Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
corbeau, 16.08.2009 11:05
Katsottu 1505 kertaa
Muroja, leipää, pari omenaa ja sipuleita, luki Susannan isän nopeasti kirjoittamassa ostoslistassa. Ei mitään kylmyyttä vaativaa - ja hyvä niinkin - sillä Susanna oli kävellen liikkeellä ja sää oli tyypillistä loppukesän hellettä. Susanna kiersi pienen kyläkaupan nopeasti läpi ja siirtyi ripeästi kassalle ostokset mukanaan. Häntä ahdisti liikkua ihmisten ilmoilla. Susanna ei juurikaan eronnut tavallisesta 15-vuotiaasta; hän oli vähän päälle 160 senttimetriä pitkä, omasi tummanruskeat silmät ja samanväriset, pitkät ja luonnonkiharat hiukset. Hänen ihonsa ei ollut ihan täydellinen ja ilman meikkiä hänen poskensa sekä nenänpäänsä punoittaisivat. Melkein kuin hänen pyöreiden kasvojensa vastakohtana, hänellä oli hyvin terävä, mutta silti siro nenä. Tavallisesti Susannalla oli kasvoillaan hyvin neutraali ja välinpitämätön ilme, mutta astuessaan kaupan ovista ulos, hänen kasvonsa valahtivat valkoisiksi. Hän näki jotain - tai pikemminkin jonkun - jota hän ei olisi missään nimessä halunnut nähdä. Tien toisella puolella poika nojasi pyöränsä tankoon odottaessaan valojen vaihtumista. Hänen valkoinen t-paitansa ja tummanvihreät polvipituiset shortsit sekä blondit, melkein silmille asti ulottuvat kiiltävät hiuksensa olivat pelottavan tuttuja Susannalle; oli aika, jolloin hän oli silittänyt pojan hiuksia, kihartanut hiussuortuvan sormensa ympärille ja suudellut kevyesti poikaa. Mutta tämä aika oli nyt ohitse; se oli päättynyt jo kolme tai neljä kuukautta sitten - Susanna ei edes halunnut muistaa tarkasti milloin - ja nykyään hänen päänsä täyttyi hellyyden ja rakkauden sijasta tuskalla, pelolla ja vihalla nähdessään entisen poikaystävänsä. - Susa! Poika tervehti ja hänen hyväntuulisille kasvoilleen levisi innostunut hymy. Valot vaihtuivat ja hän pääsi pyöräilemään tytön luo, ennen kuin tämä ehti karata minnekään. - Miika... Susanna ei voinut kuin voihkaista. Jo pelkkä "Susa" yksinään olisi voinut repiä hänen sydämensä hajalle. Miika oli ainoa, joka ikinä kutsui häntä tuolla nimellä. - Noinko paljon olet kaivannut minua? Miika käänsi Susannan hädän leikiksi, - Todellakin Susa, sinun pitäisi käydä enemmän ulkona. Milloin me oikein tavattiinkaan viimeksi? - Älä kutsu minua "Susaksi"! - Miksen? Ei se ennen haitannut. Susa, susa, susa... - Lopeta. - Okei, jos haluat. Minne menossa? - Kotiin, älä seuraa. - Anna nyt minun saattaa. - Ei. - Miksei? - Anna minun olla. Ja sitten tulivat kyyneleet. Susanna oli aina ollut huono peittämään tunteitaan, ja vaikka hän yritti parhaansa saadakseen äänensä vakaaksi ja silmänsä kuiviksi, ei itku jäänyt huomaamatta toiselta osapuolelta. Miikan huolestunut ilme vain pahensi tilannetta; se sai Susannan mielen herpaantumaan ja ajatus anteeksiantamisesta kävi ohimennen hänen mielessään. Päästäkseen pakoon tätä kiusallista tilannetta, Susannan kääntyi kannoillaan ja lähti pitkin, reippain askelin lyhintä reittiä kotiin. Miika ei halunnut kuitenkaan antaa periksi. Hän polkaisi pyörällä liikkeelle ja sai tytön yhdellä polkaisulla kiinni. - Susaa, älä viitsi mököttää, Miika maanitteli matalammalla, mutta lempeällä äänensävyllä. Susanna ei vastannut, vaan jatkoi kävelyään melkein juoksuvauhtia - katse maahan liimattuna. Niinpä tien varressa kasvavan pensaikon oksat tulivat yllätyksenä. Ne lätsähtivät hänen naamaansa, mutta se ei hidastanut hänen vauhtiaan; hän vain sysäsi ne syrjään ja tajusi nostaa katseensa vähän ylemmäs. - Sinä taas juokset päin puskia, Susa, totesi Miika. Tavallisesti hän olisi sanonut tämän ivallisesti, mutta tiesi tytön pinnan olevan jo muutenkin tarpeeksi kireällä, joten nyt hän tyytyi pitämään äänensä neutraalina. Melkein kilometrin ajan tilanne pysyi samana; Susanna käveli hiki hatussa, suu supussa ja sydän pakahtumaisillaan ristiriitaisista tunteista. Miika pyöräili hiljaista vauhtia vieressä, avasi suunsa silloin tällöin keskeyttäen mykkäkoulun, saamatta kuitenkaan kertaakaan muuta vastausta kuin voihkaisevan "lopeta" tai "kiltti, älä viitsi." Puinen, vaaleankeltainen talo ilmaantui esiin hiljaiselle hiekkatielle kääntymisen jälkeen. Piha oli hyvin hoidettu ja vehreä - juuri niin idyllinen kuin kaikissa niissä imelissä amerikkalaissarjoissa. Vaikka työn takana oli hänen isänsä, hänen täytyi aina kiittää kuitenkin mielessään äitiään, sillä tämä oli aikoinaan tykännyt touhuta niin paljon puutarhassa, että isäkin oli innostunut siitä - ja ottanut pihan kokonaan hoitoonsa äidin muutettua. Susanna avasi portin salvan ja sulki sen kiinni perässään. Miika jäi hieman pettyneen näköisenä katselemaan Susannan selkää tämän kävellessä kotiovelle päin. Poika ei tiennyt enää, mitä tehdä, mutta halusi silti sanoa jotain ennen kuin tyttö katoaisi tuon viattoman ja hempeän näköisen talon uumeniin. - Susa, odota! Susanna ei välittänyt. Hän pysähtyi kotiovelle ja hapuili avainta taskustaan. - Susa, anna anteeksi. Olen pahoillani, Miika pyysi, melkein anelevalla ja tuskaisalla äänensävyllä. Susanna pudotti avaimen käsistään ja kääntyi poikaan päin, tulistuneena, mutta silmät silti kosteina. Hän ei noukkinut avainta rappusilta vaan harppoi muutamalla askeleella portille ja nojasi siihen niin, että hän oli vain parinkymmenen sentin päässä Miikasta. Hän heristi sormeaan kädet valkoisina ja puri huultaan yrittäessään harkita sanansa huolellisesti. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä hän oli aivan liian kiihtyneessä tilassa. - Älä... IKINÄ... enää mainitse... sitä, Susanna sai sanotuksi, pinnistellen jokaisen sanan kohdalla, tukahduttaen kyyneliä. Vaikka hänen äänensä tärisi, kuulsi siitä silti syvä ja katkera viha selvästi. Susanna olisi halunnut sanoa vielä jotain päälle - pelotellakseen - mutta se oli asia, jota hän ei osannut. Niinpä hän juoksi takaisin ovelle, poimi avaimen maasta ja hätäisesti avasi oven livahtaen sisään ennen kuin ensimmäinen kyynel vierähti hänen poskelleen. Miika jäi avuttomana seisomaan vielä hetkeksi portin eteen, mutta polkaisi sitten pyöränsä liikkeelle ja pyöräili pois niin nopeasti kuin vain pääsi, purkaen huonoa oloansa jokaisen voimakkaaseen polkaisuun. Ostokset odottivat yhä eteisessä Susannaa järjestelemään niitä keittiön kaappeihin. Mutta Susanna istui yhä eteisen rappusilla, kykenemättä riisumaan kenkiänsä. Muistikuvat virtasivat hänen mieleensä siitä kamalasta ajanjaksosta, joka oli repinyt hänet erikseen Miikasta. Ensin tuli tuska, mutta sen jälkeen mieleen palasi viha ja katkeruus. Susanna sai jälleen tarmoa ja hän potkaisi kengät voimakkaasti jaloistaan ja meni järjestelemään ostoksia palauttaakseen mielenrauhansa. Muistikuvat vyöryivät kuitenkin kaikesta huolimatta hänen mieleensä; ensin tulivat ne onnelliset ajat, joita he olivat kokeneet. Susanna ei edes muistanut kuka oli sen aloittanut; he kävivät samaa yläastetta, heillä oli ollut aluksi yhteisiä tuttuja, he olivat liikkuneet välillä samoissa piireissä ja pikku hiljaa he olivat vain tulleet läheisimmiksi. Kukaan ei osannut sanoa, olivatko he ystäviä vai seurustelivatko he; he olivat niin läheisiä ja aina yhdessä, mutta eivät koskaan myöntäneet rakastavansa toisiaan. Se suhde oli kestänyt pitkään - tai ainakin Susannasta tuntui siltä. Viime kesänä kaikki oli muuttunut; Miika oli yllättäen tunnustanut hänelle todelliset tunteensa - ja Susanna ei voinut muuta kuin vastata niihin myöntävästi, sillä sitähän se oli kaiken aikaa ollut; rakkautta. Tuo suloinen sana kaikui vieläkin Susannan mielessä, vaikka enää se ei merkinnyt hänelle mitään muuta kuin petosta. He elivät pienessä kylässä, joten salaisuuksia oli vaikea pitää. Susanna oli kuitenkin ollut aina jotenkin ulkona tästä ringistä; hän joutui aina kyselemään uutisten perään eikä meinannut pysyä mukana missään - ei musiikissa, elokuvissa tai muodissa - vaikka viimeisimmässä hän onnistui nykyään jotenkuten. Mutta tämä aiheutti sen, että ennen kuin Susanna sai edes tietää koko asiasta, kaikki muut jo tiesivät siitä. Ja se vihlaisi yhä kipeästi hänen sydämessään. Hän muisti yhä ne katseet, supatukset ja pienet tirskahdukset, joita hän oli saanut osakseen, tietämättä itse missä mentiin. Osa heistä ilmaisivat nämä asiat säälivästi ja pahoitellen, osa taas oli selvästi huvittuneita hänen typeryydestään, sokeasta uskosta ja luottamuksesta, joka esti häntä luulemasta asian takana piilevän mitään niin kamalaa. Miten se olikaan tullut ilmi? Oliko Miika tunnustanut, oliko hän itse nähnyt heidät vai oliko joku toinen ohimennen huomauttanut vahingossa asiasta? Susanna ei enää muistanut tarkasti, eikä sillä ollut väliä, teko ei nimittäin olisi siitä miksikään muuttunut. Se oli ollut niin anteeksiantamatonta, niin julmaa ja välinpitämätöntä häntä kohtaan, ettei sen aiheuttamaa kipua voinut mitkään anteeksipyytelyt, pahoittelut tai teot korvata. Ainoa hyvä puoli asiassa oli se, että kaikki tapahtui juuri oikeaan aikaan vuodesta; Susanna ehti vielä miettiä mihin lukioon hakisi. Aina ennen hän oli kuvitellut hakevansa paikkakunnan pieneen lukioon. Sinne tulivat melkein kaikki, sillä pääsyraja oli erittäin alhainen pienen hakijamäärän takia. Hän oli aina ajatellut käyvänsä siellä lukiovuotensa, mutta nyt ajatuksesta tuli hänelle vastenmielinen. Miika olisi siellä. Susanna ei halunnut kuvitella kolmea seuraavaa vuotta samassa koulussa pojan kanssa. Jo pelkkä yhdeksäsluokan käyminen loppuun asti oli tukalaa. Hänen oli pakko keksiä jotain muuta. Eikä se ollut oikeastaan yhtään vaikeaa. Vanhempien ero oli ollut aikoinaan raskasta Susannalle. Varsinkin, kun hän tiesi sekä isän ja äidin yhä rakastavan toisiaan. Äiti oli kuitenkin saanut melkein liiankin hyvän työpaikkatarjouksen Turusta, eikä hän voinut millään siitä kieltäytyä, varsinkin kun häntä muutenkin viehätti astetta vilkkaampi elämä. Isä oli kuitenkin pysynyt jääräpäisenä - hän ei lähtisi maalta pois mistään hinnasta. Susannan täytyi asettua isän kannalle, sillä hänen koko elämänsä oli tässä yhdessä pienessä kylässä; ystävät, lapsuus, Miika. Päätöstä helpotti myös Susannan kiintymys mukavaan ja reiluun isään, kun taas äidin kanssaan hän joutui vähän väliä riitoihin. Sinä keväänä Susanna oli nähnyt eron ensimmäistä kertaa hyvänä asiana; se tarjosi hänelle toisen vaihtoehdon - Turun. Vaikka se edellyttikin pitkiä keskusteluja niin isän kuin äidinkin kanssa, hän sai lopulta ajettua tahtonsa läpi. Hän muuttaisi Turkuun. Yhdessä opinto-ohjaajan kanssa he kävivät lukioita läpi ja löysivät lopulta sopivan vaihtoehdon hänelle. Ja siinä vaiheessa kun lukiohakemukset lähetettiin, oli jo koko kylä saanut tietoonsa Susannan ihmetystä herättävän päähänpiston. Susannan mieli rauhoittui hitaasti hänen ajatellessaan uutta kotiaan. Kesäloma oli jo pitkällä, mutta hän muuttaisi vasta viikon kuluttua, sillä isä oli halunnut pitää hänet maalla niin pitkään kuin mahdollista. Susanna olisi halunnut muuttaa jo paljon aikaisemmin, mutta se olisi pahoittanut isän mielen. Enää se ei kuitenkaan haitannut, sillä hän oli päässyt lähes koko kesän ylitse ja kohta hän pääsisi kokonaan pois. Hänen mielensä vapautuisi niistä siteistä, jotka olivat täällä kietoutuneet sen ympärille. Hän aloittaisi uuden elämän, pyyhkäisisi kaiken vanhan pois pöydältä ja rakentaisi sen tilalle jotain kauniimpaa, ehjempää, kestävämpää. Vanhat ystävänsä, jotka olivat yhtä lailla kaikkien muiden kanssa vaienneet Miikan petoksesta ja täten myöskin pettäneet hänet, hän korvaisi uusilla, paljon paremmilla ystävillä, jotka hän valitsisi nyt paljon huolellisemmin. Ja Miikan hän potkaisisi elämästään niin kauas, ettei tämä ehtisi kiemurrella sadassa vuodessakaan takaisin hänen sydämeensä. Hänen tilalleen tulisi joku toinen. Susanna löytäisi vielä pojan, joka arvostaisi häntä enemmän, ajattelisi vain häntä ja yksin häntä, ja johon hän voisi luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Ja silloin Susanna ei pelkäisi enää Miikan tapaamista; sillä hän voisi vain katsoa poikaa nenänvartta pitkin ja hymyillä pojan ilmeelle, joka ilmaisisi kaikkea sitä tuskaa ja kateutta, jota hänkin oli tuntenut aikoinaan. Susanna ponnahti ylös tarmokkaana ja lähti purkamaan kauppakassia. Hän oli liian innostunut suunnitelmistaan pystyäkseen keskittymään mihinkään ja niinpä monet tavarat päätyivätkin aivan väärille hyllyille.