-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Alina

aura, 14.09.2009 19:58
Katsottu 1103 kertaa

Alinan sukat olivat makkaralla ja hänen hiuksensa valuivat kosteina pitkin selkää. Alina istui yksin valtavassa autiossa huoneessa, jonka seinät vastasivat hänen muminaansa. Kaiku kertautui vielä monenkertaiseksi, sillä huoneessa ei ollut verhoja, eikä mattoja. Ei mitään mikä pehmentäisi sen kovia sanoja. Alinan sisällä kasvavat sanat sen sijaan tuntuivat pystyvän mihin tahansa voimakkuuteen. Ne kuiskasivat välillä ja välillä vain hymähtivät hänen hassuille nuoren tytön haaveilleen. Toisinaan ne huusivat ja riehuivat hänen ohimonsa alla ja Alinalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin huutaa ja meuhkata itsekin. Sitä muut eivät koskaan tuntuneet ymmärtävän. Miksi hän oli niin kovasanainen? Siihen ne kiinnittivät huomiota. Eivät koskaan siihen, että suurimman osan ajasta Alina kuitenkin oli kovin hiljainen. Niin hiljainen, että joskus hänen itsensäkin oli keskityttävä, että pystyisi tuntemaan ja kuulemaan oman hengityksensä. Hänestä tuntui, että ne muut eivät sitä useinkaan kuulleet. Siksi hän huusi. Hän paiskoi huoneensa tavaroita ja lennätti äidin perintönä saamia Arabian kuppeja pitkin keittiön keltaiseksi maalattuja seiniä, jotta äiti edes joskus teeskentelisi kuuntelevansa. Jos hän oli hiljaa, ne alkoivat pian puhua hänestä kolmannessa persoonassa. Ikään kuin hän itse ei olisi paikalla ollenkaan. Puhuivat hänen ylitseen kuin hän olisi näkymätön. Se oli Alinan suurin voima, kuin ikioma salattu supersankarin lahja. Hän osasi olla näkymätön. Alina osasi sulautua olohuoneen sohvaan ja tuijottaa ulos luokan ikkunasta niin, että hän ei oikeastaan edes ollut siellä. Ja muut lakkasivat pian näkemästä häntä. Ongelma muodostui, kun Alina viimein ymmärsi, ettei hän oikeastaan edes halunnut olla näkymätön. Hän halusi tulla huomatuksi riisuessaan kenkiä eteisessä tai istuessaan ruokalassa. Tahto Alinan sisällä kasvoi, mutta kukaan muu ei sitä tuntunut huomaavan. Niinpä Alina alkoi käydä kamppailua itsensä kanssa. Muut kun eivät kerran halunneet. Kun kamppailut purkautuivat, Alina ei kauaa jaksanut tapella niitä vastaan. Kun Alina ensimmäisen kerran heitti hammasharjan isänsä niskaan, isä kääntyi yllättyneenä. Sitä Alina ei edes ollut odottanut. Silti niin tapahtui; isä kääntyi ja katsoi häntä. Alinaa. Häntä sekä hävetti, että hän janosi lisää. Häntä hävetti heitellä tavaroita, kuin pahainen uhmaikäinen. Mutta se katse. Se sai Alinan tuntemaan olevansa elossa. Hän oli jo ehtinyt epäillä, että oli tullut niin hyväksi kokeiluissaan olla näkymätön, että se oli muuttunut pysyväksi olotilaksi. Selvästikään niin ei ollut, sillä isä näki hänet. Isä katsoi suoraan häneen, eikä hänen ohitseen. Hän jopa puhui Alinalle. Tai huusi. Selvästikään hän ei pitänyt hammastahnaisesta kuolavanasta hiuksissaan, mutta se ei haitannut. Alina oli olemassa. Niin se alkoi; aluksi harvoina, kotona tapahtuvina purkauksina. Pian ne kuitenkin laajenivat isommiksi ja päivittäisiksi. Koskaan Alina ei purkautunut koulussa. Vain kotona, se riitti. Riitti, että hänet nähtiin siellä, missä hän suurimman osan päivästään joka tapauksessa vietti. Kun äiti tai isä tai isosisko katsoi häntä pyytäen anteeksi, tuntien vihaa tai joskus hieman surullisesti. Hetket menivät kuitenkin pian ohi, ja he palasivat omiin oloihinsa unohtaen Alinan olemassaolon jälleen. Sitä Alina eniten inhosi. Kuinka he pystyivät lokeroimaan elämänsä niin, että jos hetki ei tapahtunut nyt, sitä ei ollut olemassa? Hetki oli unohdettu kokonaan. Niinpä Alina alkoi purkautua yhä useammin ja yhä raivoisammin. Ja hänet kiikutettiin hoitajalle. Äiti antoi hänelle kyydin terveyskeskuksen pihaan, ja kaasutti nopeasti pois. Poissa silmistä, poissa mielestä. Hoitaja oli mukava, hän oli läsnä joka hetki. Alina saattoi olla hiljaa tai huutaa, mutta hoitaja ei laskenut katsettaan hänestä. Hoitaja todella katsoi häntä, ei hänen ohitseen. Hoitaja tiesi, että Alina oli olemassa. Tunnin ajan. Se ei ollut tarpeeksi. Miten kukaan haluaisi olla olemassa vain tunnin viikossa ja loput 167 tuntia näkymätön? Alina ei ainakaan. Niinpä hän tarttui isän partaveitseen, joka vielä tuoksui isän iholle, ja painoi sen hellästi rannettaan vasten. Ainakin kipu oli totta. Kun Alina oli kokeillut isän höylää tarpeeksi usein, hän yht’äkkiä muuttui taas näkyväksi. Alina ei oikein itsekään tiennyt mitä tapahtui, mutta äidin löytäessä hänet saunan lauteilta verta reisillään, hän oli näkyvä. Ehkä se oli veri, joka hänen sisällään oli yhtä näkymätöntä kuin hän itse, mutta ulos päästessään muodosti niin vahvan kontrastin hänen valkoista ihoaan vasten, että äiti ei voinut olla huomaamatta. Tai ehkä äiti ei sittenkään nähnyt häntä, vain karmiininpunaisen lammikon hänen ympärillään ja ymmärsi. Soitti ambulanssin. Nyt Alina oli täällä autiossa huoneessa, joka ahdisti yhtä paljon kuin vapautti. Kun hän oli täällä, hän ei voinut olla näkymätön. Ei ollut mitään taustaa mihin sulautua. Silti hän sai huutaa, eikä kukaan kieltänyt. Hän sai olla juuri niin näkyvä kuin halusi.

Kommentit

joku vaan, 09.04.2010 19:05

Tässä on mielenkiintoinen idea. Tarina itsessään on hyvä ja kulkee hyvin, rakenne toimii. Vaikka tällaisessa kerrontatyylissä on omat puolensa, tästä tulisi luultavasti parempi jos siinä olisi edes vähän repliikkejä tai se olisi preesensissä. (Preesens tuppaa tekemään teksteistä aidompia.)

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net