Kirjoitukset

Kettu ja korppi

corbeau, 16.08.2009 11:37
Katsottu 1292 kertaa

Niklas keikkui tuolillaan ja seurasi silmillään laiskasti aamuisen auringon valaiseman luokkahuoneen tapahtumia. Tunnelma oli yhä uninen ja pulpettiensa ääreen kyyristyneet oppilaat yrittivät vaivalloisesti keskittyä matematiikan tehtäviin. Luokan oikean seinustan vieressä istuva tyttöporukka kuiskutteli ja supatti herkeämättä, mutta opettaja oli liian syventynyt korjaamaan kokeita, jotta olisi saattanut kunnolla puuttua asiaan. Niklaksen teki mieli huutaa itse heille, jotta he sulkisivat suunsa edes hetkeksi, mutta jostain syystä - olisikohan se johtunut siitä tokkuraisesta rauhallisuudesta, joka luokassa vallitsi - ei hän siihen kyennyt. Hän kallistui eteenpäin ja yritin pähkäillä erästä vaativampaa yhtälöä, mutta hänen katseensa eksyi jatkuvasti näihin tyttöihin ja erityisesti yhteen heistä. Iida oli useimmiten äänessä. Hän oli suosituin, seurallisin ja huvittavin koko porukasta. Mitä ikinä hän sanoikin, häntä kuunneltiin. Hän ahersi koulussa, muttei silti yltänyt huippuarvosanoihin. Muutaman kerran viikossa hän kävi tanssimassa, mutta ei kuulopuheiden mukaan paljoa enää välittänyt siitä, sillä kukaan hänen ystävistään ei kyseisesti lajista ollut kiinnostunut. Kaikin puolin hän oli hyvin tavanomainen kahdeksasluokkalainen ja kun päälle lisäsi sen pienen karismaattisen loisteen, joka hänestä huokui, hän oli aina saanut ystäviä. Hänen kaltaistaan tyttöä saattoi kuka tahansa ihailla - tai kadehtia. Niklas ei sietänyt nähdä häntä - tytöllä oli aivan liikaa kavereita ja hän sai liikaa huomiota osakseen. Kuinka iloinen Niklas olisikaan ollut, jos hän olisi joskus nähnyt tytön ypöyksin, orpona ja hylättynä. Hän oli pitkään kadehtinut kaikkea, mitä tyttö omisti elämässään. Niklas olisi tehnyt mitä tahansa tavoittaakseen itse tuonkaltaisen aseman luokassa! Mutta tällä kertaa kateus oli suorastaan sietämätöntä. Niklas ei tiennyt miksi, mutta hän oli yhtäkkiä päättänyt tehdä asialla jotain. Enää hän ei odottelisi, vaan hän ajaisi vaikka itse Iidan tuhoon - kunhan näkisi tämän edes kerran kärsivän elämässään. Kello soi. - Hei Iida, Niklas tervehti tyttöä päästyään luokan ulkopuolelle. Tyttö ei tuntunut laisinkaan hätkähtävän tästä, hän oli tottunut puhumaan vieraidenkin ihmisten kanssa - ja eiväthän he edes olleet vieraita toisilleen, vaikka eivät paljoa liikkuneetkaan samoissa porukoissa. - Hei. - Multa meni toi lopputunti vähän ohitse, olikse sivut 67-70 mitkä tuli läksyksi? Niklas kysyi kävellessään Iidan rinnalla. - Joo, ihan sairas määrä tehtäviä, eikö? Salovaara antaa aina kauheen paljon läksyä, Iida vastasi ja pyöräytti silmiään. - En mäkään ymmärrä miten se luulee meidän jaksavan niitä, Niklas nyökkäsi, - mutta hei, tää voi tulla vähän äkkiä, mut silti; voitaisko me mennä joskus kahestaan kaupungille? Käytäis vaikka mäkkärissä... Iida räpytteli pari kertaa silmiään, mutta ei näyttänyt niin hämmästyneeltä kuin saattaisi kuvitella. Hän oli kuullut tämänkaltaisia kysymyksiä aiemminkin ja lisäksi oli jo pitkään nähnyt Niklaksen katselevan häntä. Poika oli kaikenlisäksi melko söpö ja sopivan pituinen, ja Iidalla ei sillä viikolla ollut paljoa tekemistä, joten hänen ei tarvinnut pitkään miettiä vastaustaan. - Toki, jos huomenna koulun jälkeen? - Hienoo, nähdään silloin. Niklasta hermostutti hitusen hänen odottaessaan koulun aulassa päivän päätyttyä Iidan tuloa. Viimeiset tunnit olivat olleet liikuntaa ja tytöillä kesti sen jälkeen aina pidempään. Kun Niklas näki ensimmäisten tyttöjen saapuvan naulakoille, hän kysäisi heiltä Iidasta. Tyttö kuulemma oli jäänyt laittamaan hiuksiaan ja meikkaamaan. Niklas mietti, tekikö tyttö tämän kaiken tottumuksesta vai heidän tapaamisensa takia. Iida saapui ja he lähtivät kaupungille. Kävelymatka ei ollut pitkä ja se sujui Iidan korkokengilläkin kevyesti. Kun he olivat saaneet ruuat eteensä, oli aikaa uppoutua syvemmin keskusteluun. - Kuulin, että harrastat tanssii, Niklas aloitti johdatellakseen puheen oikeaan aiheeseen. Hänellä oli jo suunnitelma mielessään, miten voisi tuhota Iidan elämän. - Joo, mut vaan pari kertaa viikossa. Oon vähän ajatellut sen lopettamista, Iida vastasi. - Onko sulla jotain syytä, mikset haluaisi lopettaa sitä? - Tavallaan. Mun tanssinopettaja tarjos paikkaa yhdessä kilparyhmässä, mutta se edellyttäisi enemmän harjottelukertoja. - Mutta eiks se olisi hienoo päästä kilpailemaan? - Olishan se. Mä unelmoin siitä aina ennen. - Siinä tapauksessa mun mielestä sun pitäis jatkaa. Miksi ihmeessä sä lopettaisit jos sä voisit pienellä vaivalla toteuttaa sun unelmasi. - Mä en tiedä miten mun kaverit suhtautuis siihen. Kun mä olisin sitten melkein joka päivä sidottuna siihen. - Kyllä ne varmasti ymmärtäis. Jos ne ei hyväksy sun harrastusta, niin ei ne voi kovin hyviä kavereita olla. - Niin kai. - Usko nyt mua, et takuulla pety jos ilmoittaudut siihen kisaryhmään. Mä - ja sun kaveritkin - voitais tulla kannustaa sua niihin kilpailuihin. Niklas esitti asian niin hyvässä valossa, uskotteli kaikki pelot olemattomiin, että Iida ei voinut nähdä asiassa enää mitään huolestuttavaa. Iida alkoi taipua myöntymisen kannalle ja keskustelun lopussa hän oli jo varma päätöksestään. Heidän erotessaan tyttö kiitteli Niklasta useasti siitä, että oli auttanut häntä tässä vaikeassa päätöksessä. Katsellessaan Iidan keveätä hyppelyä bussipysäkkiä kohden, Niklas ei voinut olla hymyilemättä - ei sen takia, että olisi iloinnut Iidan puolesta, vaan koska tiesi pystyvänsä johdattelemaan tytön suoraan tuhoon. Poika kääntyi ja lähti kävelemään kotia päin, tyytyväisenä vihellellen ja omahyväisenä suunnitelmansa onnistuneen alun johdosta. Koulupäivät sujuivat normaalisti niin kauan, kunnes Iidan kilpailuharjoitukset alkoivat. Siitä lähtien Niklas saattoi omin silmin todistaa, kuinka Iidan ystävät tulivat päivä päivältä kyllästyneemmiksi ystävänsä vähäisen vapaa-ajan takia. Iidalla oli nyt harjoitukset joka arkipäivä koulun jälkeen, kello viiteen tai kuuteen asti, joten hänen oli silloin mahdotonta tavata kavereitaan. Viikonloput lupautuikin viettämään aina milloin kenenkin kanssa, mutta se ei Niklasta haitannut niin paljon. Iidan ystävät olivat aina tottuneet tapaamaan toisiaan päivittäin, joten heiltä vaadittiin poikkeuksellisen hyvää sopeutumiskykyä nykyisessä tilanteessa - ja sitä heillä ei sattunut paljoakaan olemaan. Yhä useammin Niklas saattoi kuulla jonkun korottavan ääntään Iidan läheisyydessä harmitellessaan sitä, ettei tälle taaskaan sopinut. Äänissä alkoi päivä päivältä käydä kuitenkin selvemmäksi turhautuminen. Välillä Niklas saattoi kuulla jonkun kysyvän; "Miksi ihmeessä sun pitää harrastaa sitä?" tai "Etkö sä todellakaan voisi jättää yksiäkään treenejä väliin?" Nämä kysymykset hyväilivät Niklaksen omahyväisyyttä ja itsevarmuutta. Hän onnistuisi, siitä ei olisi epäillystäkään! Niklakselle ei kuitenkaan riittänyt, että Iidan aikaa söi tanssiminen. Hän rupesi itse viettämään tytön kanssa yhä enemmän aikaa, roikkui tämän mukana milloin missäkin ja pyysi tyttöä viettämään vapaa-aikaansa hänen kanssaan - kahdestaan. Poika imarteli, vitsaili, härnäsi leikillisesti ja flirttaili niin hyvin kuin suinkin osasi, ja onnistuikin valloittamaan tytön sydämen. Vaikka Iida kuinka oli tottunut jatkuvaan huomioon ja ihailuun, ei pojan innokkuus voinut olla sytyttämättä vahvaa rakkautta tytön sisällä. Pian Iida huomaamatta uhrasi kaiken aikansa pojalle, jota rakasti ja harrastukselleen, jota hän oli oppinut rakastamaan tuon pojan takia. - Hei, tuutko mukaan kattoo leffaa lauantaina? Eräs Iidan kavereista tuli kerran kysymään tytöltä. Iida loi kasvoilleen mahdollisimman pahoittelevan ilmeen. - Sori, mä en pääse. Mulla on nyt viimeaikoina ollut viikonloppuisinkin treenit ja sitten mun on ihan pakko saada luettuu kokeisiin, koska äiti raivostuu jos saan taas seiskan, Iida selitti ja yritti saada tämän kuulostamaan mahdollisimman vilpittömältä. Se ei kuitenkaan enää tehonnut. - Uh, sä oot niin mahdoton. Nyt sä kuule päätät kumpi on tärkeempi; se sun vitun tanssis vai me?! Toinen paikalla ollut tyttö tiukkasi. - Kyllä mä haluaisin tulla mukaan, mutta mun on pakko mennä treeneihin. Mä en saa jättää yhtään niistä väliin, Iida puolustautui. - Eli sä valitset tanssin. Ymmärretään kuule oikein hyvin. Moikka, tais tää ystävyys loppuu tähän, Iidan kaverit totesivat kylmästi ja lähtivät kiukkuisina tytön luota. Sen jälkeen Iida jäi yksin. Hänen ystävänsä jättivät hänet kokonaan, ja kaikki viehätys tuntui katoavan tytössä hetkessä. Kukaan ei enää jaksanut kiinnittää huomiota häneen. Hän jäi tyystin ulkopuolelle. Tyttö oli menettänyt kaiken - ja kaikki oli Niklaksen syytä. Iida oli kuullut pian yksin jäätyään Niklaksen keskustelun entisten ystäviensä kanssa. Niin taitavasti kuin Niklas oli valehdellut Iidalle, yhtä lailla hän nyt syötti näille pajunköyttä. Kuinka Iida oli häntäkin laiminlyönyt, ei tehnyt muuta kuin tanssi, oli ollut välinpitämätön ja kuinka hän nyt ei enää välittänyt tytöstä alkuunkaan. Ja Iida kuuli tämän kaiken. Joka sanan kohdalla poika löi tytön sydämen uudelleen rikki, aina vain pienemmiksi sirpaleiksi. Ja kun tuli tanssikilpailujen vuoro, ei katsomossa ollut yhtäkään Iidan ystävää, vaikka tyttö teki parhaansa, laskien jokaisen tahdin tarkasti, venyttäen jokaisen liikkeen äärimmäiselleen, pyörähdellen tasapainossa jokaisen piruetin ja hypäten jokaisen hypyn niin korkealle, kuin ylsi. Hän tunsi ilmavirran kasvoillaan pyörähdellessään lavalla ja hän tunsi sulautuvansa muun joukkueen kanssa yhdeksi, liikkuvaksi ja heilahtelevaksi massaksi, joka liikkeillään loi taidetta. Tämä oli hänen unelmansa ja tätä kaikkea hän ei olisi koskaan tavoittanut ilman rakastamansa pojan tukea - mutta se oli samalla ollut harhaanjohdattelemista ja Iida tiesi hänen elämänsä tuhoutuneen. Nyt hän saattoi enää vaipua sen lohdullisen, mutta kivuliaan rakkauden helmaan, jonka tiesi mahdottomaksi. Edes tietämys siitä, ettei poika ollut koskaan hänestä välittänyt ei voinut tätä tunnetta tappaa. Niklas oli onnistunut; Iida oli syrjäytetty suosiosta ja nyt hän saattoi itse aloittaa kapuamisensa huipulle. Hänen pitäisi olla tyytyväinen - jopa voitonriemuinenkin - mutta se tuntui mahdottomalta. Kaiken tämän jälkeen poika ei voinut olla tuntematta tyhjyyttä sisällään, jonka tilalle tuli pian katumus, niin hirveänä kuin sen vai voi tuntea. Hän oli vihainen itselleen siitä, mitä oli tehnyt, kuinka oli tyrkännyt tuon tytön kuiluun, jonne kenenkään ei pitäisi elämässään pudota. Jos vain hän olisi ymmärtänyt tunteensa aikaisemmin, niin hän olisi voinut vielä estää kaiken. Nyt se oli myöhäistä; hän oli tehnyt teon, eikä hänellä ollut oikeutta saada sen johdosta ikinä anteeksi. Tuo tyttö vihaisi häntä ikuisesti ja katkerasti. Hän oli tuominnut heidät molemmat suruun ja epätoivoon, hän yksin. Miten ironista olikaan, että onni, josta hän oli aina haaveillut, olikin juuri se suurin epäonni, joka häntä saattoi kohdata. Mutta ehkä se oli vain oikein niin kauhealle ihmiselle kuin hänelle. ---------- // nimi tulee samannimisesta sadusta, josta myös innostuskin tämän kirjoittamiseen tuli

Kommentit