kohti. Heikki tajusi vihjeen ja meni sanomaan jotain lohduttavaa Kirsille. Eipä metsässä ollut mitään pelättävää kun ei täällä tuntunut oikein olevan yhtään mitään. Vaunuja lukuunottamatta. Metsään tunkeutunut tuulenvire sai harmaan maan pöllähtämään hiukan ilmaan. Kuitenkaan auringonpaiste ei päässyt tuuheista latvaoksista läpi karuun metsään. -Mua ei yleensä pelota mikään, mut nyt jotenki karmii tää kuollu metsä, Lasse sanoi ja sai Kirsin pelkäämään vielä enemmän. Lasse oli jonkin sortin kova jätkä ja oli aina ottanut turpaansa koska oli kovin riidanhaluinen sille päälle sattuessaan. Lähdimme kävelemään eteenpäin jättäen vaunut jälkeemme. Maisema ikäänkuin toisti itseään. Se oli kokoajan sitä samaa harmaata kuusiriviä. Silloin tällöin vähän isompi katkennut hauras oksa tuli eteen ja se piti riuhtoa pois tieltä. Edes pientä puroa ei tullut vastaan. Olimme kävelleet jo tunnin metsässä. Niin luulisin, unohdin rannekellon kotiin. Voi toki olla, että olemme talsineet metsässä jo kauemminkin. Ossi puuskutti takanani ja anoi lepotaukoa. Huikkasin muille jotka kävelivät edelläni ja aloimme etsiä paikkaa jonne voisi istua niin, ettei kuusenneulaset tunkisi housuihin. Tiina löysi leveän kiven. -Hei, täs me voidaan istua, Tiina hihkaisi ja menimme kiven ääreen. Ossi puuskaisi istuessaan alas ja pyyhki hikeä ostaltaan. Katsoimme kaikki toisiamme kun Ossi läähätti kuin paksuturkkinen iso koira. Kivi oli kauttaaltaan pölyinen eikä siinä kasvanut edes sammal. Kaikki meistä tiesi olevamme eksyksissä, koska arvatenkaan kukaan ei muistanut mistä suunnasta tulimme. Kukaan ei vain uskaltanut sano sitä ääneen. Ennen Lassea. -Missä me oikee ollaa. Ollaan kiemurreltu niin, et mä oon iha sekasi, Lasse hämmästeli ja sai Kirsin taas pelkäämään. Heikki lohdutti Kirsiä ja käski Lassea tukkimaan turpansa. Katsahdin Tiinaa ja samassa huomasin kivisen kyltin hänen olkansa yli. Lähdin juoksemaan ja se sai kaikki viisi pomppaamaan säikähdyksestä. Menin kivisen kyltin luo ja pian Ossi ja Lasse tulivat perässäni. Maassa oli hautakiven tapainen musta kivi johon oli kaiverrettu ”Villa Haka” ja nuoli joka osoitti meistä vasemmalle. Kaikki kolme katsoimme nuolenosoittamaan suuntaan ja näimme nätisti jonoon pystytettyjä kuivuneita, kuolleita puita. -Joskus vissiin ollu jonkunlainen tie tässä mis me seistään, Lasse keksi ja huusi muut luoksemme. Olimme lähteneet nuolen osoittamaan suuntaan ja seurasimme puujonoa. -En mä haluu tulla, siel on kuitenki joku kauhukartano, Kirsi inisi. Lasse naurahti. -Kartano siel saattaa olla mut tuskin se nyt kauhee on, sanoin ja odotin innolla mitä oli edessä. Ossi läähätti taas takanamme. -Me kävellään mukulakivitien päällä. Tääl on joskus ollu enemmänki meininkiä, Heikki sanoi katsoen maahan. Heikki puhui totta, astelimme mukulakivistä tehdyllä kapealla tiellä. -Hyväs lykys päädytään jonku talon takapihalle ja sen asunnon omistaja voi viedä meidät takas kylän keskustaan, Ossi elätteli toivoa hengästyneenä ja ähisi joka askelmalla. Tiina näytti olevan kylmissään joten tarjosin tälle neulepaitaani hänen toppinsa päälle. Tiina otti paitani kiittäen ja laittoi sen äkkiä päälleen. Pian kaikki pysähtyivät pettyneenä katsoen pusikoiden täyttämää aukiota jonka keskelle oli romahtanut kartano. Ensimmäistä kertaa metsässä kävellessämme näimme nyt taivaan. Auringosta ei tosin ollut tietoakaan sillä taivaan oli peittänyt tummat pilvet jotka enteilivät sadetta. -NYT vituttaa! Lasse huudahti ja rojahti istumaan maahan neulasten ja oksien sekaan. Kirsi alkoi itkeä ja Tiina lohdutti tätä. Ossikin, joka yleensä oli paras maantiedossa, oli nyt ihan kujalla siitä missä sijaitsimme. -Karttaan ei ollu merkitty mitään kartanoa, Ossi sanoi pyörien paikallaan ja yrittäen keksiä olinpaikkaamme. -Onko sulla joku kartta? kysyin Ossilta, mutta tämä sanoi katselleensa kotonaan karttakirjaa ennen lähtöä. Lähdin kävelemään kartanon raunioille. Puun määrästä päätellen kartano oli ollut iso. Kaikki talossa ollut oli murskaantunut kaatuneiden seinien ja romahtaneen katon alle. Keskellä sijaitseva tiilestä tehty savupiippu oli tosin pystyssä. Heikki ja Lasse tulivat myös raunioille kävelemään. -Täs ei onneks oo oikee vaaraa uudelleenromahtamiseen. Eiköhän tää oo aika lytyssä jo, totesin. Heikki ja Lasse myhäilivät. Hoksasin talon kyljessä olevat alaviistoon vievät ovet jotka veivät mitä ilmeisimmin kellariin. Tiina ja Kirsi kävivät istumaan kuolleelle nurmikolle ja Tiina piti Kirsiä kainalossa. Ossi istui lysyssä maha ulos paidasta pursuen. Menimme näiden luokse ja kävimme istumaan heidän viereensä. Lassesta paistoi pettymys jonka kartanon ulkomuoto oli tuottanut. Tämä mökötti katsoen maahan. Tunsin kuinka kämmenselkääni osui vesitippa. -Ei näin, manasin ja muutkin tunsivat lukuisia pisaroita ihollaan. -Mihin me oikeen päästään suojaan?! Ossi panikoi. Hän ei jostain syystä välittänyt vesisateista. Katselin hetken aikaa raunioita ja muistin nähneeni kellarinovet. -Tuol oli jotku kellarinovet, voitas murtaa ne jos ne on lukittu, ja mennä sinne suojaan, sanoin ja kaikki katsoivat minua kuin hullua. -En mä ainakaa lähe mihkää hylättyy kellarii tunkee, Kirsi pudisteli päätään. Muutkin olivat jokseenkin samaa mieltä kunnes salama läiskähti taivaalta ja hetken päästä kuului jyrähdys. Menimme vauhdilla kellarinoville. Puiset punertavat ovet oli lukittu ruostuneella ketjulla ja aloin etsiä jotain raskasta Lassen kanssa. Alkoi sataa kaatamalla. -Ettikää äkkiä nyt jotai mil toi ovi saadaa murrettuu, Heikki sanoi ja kaikki alkoivat katsella ympärilleen. Ossi äkkäsi raskaan tukipaalun ja minä, Ossi, Heikki ja Lasse nostimme sen ylös ja aloimme lyödä sillä kellarinovia vasten. Viidennellä lyönnillä lukko pamahti irti toisesta ovesta kokonaan, ja ovet olivat avattavissa. Katsoimme kaikki toisiamme hitaasti ja pelokkaasti, että kuka avaisi oven kunnes Kirsi tokaisi, että jonkun nyt on avattava se ettei kastuta täysin. Tempaisin ovet auki ja aloin astella portaita alas. Vain kuuden askelman jälkeen tuli maalattia vastaan ja tiiliseinäinen kellarihuone. Se oli pimeä kuin synti eikä siellä nähnyt eteensä. Muut tulivat takanani paitsi Ossi joka innoissaan yritti saada huoneesta selkoa ja rynnisti ohitseni. Kirsi ja Tiina kiljaisivat pelästyksestä kun Ossi kaatui huudahti itsekin pelosta. Menin tämän luokse ja nostin pystyyn. -Mihin mä kaaduin? Ossi ihmetteli ja alkoi katsella kohtaa jossa askel keskeytyi. Heikki heitti pyynnöstä minule sytkärin ja tuli itsekin katsomaan. Sain sytkäriin liekin ja nenämme eteen paljastui likainen ja ruosteinen moottorisaha jonka ketju oli halki. -Juu... Heikki huokaisi hiukan pelokkaana. -Se on vaan ruosteinen vanha moottorisaha. Ketjukin on katki, Ossi sanoi ja katsoi jalkaansa johon ei onneksi ollut tullut haavereita. Ruoste saa haavan helposti tulehtumaan. -Hei, seinällä on kynttilä, sytytä se, Antti, Heikki huomasi kynttilän ja sytytin sen ja kellariin tuli vähän enemmän valoa. Huoneen koko lattia oli sankassa pölypeitossa ja huoneen keskellä oli suuri pöytä jonka äärelle olisi mahtunut kuusi ihmistä syömään. Vaikka huone tosiaan kellari oli, siellä ei pöydän ja moottorisahan lisäksi ollut muuta kuin pyörän rengas. Se oli samanlainen kuin aiemmin löytämässämme vaunussa. Kirsi puhalsi pölyä vaatteiltaan ja Lasse aivasteli pölyn tunkeuduttua tämän nenään. Kynttilä oli pitkä, joten se palaisi vielä pitkään. Tiina oli käynyt pistämässä kellarin ovet kiinni jotta sade ei tulisi tuulenmukana sisälle. Pölystä huolimatta Ossi istui lattialle ja niin tekivät Lasse ja Heikkikin. Heikki pyyhki pölyä siisteiltä vaatteiltaan -Mutsi listii mut ku näkee nää kuteet täs kunnos, Heikki harmitteli. Tiina ja Kirsi istuivat vierekkäin kellarin nurkassa lähellä Heikkiä ja Ossi nojasi pöydän tukevaa jalkaa vasten. Itse olin noussut pöydälle istumaan ja kuuntelin myrskyä. Myrskyn lisäksi ääntä piti vain Lasse joka teki suullaan rumpurytmiä ja pyyhki silmälasejaan. Olimme istuneet ainakin tunnin hiljaa. Vain silloin tällöin joku sanoi jotain. Kaikki havahtuivat siihen, kun yht'äkkiä ulkoa kuului kiljuntaa. Ja nimenomaan kiljuntaa. Se oli naisen kiljuntaa, ja äänen lähde joutui vetämään henkeäkin välillä. Ossi ryömi kauhusta valkeiden tyttöjen viereen ja me muut kolme nousimme seisomaan katsoen ulko-ovia kohti. Tunsin kuinka sydämeni jyskytti. -Se on varmaan vaan joku joka on kans eksyny, ehkä pitäs mennä katsomaan, Lasse ehdotti nielaisten hermostuneena. -Ette kyl mee! Kirsi huudahti mutta vähät välitin ja työnsin ovet auki ja kapusin portaat ylös. Ulkona myrskysi oikein kunnolla ja tuntui, että satoi vaakatasoon. Katselimme ympärillemme kun Heikki ja Lasse olivat tulleet ulos. Ketään ei näkynyt, ei tyttöä metsänlaidassa jalkansa loukanneena eikä yksinäisyydestään kauhuissaan olevaa naista kuolleella ruohikolla. -Voi olla, että se oli tuuli. Ihan hyvin saattaa olla et tuuli puhaltaa tonne savupiippuun ja toimii pillinä, Heikki pohti jännittyneenä. Kiljunta käynnistyi siinä samassa ja se vihloi korvia niin, että teki mieli repiä korvat irti. Näin äänenlähteen. Savupiipun juurella, sortuneiden seinien päällä, maanpinnasta pari metriä ylöspäin, seisoi kiljuva pieni tyttö jonka hiukset oli sidottu nutturalle. Tytöllä oli yllään keltainen mekko, eikä se näyttänyt kastuneelta ollenkaan. Heikki näki saman ja huusi sille jolloin tyttö lopetti kiljumisen ja kääntyi pelästyneenä katsomaan meitä. Tämä asteli silmät pyöreinä meitä kohti ja otimme hiukan perääntymisaskelia. Lapsi saapui eteemme metrin päähän ja katsoi meitä kauhistuneena. -Mikä hätänä, ootko sä eksyny? Heikki kysyi ystävällisellä äänellä polvistuen tytön tasolle. Friikinoloinen tyttö käveli pienillä ballerinoillaan märällä nurmikolla Heikkiä kohti, ja alkoi itkeä. Menimme kaikki kolme tytön luo ja yritimme kysellä tältä missä hänen vanhempansa on ja miksi hän itki. Lopulta tyttö lakkasi itkemästä. -Haluatteko kuulla yhen jutun, se sanoi normaalilla pikkutytön äänellä. Nyökkäsimme päätämme, ehkä hiukan epäröiden. -Mä en yleensä sais jutella kuolleiden kanssa, se hihitti ja säikähti meitä taas ja katosi yhtäkkiä. Ilman mitään jälkiä, tyttö katosi suoraan nenämme edestä. Mitään sanomatta kaikki kolme ryntäsivät kellariin lattialle istumaan. -No mitä siellä oli? Ossi kysyi jännittyneenä. -Pieni tyttö... Lasse sanoi järkyttyneenä, ja se ei ole Lassen tapaista, mikä sai tytöt huolestumaan. -Pieni tyttö? Miksette tuonu sitä tänne sisälle, tyhmät? Tiina ihmetteli ja katsoi Lassea ja sitten Heikkiä. Heikki ei vastannut mitään, katsoi vain hermostuneena maalattiaa. -Se katos, ihan meidän edestä, sanoin pitäen käsiäni puuskassa tiukasti. -Se sano meille, ettei sais jutella kuolleiden kanssa, ja sit se katos, jatkoin ja katsahdin Tiinaan. Kaikki säikähtivät kun ulkona kolahti jokin mikä vaikutti kaatuneen ulko-ovien päälle. Juoksin oville Heikin kanssa ja yritimme avata sitä mutta ovet oli tiukasti kiinni. Ovien pikku raoista ei tullut enää valo lävitse. Lasse ja Ossi tulivat myös tytöt perässään emmekä yhteisvoiminkaan saaneet ovia auki. Olimme jääneet jumiin kellariin. Jatkuu Kirsi istahti lattialle laittaen kädet polviensa ympäri ja painaen kasvonsa polvia vasten, alkaen sitten itkeä. Tiina istui tämän viereen asettaen kätensä Kirsin ympärille ja alkoi mumista tälle jotain. Istuimme kaikki hämärässä kynttilänloisteessa kuivassa kellarissa ja mietimme kaikki omiamme. Huomasin kuinka Ossikin vuodatti kyyneleen silmälasiensa takaa mutta yritti peittää sen. En maininnut hänelle siitä mitään. Heikki istui hiljaa pöydällä ja heilutteli jalkojaan. Lasse istui portaille selkä tukkeutuneita ovia päin ja itse seisoin nojaten seinään katsellen rumaa moottorisahaa. Jos se olisi ehjä ja siinä olisi bensaa, sillä voisi ehkä rikkoa oven. Mutta sen ketju oli poikki ja tahroista päätellen bensatankki oli vuotanut aikaa sitten tyhjiin. Heilutellessaan jalkojaan pöydällä istuessaan, Heikin jalka kolahti johonkin mikä liikahti. Heikki itsekin kumartui katsomaan pöydän alle, ja siellä näkyi olevan puulaatikko. Saimme poikien kesken tekemistä kun otimme sen sieltä esiin. Laatikko oli huonossa kunnossa. Sen lakkapinta oli halkeillut ja rapissut ja siitä oli irronnut liuskoja. -Avaa se, Lasse sanoi ja yritin saada lukottoman kannen auki. Se oli kuitenkin kuin liimattu. Tytöt seurasivat touhujamme nurkasta minne Kirsi oli mennyt istumaan. Katselin hetken laatikkoa käännellen sitä ja iskin sen pöytää vasten jolloin sen kansi aukesi ja sieltä alkoi putoilla koruja. Niissä oli erivärisiä kiviä ja ne oli aitoa hopeaa. -Tytöt, tässä teille helyjä, Lasse sanoi hetken ihmeteltyämme koruja ja liu'utti laatikon maalattiaa pitkin tytöille jotka alkoivat katsella koruja. Ossi äkkäsi pöydän alla luukun jossa oli kahva. Luukku oli ilmeisesti ollut laatikon alla. Ossi huomasi myös, että luukusta tuntui puhaltavan ilmaa ja aloimme ripeästi työntää raskasta pöytää pois sen tieltä. Luukusta tosiaan puhalsi ilmaa, ja minkä hajuista. Haisi mädäntyneelle... jollekkin. Kaikki yökkäilivät hajulle. -Hyi jessus, mitä tuolla alla on? Tiinaa puistatti ja hän piti nenästään kiinni. Ossi nosti silmälasejaan lähemmäs silmiään. -Voisi olettaa, että se on kompostireikä, samaan tarkoitukseen kuin ulkovessoissa. Mutta jotenkin ei käy järkeen, että kellarissa olisi juuri sellainen kompostireikä. Se on mitä luultavimmin ylimääräistä ruokaa varten. Ehkä ruoka on heitetty joillekkin eläimille tarkoitettuun tynnyriin vielä alempaan kellariin tai jotain, Ossi pohti. Kiehtonuneena luukun tarkoitusperästä, Ossi aukaisi kevyesti avautuvan luukun. Tunkkaisen hajun ja raikkaan ilman sekoitus tulvahti huoneeseen ja kaikkia alkoi puistattaa se lemu. Kurkkasimme luukusta ja alhaalla näkyi vain pimeää. -Pakkoko se oli avata? Kirsi oli oksentaa. Etsin käsiini kellarin nurkassa olleen kiven ja pudotin sen aukkoon. -Ja nyt ihan hiljaa, sanoin ja kaikki hiljeni kun pudotin kiven. Hetken aikaa oli ihan hiljaista kunnes kuului kuinka kivi putosi veteen. Ossi arveli sen olevan sammio, mihin kipattiin ruoka ja se oli mätääntynyt sammioon aiheuttaen hirveän lemun. Pohdin ääneen, että miten pääsemme pois, kun ainut ulostie on tukittu ja aukko josta tulee ainut hengitettävä ilma, haisee niin pahalle, että ennen pitkää tänne kellariin pyörtyy. Varsinkin kun on nälkä. Heikki mietti sanojani hetken ja kurkkasi keskellä rattiaa olevasta reiästä alas. -Jos tonne on joku sammio saatu, ni täytyy sinne ihmisen päästä sisään jotain muutakin kautta ku tästä reiästä, Heikki totesi. Ossi nyökkäsi ja kaikki kauhistuivat kun Heikki ehdotti hyppäävänsä alas odottavaan sammioon. Kirsi väitti vastaan ja sanoi ettei siinä ole järkeä. Tottahan se oli, jos sieltä ei pääsekkään pois niin sinne jää. Aloimme kinastella asiasta. Tyttöjen ja Ossin mielestä idea oli liian kaukaa haettua ja me kolme muuta olimme eri mieltä. Kinastelun keskellä Heikki änkeytyi reikään ja pudottautui ahtaasta reiästä alas. Juuri ennen sammioon putoamista, häneen osui valo joka paljasti hänen hahmonsa ja sitten kuuluikin kuinka Heikki putosi mädänpeittämään veteen. Katselimme kaikki viisi alas ja odotimme, että Heikki saapuisi pintaan. Emme hetkeen nähneet mitään, mutta ilmeisesti kun Heikki sai otettua sammion reunasta kiinni, näimme hänet. Hän oli kauttaaltaan peittynyt mädäntyneen ruoan muodostamaan löysään massaan. Yskimisen ja pärskimisen päätyttyä Heikki sai huudetta: -Antti, tuu perässä, tääl näyttäs olevan toinenki sammio, jos siin on puhdasta vettä ni siirretää se tän paikalle! Empimättä enempää, asetuin aukolle sydän tykyttäen pelosta. Pelkäsin jääväni jumiin, mutta päästin irti ja tunsin kuinka kosteat seinämät hiersi ihoani vasten kunnes tuli suurempi tila ja lopulta tunsin putoavani tahmaiseen ja paksuun massaan. Paniikissa räpistelin massassa ja käteni osui joihinkin isoihin ja paksuihin paloihin mitä sammiossa oli. Mädäntynyttä massaa tunkeutui suuhuni ja olin oksentaa. Tunsin miten Heikki tarttui niskastani kiinni ja veti minut pinnan yläpuolelle. Otin liukkaasta sammion reunasta kiinni ja änkesin sen yli lysähtäen lattialle silmät ummessa. Pyyhin kasvoiltani siihen tarttunutta limaa ja yskin ja kun puraisin jotain kovaa palaa suussani, oksensin pitkin lattiaa. Sain silmät auki ja pyyhin sitä moskaa vaatteistani. Haisin kuin raato. -Et arvaa mitä tos sammios on, Heikki sanoi itsekin vartalo limaisena. Nousin ylös vedettyäni henkeä ja kävelin sammion luokse. Jouduimme varvistumaan hiukan ja näin mitä sammioon oli heitetty. Vesi olikin lähes mustaa verta, sen pinnalla oli limaisia ja irronneita ihonpalasia ja siihen hyppäämisen tuloksena sen pinnalle pulpahti mädäntynyt irtonainen jalka ja sormia. Oksensin jälleen nähtyäni missä olin kylpenyt. Tunsin yhä suussani sammion maun ja oksensin yhä voimakkaammin kun muistin purreeni jotain kun mulasin. Kuulin kuinka toinen tytöistä huusi ylhäältä kysyen olemmeko kunnossa. Heikki vastasi tälle, ettei ole mitään hätää mutta kielsi näitä hyppäämästä vielä. Sitten Heikki kääntyi minun puoleeni ja asettui polvilleen vierelleni. Syljin yhä oksennusta. -Jonkinlainen varasto tääki huone, Heikki sanoi ja aloni katsella huonetta missä olimme. Huoneen seinät oli valkoiseksi maalattua tiiltä ja huone oli ainakin kolme metriä korkea. Sen yläreunassa oli kapeat kalteroidut ikkunat joiden läpi pääsi valoa mikä valaisi huoneen hämärästi. Ikkunoiden edessä leijaili hiekkapölyä. Lattia oli samaa pölyä ja pikkukiviä kuten kellarissa. Unohdin kylpemiseni ja huomasin edessämme parin metrin päässä tummapuisen oven. Nousin ylös pyyhkimättä käsiin tarttunutta pölyä ja astelimme Heikin kanssa ovelle. Tartuin metallisesta kahvasta ja kun ovi aukesi, kahva lähti irti. Kurkkasin varovasti ovesta ja näin mustan käytävän joka meni sekä vasemmalle, että oikealle. Astuin pölyiselle käytävälle Heikin perässä ja ovi pamahti takanamme kiinni. Säikähdimme molemmat ja lysähdimme maahan käytävän harmaata sementtiseinää vasten. Heikki työnsi jalallaan ovea jolloin se aukesi taas sisäänpäin. -Päästään sentään takas, Heikki huokaisi ja nyökäytin. Haisimme molemmat pistävältä, veri alkoi kuivua vaatteisiimme. -Mikä helvetti toi sammio oikee on? ihmettelin ääneen. -En mä kans ymmärrä, Heikki sanoi. Käytävän toisessa päässä avautui ovi ja sen takaa loisti krikas valo joka valaisi käytävän. Siristelimme silmiämme ja yritimme nähdä mikä oven avasi ja esiin tulikin hahmo. Kun totuimme valoon, näimme hyvin vanhan miehen joka otti tukea kävelykepillä. Tämän neliömäiset silmälasit kiilsivät kun hän käänsi päätään ja tunsin kuinka vanhus tuijotti minua. Kuului kikatusta ja samainen tyttölapsi jonka aiemmin näimme, juoksi vanhuksen ohi luoksemme. Tyttö pysähtyi edessämme ennen kuin juoksi ohitsemme ja kääntyi meitä päin. -M-m-m-mikä tää mesta on? Missä me ollaan? Heikki änkytti peloissaan kun tyttö tuijotti meitä tyhjillä, kylmillä silmillään. Tyttö astui lähemmäs ja nojautui meitä kohti. -Yleensä täällä ei selviä noin kauaa elossa, tyttö kuiskasi ja me molemmat nielaisimme. -Tules nyt helvettiin sieltä, ja painukaa ulos täältä pojat! vanha mies huusi oven luota aivan kuin varoittaakseen jostain. Samassa vanhuksen taakse ilmestyi roteva mies joka työnsi lattialle horjahtavan vanhuksen pois tieltään ja mies lähti kävelemään meitä kohti. Nousimme ylös ja lähdimme juoksemaan käytävän toista päätyä kohti. Vastaamme tuli vain oveton seinä ja katsahdimme taaksepäin. Roteva mies asteli meitä kohti ja sillä oli jotain kädessään, mutten saanut selvää mikä se oli koska valo tuli miehen takaa peittäen miehen tarkat piirteet. Olimme selkä käytävän päädyn seinää vasten ja huomasin vasemmalla puolellani oven joka oli raollaan ja menimme siitä sisälle Heikin laittaessa oven kiinni perässään. Tulimme nätisti tapetoituun huoneeseen jonka puiset koristellut tuolit siirsimme äkkiä oven eteen. Vain pöytä jäi keskelle huonetta. Vihreille tapettiseinille oli pistetty maisemamaalauksia ja katosta roikkui kattokruunu jonka kynttilät paloivat valaisten koko huone. Mädäntyneelle lihalle haiseva huone voisi ulkonäöltään olla mikä tahansa huone tavallisessa talossa. Kuulimme kuinka mies hakkasi ovea minkä olimme teljenneet ja huusi ettei meidän kannata paeta. -Mitä me ny tehään? Heikki panikoi ja näin valkoisen oven huoneen toisessa päässä. Juoksimme sen luo, Heikki edellä ja tämä avasi oven miettimättä minne meni ja katosi yhtäkkiä. Kuulin huutoa ja menin lähemmäs oviaukkoa ja heti oven takana oli jyrkästi alaspäin vievä putki jota pitkin Heikki liukui alaspäin pystymättä ottamaan mistään kiinni. Se oli samantapainen kuin vesiliukumäet uimahalleissa paitsi jäljistä päätellen sinne oli kaadettu sammiot joihin oli aiemmin pudonneet Heikin kanssa. Käännyin ympäri ja samassa mies paiskautui ovesta läpi hakien katseellaan meitä ja äkkäsi minut oven luota. Huomasin, että esine mitä mies kantoi, oli lihaveitsi ja sen huomattuani hyppäsin kuiluun ja kuulin vain perässäni huudon ”Sinne päätyisitte kuitenkin!”. Ja naurua sekä oven kolahdus. Jatkuu Liu'uin alaspäin limaista putkea pitkin ja kuulin kuinka Heikki molskahti johonkin. Putken yläpää mistä olin hypännyt putkeen, katosi näkyvistä. En nähnyt mitään vaan näkymä meni pilkkopimeäksi. Tunsin vain liukuvani ja yhtäkkiä putosin varmaan puoli metriä ennenkuin molskahdin samaiseen paksuun mössöön kuin aiemmin sammiossa. En tuntenut pohjaa sotkiessani jaloillani samanlaisessa liejussa kuin mitä sammiossa oli. Nyt pidin suuni visusti kiinni ja vihdoin tunsin kuinka käteni oli pinnan yläpuolella. Kauhoin mössöä ja sain pääni pinnan yläpuolelle. Pyyhkäisin kasvojani ja avasin islmäni mutten nähnyt mitään. -Antti?! kuulin pelokkaan huudon pimeydessä ja hätääntynyttä hengitystä ja polskintaa. Heikki oli myös päässyt pinnalle ja yritti myös pysyä pinnalla. Tein samoin ja hapuilin käsilläni seinämää joka oli liejuista hiekkaa tai savea. Huusin Heikille vastauksesi tämän nimen. -Mä en nää mitään, näätkö sä? Heikin äänestä kuului pelko. Tämä pärski luultavasti liejua suustaan. -En mäkää nää mitään! Tääl on ihan pimeetä! huusin hapuillen seinämää. Heikki pyysi minua pitämään meteliä ja alkoi selvästi uida. Yskin ja syljeskelin liejua ja toistin lausetta ”Heikki mä oon täällä”. Kuulin Heikin hengittäen raskaasti ja väsyneesti. Hetken aikaa luulin, että kohtaisimme kohta mutta Heikin kahlaaminen alkoi hidastua ja muuttua uupuneeksi. Tajusin, että tämän voimat alkoivat loppua ja aloin mennä kahlaamisääntä kohti. Pääni upposi välillä liejuun pimeydessä. Pysähdyin kuuntelemaan missä Heikki menisi mutta en enää kuullut mitään. -Heikki?! huusin kovaa. Ei vastausta. Huusin uudestaan. Ei vastausta. Pelko ja itku alkoi tuntua kurkussa. ”Heikki!” huusin jatkuvasti eikä vastausta. Sitten tunsin kaiken kuolleen mössön keskellä vahvan käden pinnan alla ja lopulta tunnistin sen Heikiksi. Tämä oli hiukan vajonnut pinnan alle. -Heikki! huusin taas ja yritin nostaa tätä pinnan yläpuolelle siirrellen puoliksi mädäntyneitä ruumiinosia ympäriltämme. Olin vajota jatkuvasti pinnan alle itsekin ja lopulta otteeni lipesi Heikistä ja vielä kenkäni kärjellä tunsin kuinka Heikki vajosi syvyyksiin. Hätääntyneenä aloin etsiä taas seinämää. Löydettyäni seinämän, annoin käteni liukua sitä pitkiä ja potkin jalkojani liejussa uiden seinää myöten. Lopulta käteni osui johonkin metalliseen ja sain tartuttua siitä kiinni koska se oli seinässä kiinni. Huudahdin ilosta. Hengähdin siinä hetken ja aloin tunnustella onko siinä kohtaa seinää mitään muuta. Hetken tunnistelun jälkeen tajusin, että metalliosa mistä pidin kiinni, oli vain yksi askel tikkaita jotka veivät ylöspäin kohti kattoa ja alaspäin pinnan alle. Aloin kiivetä ylöspäin hiukan toiveikkaampana ja jokaisella askelmalla ja tarttumisella olin varovainen etten putoisi. Lopulta vastaan tuli katto ja aukko joka vei tikkaita ylöspäin. Aukko oli ahdas mutta änkesin siihen väkisin vaikka ahtaanpaikan kammo yritti välillä ottaa vallan. Olin kavunnut jo ainakin kolme metriä avonaista aluetta ja ahdasta aukkoa pitkin jo metrin.Tunsin viiman ylhäällä päin. Raikas tuulahdus viilensi tukahtuneessa ilmassa olleita kasvojani. Ahtauduin aiempaa innokkaammin ylöspäin ja näin aukon huipulla lautoja joiden välistä tuli valoa ja raitista ilmaa. Pääsin vihdoin niiden alle ja työnsin niitä ylöspäin. Ne siirtyivätkin helposti pois tieltä ja pääsin nousemaan ylös aukosta. En tullut ruohikolle vaan sadeveden mädännyttämälle lattialaudoitukselle. Olin tullut ulkoilmaan ja ympärilläni oli kartanon rauniot ja tuttu savupiippu kohosi keskellä vetisiä raunioita. Huokaisin helpotuksesta ja levättyäni hetken, muistin Heikin ja tunsin kuinka itku yritti puskea esille. Pidätin sitä koska muistin Lassen, Ossin ja tytöt. Nousin ylös ja hypin raunioiden keskeltä pois kartanon sortumisalueen ulkopuolelle ja etsin kellaria. Näin kellarin ja siihen kaatuneen rikkinäisen kaapin. Menin sen luokse yrittäen nostaa sitä pois, mutta se painoi liikaa. Tajusin kokeilla vetää sitä, ja sehän alkoikin liukua märällä nurmella ja pois kellarinovien päältä. Avasin kiireesti ovet auki ja kuulin tutut äänet. -Antti! Kirsi huudahti ja kaikki tulivat luokseni kellarin ulkopuolelle. -Mitä sulle on tapahtunut? Missä Heikki on? Tiina kysyi jolloin aloin itkeä. Tiinaa vasten kun muut tuijottivat ihmeissään ja muistelin kuinka Heikki vajosi ruumisliejuun. Kokosin itseäni. -Meidän täytyy lähteä, heti! huudahdin ja tartuin Tiinaa ja Kirsiä käsistä ja aloin vetää heitä mukanani kohti metsää. ”Tulkaa nyt!” huusin melkein vihaisena Lasselle ja Ossille jotka eivät tajunneet seurata. Sain kaikki seuraamaan itseäni, ja aloin juosta metsän keskellä pitäen tyttöjä käsistä kiinni. Täältä on pakko päästä pois vaikka olisi kuinka pitkä matka. Seuraavana aamuna heräsin hätkähtäen. Katselin huonetta ja totesin sen olevan omani. Sänky ikkunan vieressä, telkkari sängyn päässä ja heti oikealle kun käänsi kylkeä, oli kirjoituspöytä. Tapetit olivat mustat, täynnä hopeisia viivoja. Keskellä kattoa roikkui musta, pyöreä paperilamppu. Ovi oli minusta katsottuna oikealla edessä. Nousin istumaan ja pikaisesti avasin television koska sieltä tulisi uutiset. Ruutuun ilmestyi välittömästi kuvaa kuusimetsän keskellä sijaitsevasta ränsistyneestä, sortuneesta vanhasta kartanosta jossa olimme juuri eilen olleet. Sen ympärillä oli monia poliisiautoja ja lehdistön pakettiautoja ja uutiskuvaa otettiin helikopterista. Kuva vaihtui käsikameraan maan kamaralle ja kuvaaja yritti päästä poliisien ohi kellaria kuvaamaan mutta poliisi esti tätä. Alhaalla pyörivän tekstin ja päälle puhuvan naisäänen mukaan kartanolta pidätettiin keski-ikäinen mies joka oli poliisien arvioiden mukaan murhannut lukuisia ihmisiä. Uutisissa ei kuitenkaan puhuttu mitään vanhuksesta saati sitten pikkutytöstä mikä ihmetytti minua. Tosin, uutisissa kuitenkin kerrottiin, että kartanosta etsitään teini-ikäistä poikaa. Suljin telkkarin samantien ja nousin ylös ja nuuhkaisin ylläni olevaa puhtaalle ja kirsikalle miedosti tuoksuvaa pyjamapaitaa. Vahva mädäntyneen katku tuntui yhä kurkussani ja yritin olla muistelematta mitään, vaikka se vaikeaa olikin. Avasin oven jolloin äitini huusi nimeni alakerrasta ja juoksi paikalle. Äiti halasi minua tiukasti ja parahti itkuun ja isäkin saapui paikalle. -Me oltiin niin huolissamme susta! äiti itki. Halasin tätä ja myös isääni joka oli myöskin ollut selvästi huolissaan. Hetken halailun jälkeen pyysin jotain raikasta juotavaa. Oli pakko saada ruumiinhaju suusta ja nenästä pois. Äitini rynnisti keittiöön hakemaan sitä. Aloin miettiä eilistä siitä eteenpäin kun pakenimme kartanoaukealta. Koko matkan harmaassa kuusimetsässä Kirsi ja Tiina yrittivät puristaa tietoja minusta, mutta en ollut tarpeeksi vahva juuri silloin kertomaan. Ossi ja Lasse tulivat kintereillämme ja lopulta, pitkän juoksumatkan jälkeen pääsimme ulos metsästä, sopivasti koulun taakse. Kaaduin maahan hengästyneenä. Muut istahtivat vierelleni ja sanoin, että nyt voi kysyä. -No kerro ny mitä tapahtu! Lasse käski. Ja niin kerroin, ihan kaiken siihen asti kun avasin kellarin ovet. Kerroin missä olimme kylpeneet. Ossia oksetti. Kerroin Heikistä. Tytöt ja Ossi alkoivat itkeä, mutta Lasse ei meinannut uskoa. Luuli, että pilailen ja meinasi lyödä minua kun väitin kiven kovaa Heikin kuolleen. Lopulta itkin itsekin kun vihdoin sain ja tajusin mitä oli tapahtunut. Heikki oli kuollut, en ollut saanut pelastettua tätä hukkumiselta. En halunnut edes arvailla kuinka syvä se ruumisallas oli. Hiukan rauhoituttuani ja koottuani itseäni, soitin ensimmäiselle numerolle joka tuli vastaan ja se oli isosiskoni numero. Pyysin tätä hakemaan meidät koulun takaa, ja sanoin myös ettei kaikki ole hyvin ja on hätätilanne. Sillä tavalla sain siskoni nopeasti paikalle ja tämän saavuttua, saapui muitakin autoja. Ehdin nähdä Lassen, Heikin ja Kirsin vanhemmat ennenkuin pyörryin ja seuraavaksi heräsinkin sängystäni. Äitini toi minulle sitruunamehua joka oli jääkylmää ja join sen vauhdilla. Istuimme portaikolla, minä, isosisko, äiti ja isä. Aloin kertoa eilistä seikkailuamme kuusimetsässä patikkaretken alusta siihen asti kunnes siskoni haki minut autollaan. Tarinan loputtua isä alkoi kerto kuinka lehdistö varmaan yrittää nyt haastatella minua ja kaikkea sellaista mutta yritämme välttää sitä. Kaksi kuukautta myöhemmin kun istuin sängylläni, aloin taas kerran kaivata Heikkiä. Hautajaiset Heikille oli pidetty jo aikaa sitten, ja olin alkanut käydä psykiatrin luona, koska masennus iski päälle. Lasse, Ossi ja tytöt voivat hiukan paremmin kuin minä, mutta maassa olimme kaikki. Ajatukseni keskeytyi kun äitini tuli toivottamaan hyvät yöt. Hän on tehnyt niin siitä kuusimetsan tapauksesta asti. Kun äiti poistui huoneesta asetuin makuulleni ja nukahdin melkein heti. Heräsin keskellä yötä kolahdukseen ja katsoin kelloa joka näytti kahta yöllä. Ähkäisin ja kävin taas maate. Sitten kuulin tutun kikatuksen ja vatsassani muljahti. Huoneeni oli sysipimeä verhojen takia, enkä nähnyt kaikkia nurkkia niin selvästi. Katselin huonetta, mutta se näytti olevan ennallaan. Ajattelin kuulevani ääniä ulkoa mutta sitten kikatus kuului uudestaan ja käännyin naksauttaen valot päälle pöytälampusta. Huoneeni oven eteen ilmestyi samassa se pieni tyttö, joka oli kartanon luona. Jämähdin kauhusta ja tunsin sydämeni hakkaavan rinnassani. Tyttö katsoi minua hymyillen iloisesti tyhjillä silmillään. -Kuka sä oot?! Mitä vittua sä oikein haluat! huusin tälle peläten enemmän kuin koskaan aiemmin. Tyttö asteli hitaasti luokseni sängyn viereen samalla kun painauduin selkä sienää vasten ja pidin peittoa edessäni. Tunsin miten kylmä hiki virtasi otsaani pitkin. Tyttö nojautui taas eteenpäin niin kuin silloin kartanossa. -Mä yhä haluan, että sä kuolet, tyttö sanoi ja samassa isäni tuli äitini kanssa huoneeseen ja tyttö katosi silmänräpäyksessä. Loppu. ________________________________________________ Julkasin tän alun perin eri osissa demi.fi sivuilla. Liitin kuitenkin osat toisiinsa tänne prologiin.

Kommentit

Akhilleus, 02.08.2009 19:56

Aika hemmetin karmiva..! Hyvin rakennettu kokonaisuus. Rauhalliset, jännittävät, pelottavat ja toiminnaliset hetket vuorottelivat erittäin hyvin! Itsen olisin toivonut onnellista loppua, mutta toimii se noinkin. :) Kun puhut henkilöistä tai tarkoitat niitä, voisit vaihtaa "tämä" -sanan tilalle "hän". Kokonaisuus oli hyvin onnistunut.

poju, 17.08.2009 7:03

tää oli tosi karmiva ja myös todella hauska kun mä siis tykkään pelottavista tarinoista!! jatka ihmeessa susta tullee vielä hyvä kirjoittaja!! kirjoittele lisää.

jokurandomi, 27.12.2009 10:54

tää oli tosi hyvä! ja pelottava, varsinki ku asun isossa talossa kuusimetsässä :D HUI

peruslaura, 23.02.2010 16:07

Oli muuten aika perkeleen karmiva. Kuitenki tuli sellane olo et toi on oikeeti jonku oikeen kirjailijan tekemä, saakeli sentää. Tykkäsin iha helvetisti, ois kiva jos tulis joku jatko-osa tai jotain ;)). Olis tuonu viel vähä lisää karmivuutta, jos tos lopus ois ollu Heikki sen tytön kans, mut oli kyllä aika vitun hyvä muutenki. :D

Colet, 03.01.2011 13:36

Tosi hienoo tekstiä ! Oikeesti, ku lukis oikeeta kirjaa :---) Kuvailit hienosti ja tuli sellanen olo kuin ois ite ollu paikanpäällä. Tosi karmiva, lempitekstejäni täällä ! :))

Paco, 30.10.2012 20:31

Tää oli aika helvetin creepy ja jotenki uppouduin tähän tarinaan ihan täysin. Ja tää jotenki suoraan kolahti tonne alitajuntaan ja voi olla että jää tänään yöunet vähemmälle :D Alku lähti vähä kankeesti käyntiin mutta loppua kohden meno vaa parani :--) Mutta, hyvää työtä!

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net