Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
corbeau, 20.08.2009 21:13
Katsottu 1532 kertaa
Susanna raahasi kaksin käsin painavaa matkakassiaan autoon. Hän oli hädin tuskin saanut sen kiinni, vaikka olikin ahtanut siihen ainoastaan puolet vaatteistaan. Lopuista hän oli luopunut kokonaan, sillä ei uskonut enää niitä tarvitsevansa - hän oli vakaasti päättänyt uudistaa kaupunkiin muuttaessa elämänsä lisäksi myös vaatekaappinsa. Laukku oli kaikesta huolimatta aivan liian raskas Susannalle ja siksi hänen piti laskea se keskelle pihaa ja levähtää hetki. Miika istuskeli puisen piha-aidan päällä katseli ilmeettömänä Susannaa. Tyttö oli ihmetellyt koko pakkauksentäyteisen iltapäivän ajan pojan apaattisuutta, sillä se oli melko harvinainen näky. - Miika, olisitko ystävällinen ja auttaisit Sussea tavaroiden kanssa? Auttaisin mielelläni itse, mutta minulla on vielä niin paljon tehtävää etten oikein voi, Susannan isä huikkasi pojalle kurkistaessaan ulos ulko-ovesta nähdäkseen, miten pakkaus sujui. Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan katosi takaisin sisälle etsimään kaikkia arkistoituja tyttärensä tavaroita, jotka hän halusi tämän ottavan mukaan - todistuksia, koulukuvia, vanhoja leluja... Susanna ei olisi näistä välittänyt, mutta isälle asia tuntui merkitsevän paljon. Miika laskeutui alas aidalta ja harppoi Susannan luokse. Hän oli tarttumaisillaan yhä maassa lojuvaan matkakassiin, mutta Susanna nappasikin sen ennen häntä ja askelsi taas vaivalloisesti pihatietä pitkin mutisten, ettei tarvinnut apua. Poika oli kuitenkin heltymätön ja kiirehti tytön viereen ottaen kiinni kassin toisesta kantohihnasta. Susanna katsoi poikaa sivusilmällä happamasta, muttei sanonut tai tehnyt mitään. Hän vain manasi mielessään isänsä ja tämän esittämän pyynnön, sillä poika ei muuten olisi ajatellutkaan hänen auttamista. Susanna mietti, miksi isä ylipäätänsä antoi Miikan olla paikalla tässä vaiheessa, varsinkin kun tiesi pojan olevan syy Susannan muuttoon. Mutta isä oli alun alkaen pitänyt Miikasta. Hän oli aina käskenyt Susannan pitää Miikasta kiinni, sillä tämä oli varmasti parhaimpia kavereita, mitä ylipäätänsä voi saada. Ja Miika oli aina ollut tervetullut taloon, isä oli aina kohdellut häntä mukavasti ja hänen käsityksensä pojasta oli aina vain parantunut. Kun Susanna oli kertonut isälleen seurustelevansa pojan kanssa, hänen oli turha pelätä mitään; isä oli päinvastoin todella iloinen tyttärensä puolesta. Se oli pitkään ollut Susannasta kivaa. Toisin kuin monien muiden nuorten, hänen ei tarvinnut salailla suhdettaan isältä. Mutta sitten se oli mennyt jo liian pitkälle; kun Susanna ilmoitti isälleen jättäneensä pojan ja kertoen selvästi syyn tähän, isä oli siltikin asettunut pojan puolelle. Aluksi Susanna oli ollut suorastaan raivoissaan. Tuntui kuin hänen isänsäkin oli pettänyt hänet. Mutta lopulta hän oli antanut anteeksi. Miikassa oli jo tarpeeksi vihattavaa ettei Susanna enää jaksanut vihata ketään muuta. Nykyään se vain vähän ärsytti kun hänen isänsä osoitti yhä huomiotaan pojalle, mutta muuten se ei enää haitannut. - Tiedäthän, että minun tulee sinua ikävä, Miika sanoi kun kassi oli nostettu takahutlaariin. Poika tapitti häntä nyt suoraan silmiin. Susanna tuijotti häntä hetken takaisin, mutta huokaisi sitten. - Sinä tyrit ja tehtyä ei saa enää tekemättömäksi. Olisin mieluusti asunut täällä, mutta sinun takiasi muutan nyt pois, Susanna aloitti hieman värisevällä äänellä, mutta huomattuaan, etteivät hänen silmänsä kostuneetkaan kyynelistä, hän sai itsevarmuutta ja jatkoi nyt tyynempänä, - anna minun nyt mennä ja aloittaa uusi elämä. Kehottaisin sinuakin unohtamaan minut, niin me molemmat pääsisimme helpommalla. - Eikö anteeksianto ole juuri sitä varten, että jos tekee virheen ja katuu sitä kovin, voi saada uuden mahdollisuuden? Miika töksäytti hiljaisella äänellä ja nojasi autoa vasten. - Kaikkea ei voi antaa anteeksi! Ja vaikka pystyisinkin siihen, en kuitenkaan ikinä voisi luottaa sinuun uudelleen, Susanna tiuskaisi äreästi. Pitihän pojan nyt itsekin tajuta tämä, vai kuvitteliko hän oikeasti kaiken palautuvan ennalleen, jos hän vain vähän esittäisi katuvaa ja sanoisi muutaman kauniin sanan? Miika alkoi jo tulla epätoivoiseksi. Hän ei voisi antaa itselleen anteeksi, jos nyt päästäisi tytön menemään, sillä pelko, ettei hän näkisi tätä enää koskaan uudelleen, oli liian ahdistava. Pelkkä ajatuskin teki hänestä epätoivoisen ja sai hänet vihaamaan itseään yhä vain enemmän. Koska sanoista ei ollut enää hyötyä, hän ei voinut muuta kuin tarrata tytön käteen. - Päästä irti! Susanna sihahti, mutta Miika vain tiukensi otettaan. Hän veti tytön lähemmäs ja kietoi toisen kätensä tämän ympärille välittämättä vastusteluista. Hän tiesi olevansa moninkertaisesti vahvempi kuin tyttö ja käytti tätä etua hyväkseen. Susanna yritti hakata, sättiä ja korotti ääntään, joka kuitenkin särkyi järkytyksestä ja vaimeni lähes olemattomaksi. - Älä lähde, Susanna, älä lähde, oli ainoa, mitä Miika pystyi toistelemaan. Hän painoi päänsä tytön hartioille. Susanna ei tiennyt onnistuiko hänen itse kiemurrella vapaaksi pojan otteista vai luovuttiko tämä itse vapaaehtoisesti, mutta hän huomasi seuraavaksi olevansa vapaa ja huohottaen raskaasti. Miika seisoi häpeilevän näköisenä metrin päässä hänestä, mutta ryhdistäytyi ja sai ilmeensä taas peruslukemiin. - No, hyvästi nyt. En oikein usko, että me nähdään enää, hän totesi tylysti, ehkä hieman loukkaantuneestikin, ja marssi sitten ripeästi pois. Susanna seurasi hetken aikaa poikaa katseellaan, mutta laskin sitten katseensa maahan. Miksi Miikan täytyi käyttäytyä tuolla tavalla? Hän teki kaikesta niin vaikeaa. Susanna kohotti päätään nähdäkseen vielä yhden vilauksen pojasta, ennen kuin tämä kääntyisi risteyksessä, mutta huomasi myöhästyneensä. Häntä ei enää näkynyt missään. Pienoinen pettymys lehahti hänen lävitseen. Susanna ei olisi halunnut riidellä Miikan kanssa niin paljon. Hän myönsi kuitenkin olevansa täysin oikeutettu vihanpitoon, mutta miksi pojan täytyi olla niin itsepintainen? Neljänkymmenen kilometrin ajon jälkeen radio rupesi rätisemään, ja Susanna joutui etsimään toisen kanavan NRJ:n tilalle. Hänen isänsä olisi halunnut kuunnella klassista musiikkia, mutta Susanna raskas huokaus vei voiton ja kanavaksi päätettiin Radio Rock. Susanna ei oikeastaan inhonnut klassista musiikkia niin paljon, kuin antoi isänsä ymmärtää, eikä hän missään nimessä voinut sanoa olevansa rockin suuri kannattaja, mutta jälkimmäistä oli huomattavasti helpompi kuunnella. Se turrutti ajatukset mukavasti, ettei hänen ollut tarve pohtia kaikkia murheitaan. Mieleen muistuivat silti kaikki aamupäiväinen; sekä Miika, mutta myös kavereiden käynti hänen luonaan ennen tätä. Susanna ei tulisi kaipaamaan heitä; vaikka nämä olivat vakuuttaneet tulevansa niin surullisiksi Susanna lähdön takia, heidän äänestään kuulsi lähinnä vain kateus. Susanna pääsisi asumaan sinne, mistä hänen koulutoverinsa olivat vain haaveilleet. Kaupunkiin. Eihän se tulisi olemaan Helsingin veroinen, mutta peittoaisi kyllä pienen maalaiskylän helposti. Tiekyltti osoitti heidän saapuneen Turkuun, vaikka alue näytti yhä pelkältä maaseudulta. Isän jatkaessa ajamistaan he saapuivat kuitenkin pian itse kaupunkiin. Radio oli sammutettu, sillä Susanna ei enää tarvinnut sitä peittämään ajatuksiaan. Hänen mielensä oli niin täynnä sitä vilinää, joka auton ikkunoista avautui. Liikennevalot jouduttivat matkaa, mutta se antoi Susannalle vain enemmän aikaa tutkia uutta kotikaupunkiaan. Hän ei voinut olla kokematta pienoista masennusta nähdessään harmaan ympäristön, johon hän oli saapunut. Isä väitti kaupungin olevan kauneimmillaan tähän aikaan vuodesta, mutta Susanna näki sen vain rumempana kuin maaseudun. Hän ei osannut sanoa, oliko se kaunis kaupungin, mutta maaseudun hiljaisen idyllin rinnalla se oli auttamatta hyvin ruma ympäristö kaikkine funktionalistisine kerrostaloineen ja liikennemerkkien ja -valojen täyttämine risteysalueineen. Pahinta oli, että hänen tuleva kotinsa sijaitsi melkein keskustassa. Isä kääntyi viisikerroksisen kerrostalon sisäpihalle, joka sekä masensi, että ilahdutti Susannaa. Piha itsessään oli karu; se oli täysin asfaltoitu ja sitä täyttivät vain asukkaiden autot. Susanna ei nähnyt mitään vihreää paitsi aivan pikkuruiset ruohoalueet talon etusivun edessä. Hän olisi toivonut edes hieman viihtyisämmän piha-alueen, sellaisen missä saattaisi kuvitella näkevänsä pienten lasten leikkivän, keinuen kilpaa ja viettäen kesäistä iltapäivää. Onneksi talo itsessään oli jokseenkin huojennus; se ei ollut niitä rumia funktionalistisia laatikoita, joita Susanna oli nähnyt tulomatkalla, vaan siinä oli jonkinlaista vanhan ajan tuntua. Sen huomasi niin tavallista koristeellisemmista ikkunalaudoista, vinokatosta kuin myös kuluneesta maalipinnasta. Talo olisi voinut olla jopa viihtyisän näköinen, kunhan se vain olisi päässyt eroon siitä harmaasta ja elottomasta piha-alueestaan. Susanna ei halunnut kuitenkaan tuoda mielipiteitään ääneen esille, sillä tämä oli ollut hänen oma päätöksensä. - En tiedä mitä sinä pidät, mutta minusta tätä paikkaa ei voi edes kuvitella vertaavansa kotiin, Susannan isä sanoi ja soi tyttärelleen haikeamielisen hymyn. - En minä aio tulla katumanpäällä enää. Ja lisäksi, tämä on minun kotini nyt, Susanna vastasi ja virnisti saaden hänen isänsä jotenkuten vakuuttumaan, että hän pärjäisi tässä betoniviidakossa. - Jos se kerran sinua miellyttää. En vain vieläkään tajua, miten äitisi saattoi muuttaa tänne, sanoen loppuosan vain puoliääneen, luultavasti ajatellen ääneen, - mutta katsos, tuolta hän tuleekin. Susannan sydän värähti. Hän ei ollut nähnyt äitiä melkein vuoteen, sillä tämä ei ollut päässyt vierailemaan maalla työkiireidensä tähden, eikä hän ollut tajunnut vierailla tämän luona. Ulko-ovesta asteli siis mitä sädehtivin ilo kasvoillaan päälle neljänkymmenen ikäinen nainen, yllään polviin asti ulottuva hame ja kirkkaanvärinen toppi. Äiti oli juuri sellainen kuin Susanna oli muistanutkin, vaikka tämän kasvoissa olikin muutama uusi ryppy. - Voi Susse, kuinka kivaa saada sinut tänne luokseni! Kuinka pitkä aika siitä onkaan kuin viimeksi nähtiin! Äiti päivitteli rientäessään halaamaan tytärtään. Susanna nolostui automaattisesti, vaikkei näkösällä ollut muita kuin isä - ellei sitten joku utelias tarkkailisi ikkunasta uutta asukasta. - Äiti, älä viitsi. Ei siitä nyt niin pitkä aika ole, Susanna hymähti ja yritti hienotunteisesti päästä pois halauksesta. Viimeinen lausahdus oli ollut kuitenkin täyttä valetta, sillä Susannasta itsestäänkin tuntui, kuin ei olisi nähnyt ikuisuuksiin äitiään. Ja silti tämä oli aivan samanlainen kuin ennenkin, vaikka Susanna oli muuttunut niin ulkoisesti kuin sisäisestikin valtavasti. Kyllä maailma oli ihmeellinen. - Täytyy sanoa Liisa, että kiva nähdä sinuakin, mutta olisi kyllä mukavaa, jos te molemmat tarjoaisitte hieman apua tavaroiden kantamisessa. Neiti kun ei ajatellut matkustaa mitenkään kevyesti, isä huikkasi penkoessaan auton tavaroilla täytettyä takaosaa. Takapenkeillekin oli jouduttu ahtamaan tavaraa, sillä tavaratila ei ollut riittänyt. Susannan olisi tehnyt kyllä huomauttaa isälleen, ettei nyt kyse ollut vain viikon vierailusta vaan muutosta. Kolmistaan he saivat kannettua kuitenkin kaikki matkalaukut, kassit ja laukut vain muutamassa erässä asuntoon. Se sijaitsi neljännessä kerroksessa. Jos Susannalla ei olisi ollut kannettavana raskaita kantamuksia, hän olisi kulkenut portaat, sillä hän totesi hissin melkeinpä pelottavaksi. Se oli ahdas ja epämiellyttävä, eikä rautasäleikkö, joka kolahti kiinni meluisasti auttanut yhtään asiassa. Rappukäytävä ei ollut tosin paljoa viihtyisämpi, sillä se oli jopa harmaampi ja pimeämpi kuin mitä sisäpiha oli ollut. Jopa puiset ovet näyttivät menettävän kaiken värinsä siinä ankeudessa. Masentuneena kaikesta, mitä oli nähnyt, Susannalla ei juurikaan ollut minkäänlaisia odotuksia itse asunnon suhteen. Sisälle päästyään hän hämmästyi positiivisesti; asunto oli kerrostaloasunnoksi hyvin tilava ja vaikka äiti ei ollut näyttänyt vaivanneen itseään turhan paljon siivoamisella, oli asunto kutakuinkin viihtyisä. Susanna oli onnellinen nähdessään ne lämpimät värit, mitä äiti oli suosinut sisutuksessa, ja vielä ihastuneempi hän oli siihen ruukkukasvien määrään. Eteisessä, johon ei johtanut yksikään ikkuna suoraan, lehtikasvit näyttivät tosin kuihtuneilta, mutta nähdessään vilaukselta olohuoneen, hän ei voinut olla hymyilemättä nähdessään, miten epätoivoisesti äiti oli yrittänyt änkeä ikkunalaudan täyteen kasveja. Siellä, suuren ikkunan ääressä, niillä oli mahdollisuus kukoistaa, mutta muut talon kasvit näyttivät huonovointisilta. - Sinä saat tämän huoneen kokonaan käyttöösi, Susse. Se ei ole hääppöisesti sisustettu, mutta jos kaipaat sinne jotain, uutta lamppua tai verhoja esimerkiksi, niin voimme kyllä käydä ostamassa, äiti selitti avatessaan valkoisen oven käytävän perältä. Se johti juuri hänelle sopivan kokoiseen huoneeseen, jota täyttivät parvisänky, korkea kaapisto ja nojatuoli, joka oli samanlainen kuin olohuoneessakin oleva - se oli luultavasti kuulunutkin sinne alunperin. Tapetti oli vaaleanruskea ja Susanna piti siitä heti alusta asti. Se muistutti paljon hänen vanhaa huonettaan. Isä halusi jutella äidin kanssa kahden kesken, joten aikuiset jättivät Susannan purkamaan tavaroitaan rauhassa. Tyttö oli tästä jopa kiitollinen, sillä kaikki oli hänelle niin uutta, että hän tarvitsi pakostikin yksinäisyyttä ja rauhaa. Ensimmäiset viisi minuuttia hän makasi sängyllä, joka oli pelottavan korkealla. Hän kohotti jalkansa ylös ja huomasi ulottuvansa niillä kattoon. Onneksi kaide oli tarpeeksi korkea, sillä muuten Susanna olisi pelännyt kierähtävänsä alas sängystä. Hän kipusi alas parvisängyltä ja kävi nopeasti työpöytänsä alla olevan lipaston laatikot. Ne olivat kaikki tyhjiä, samoin kuin hänen vaatekaappinsa. Hän purki heti osan vaatteistaan, mutta totesi sitten, ettei jaksanut jatkaa. Susanna meni ikkunalaudan luokse. Hän oli iloinen, että hänen huoneessaan oli ikkuna, sillä se olisi muuten ollut hyvin ankea ilman luonnon valoa. Hän kurottautui avaamaan ikkunan, joka oli yhtä suuri ja korkea kuin muutkin talon ikkunat. Mutta sen sijaan, että ikkunasta olisi tuulahtanut raikas siitepölyn täyteinen tuoksu ja näköala olisi ollut vehreää kasvillisuutta ja tyyntä peltoa, joka melkein kuin lainehtisi tuulessa, oli tilalla vain kaupungin likainen ilma pakokaasunkatkuineen ja avara asfalttipiha, jota väritti vain muutama auto. Äkkiä Susanna unohti kaikki ne mukavat pienet asiat, jotka olivat tässä paikassa häntä vielä vähän aikaa sitten viehättäneet, ja hänen mielensä täyttyi koti-ikävästä. Hän nojasi ikkunalautaan ja nyyhkytti äänettömästi, jotteivät hänen vanhempansa kuulisi. Hänellä ei ollut enää paluuta, niin pitkälle hän oli jo tullut.