Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
maggie, 30.08.2009 23:43
Katsottu 1266 kertaa
Ne antoivat minulle kuoleman kasvot. En tuntenut heitä sen tarkemmin tai tiennyt heidän nimiään. Joskus kuljin kaduillasi ja toivoin kohtaavani ystävällisen tuntemattoman, tai edes vähän tutumman vieraan. En kuitenkaan uskonut toivovani liikaa. Tai tiennyt kohta vastaan tulevasta kohtalosta. Se oli kuitenkin muuttava kaiken, suunnan ja päätepisteen. En tiennyt tarkkaa suunnitelmaa, sitä minkä aika kirjoitti. Todellisuuteni alkoi kuitenkin hämärtymään ja heräsin vasta kun sydämeni oli jo pysähtynyt; se lakkasi lyömästä sinun tahtiisi ja unohdin kun yritin unohtaa. Tuska oli liian kova ja toivo liian hataralla pohjalla, ei siihen ollut voimia uskoa. Ei kohtalo minulle armoa antanut ja löi yhä lujempaa sydämenlyötieni tahtiin. On vaikea päästä pakoon omaa hengitystään jos meinaa vielä elää. Tarkoitukseni selvisi minulle vasta myöhemmin, vasta sitten kun lyönnit olivat loppuneet, kun kuu oli jo peittynyt pilveen ja värjäytynyt punaisella. En kai enää koskaan tule tavoittamaan niin kirkasta punaista vaikka se seuraakin minua muistona koko ajan, jokaisessa kadunkulmassa ja vastaantulijassa. Etsin sinun silmiäsi kai loppuun asti ja lakkaan vielä itsekin uneksimasta. Taivaankappaleiden välinen sopimus kiertoratojensa paikoista loppuu jo.