Kirjoitukset

Joulusatu...

Ansku, 09.12.2003 0:00
Katsottu 3142 kertaa

Ulkona oli kylmä ja pimeä. Olin kävelemässä kotiin päin vain lyhyt hame ja farkkutakki päälläni. Meillä oli ollut joulujuhlat, joten siksi en ollut pukenut enempää vaatetta päälleni. Lisäksi olin pitänyt itsestään selvänä, että saisin kyydin kotiin, mutta ei. Vanhempani olivat menneet neljävuotiaan pikkusiskoni joulujuhliin, koska hän oli saanut pääosan koko tarhan esityksessä. Heille oli ilmeisesti tärkeämpää joku vauvojen esitys kuin meidän bändin ensiesitys koko koulun edessä. Minulle se varsinkin oli jännittävää, koska laulan kaiken yksin. Olisin halunnut vanhempieni kuulevan sen, koska olimme harjoitelleet sitä koko vuoden. Vanhempani vain sanoivat, että kyllä minun lauluja ehtii kuunnella iät ja ajat kun bändimme saa enemmän mainetta ja kunniaa, mutta pikkusiskoni esitys olisi vain kerran elämässä. Joskus minusta tuntui, että en haluaisi koko maailmassa muuta, kuin sen että pikkusiskoni katoaisi, tai että hän ei olisi koskaan syntynytkään. Varmasti se pieni ääliö tulee ärsyttämään minua heti kun tulee kotiin. Ei hän muuta osaa tehdäkään. Tällä kertaa ärsytyksen aihe on joulujuhlat. Siskoni kuitenkin kehuu omia joulujuhliaan koska isä ja äiti olivat siellä. Onneksi en sentään nuku samassa huoneessa sen ääliö siskon kanssa. Se olisi jo liikaa. Onneksi en asu kovin kaukana koulusta ja onneksi tiedän missä vara-avain on. Kun sain kohmeisin sormin oven auki minua odotti uusi ikävä yllätys jonka siskoni oli järjestänyt. Viime viikolla saamani uusi kannettava cd-soitin oli maassa, täysin hajalla. Se oli viimeinen pisara. Huusin niin kovaa kuin lähti. Kirosin siskoani, kiljuin ja huusin. Tiesin, ettei kukaan kuullut, mutta se ei minua haitannut. Todellakin oli pikkusiskoni onni, ettei ollut kotona. Olisin muuten varmaan kuristanut hänet. Mielessäni pyöri vain yksi ajatus: kunpa minulla ei olisi tuollaista siskoa! Olin ehtinyt rauhoittua hieman kun muu perheeni tuli kotiin. Seisoin rauhassa oven vieressä olevaan kaappiin nojaten ja pistin uuden rikkinäisen kannettavani sisareni nokan eteen. ”Hups... Se tipahti vahingossa.” Sisareni sano ja jatkoi matkaansa mitään välittämättä. Näytin äidillekkin kannettavaani ja onneksi äidillä oli järkeä päässä, koska hän lupasi että vie sen heti ruoan jälkeen korjaajalle. Sisareni onni taas kerran. Menin huoneeseeni lukemaan uusinta Suosikki-lehteä. Sisareni tuli viereen kiusaamaan minua. ”Onpa ruma akka tuossa sivulla” hän sanoi. ”yhtä ruma kuin sinä.” ”Sinulla oli tyhmät juhlat jossa äiti ja isä ei ollut. Ku ei ne halua tollasen tyhmän joulujuhliin tulla. Eikä ne jaksanu kuunnella sun rumaa lauluääntä. Eikä nähä sun tyhmää bändii.” ”Mene muualle Oona mä en jaksa kuunnella sua nyt!” Huusin hänelle. Ruuan jälkeen lähdimme korjaajalle. Lähdimme Oonan kanssa mukaan, koska korjaamon oli kaupunkimme suurimman ostoskeskuksen yläkerrassa. Matka ei mennyt hyvin koska Oona yritti taas haastaa riitaa. Vihdoinkin perillä minun epäonneni ei näyttänyt loppuvan. Äiti käski että minun pitää katsoa Oonaa sillä aikaa kun hän käy korjaajalla. Tänään tosiaan ei ollut minun onnenpäivä. Eikä tullut olemaan. Tietenkään Oona ei olisi halunnut samoihin kauppoihin kuin minä, mutta koska olin vanhempi päätin mihin me mennään ja tällä kertaa Oonalla ei ollutkaan sananvaltaa. Halusin tietysti meikki- ja vaatekauppoihin ja Oonan piti tulla perässä. Kävimme ensin the body shopissa katselemassa meikkejä. Sen jälkeen lähdimme vaatekauppoihin. Olimme Seppälässä, kun löysin aivan ihanan topin. Tietty minun oli pakko sovittaa sitä. Ainut ongelma oli Oona. En tiennyt minne hänet pistäisin siksi aikaa kun sovitan. Samaan pukukoppiin en varmasti menisi Oonan kanssa, koska hän kuitenkin alkaisi valittaa jostakin. Ainut keino enää oli että vannottaisin Oonaa pysymään paikoillaan sillä aikaa kun sovitan vaatteita. Menin pukukoppiin ja riisuin paitani. Tietenkin Oona avasi pukukoppini verhon juuri kun olin saanut t-paidan pois päältäni ja alkamassa juuri pistää toppia päälleni. Kaiken lisäksi pukukopit olivat suoraan liikkeeseen päin ja kaupassa oli paljon porukkaa, jopa kaksi poikaa minun luokalta. En voi sanoin kuvailla miten paljon minua hävetti silloin. Vedin Oonan samaan pukukoppiin missä minä olin, puin kaupan topin ylleni ja aloin karjua Oonalle miten tyhmä ja idiootti tämä oli. En ollut koskaan aikaisemmin suuttunut Oonalle niin paljoa kuin silloin. Käskin hänen häipyä silmistäni ennen kuin saan omat vaatteet päälleni tai hänen kävisi tosi huonosti. Oona säikähti todella paljon ja ryntäsi pois pukukopista ja lähti juoksemaan pois liikkeestä. En tietysti tarkoittanut, että hänen tosiaan on häivyttävä, olin vaan niin vihainen että sanoin mitä sylki suuhun toi. Minun oli päästävä äkkiä Oonan perään ennen kuin hän pääsisi kovin pitkälle. En voinut lähteä paita päällä pois, koska silloin minua olisi luultu varkaaksi. Riisuin topin yltäni niin nopeasti kuin pystyin, puin omat vaatteet ylleni ja ryntäsin kaupasta ulos. Seppälä oli toisessa kerroksessa joten kurkottelin kaiteen yli ja tähystin näkyykö Oonaa. Näin hänen juoksevan ulko-ovea päin. Lähdin äkkiä liukuportaita alaspäin. Ikävä kyllä ostoskeskuksessa oli ruuhka joten en päässyt niin nopeaa kuin olisi pitänyt. Kun pääsin ulko-ovelle en enää löytänyt Oonaa. Harmi että nyt on joulu, koska pihallakin oli kauheat ruuhkat. Juoksin tienreunaan ja pelkäsin näkevän pahimman. Pelkäsin, että hän oli jäänyt auton alle, mutta onneksi tällä kertaa minulla oli onnea. Oona ei ollut jäänyt auton alle, mutta oli juossut sen yli. Oonan lapanen oli keskellä autotietä. Se siis tarkoitti, että hän oli juossut tien yli. Raukka oli nyt jossakin päin kaupunkia, ilman toista lapasta, 30 asteen pakkasessa. Kävin hakemassa lapasen kun autoja ei ollut tulossa. Kun olin hetken ollut helpottunut siitä, että Oona on elossa, minulle iski kauhu. Oona oli jossakin yksin ja kenen syy se oli. Pelkästään minun. Minun takia neljävuotias pikkutyttö oli jossakin päin suurta kaupunkia ja vieläpä ilman toista lapasta. Miten voisin ikinä sanoa tätä äidille. Huono onneni ei vieläkään ollut jättänyt minua. Juuri kun olin ajatellut äitiä, niin kukahan se tuli viereeni seisomaa. Valahdin aivan kalpeaksi. Hän hymyili iloisesti ja ojensi minulle kannettavan cd-soittimeni. Hän kysyi iloisesti: ”Missäs te kävitte Oonan kanssa? Missä muuten Oona on? Ja miksi sinä olet noin kalpea? Oletko sairas?” En kestänyt enää. Ojensin äidille Oonan lapasen ja purskahdin itkuun. ”En tiedä… EN TIEDÄ! Etsin kaikkialta mutten löytänyt häntä.” itkin. En ole koskaan nähnyt äitini säikähtävän noin paljon. Nyt hänkin valahti kalpeaksi. Hän tarttui minua kädestä ja juoksutti minut autolle, missä hänen puhelimensa oli. Hän otti puhelimen ja soitti poliisille. Hän melkein itki puhelimeen selittäessään, että neljävuotias tyttö oli yksin kaupungilla. Kun hän oli lopettanut ja pyyhkinyt kyyneleet silmistään hän katsoi minua raivoissaan. En ole koskaan nähnyt häntä niin vihaisena. ”Mitä tapahtui? Nyt sinun on paras kertoa kaikki! Mihin jätit Oonan?” Hän huusi minulle. Selitin itkien mitä oli tapahtunut ja hoin ties kuinka monesti että se ei ollut tarkoitus. Heti kun olin saanut kerrottua mitä oli tapahtunut, äiti käski minut ulos autosta ja käski minut etsimään Oonaa. Päätimme, että tapaamme tässä tunnin päästä ja molemmat lähtevät eri suuntiin. Menimme molemmat sen tien toiselle puolelle mistä olin löytänyt Oonan lapasen. Äiti käski minun kysyä aina silloin tällöin vastaantulijoilta Oonasta ja luvata heille 100euron palkkio jos he löytävät Oonan. Minä lähdin vasemmalle ja äiti oikealle. Tänään ei tosiaan ollut onnenpäiväni. Vaikka toisaalta olinhan minä toivonut, että Oona katoaisi, mutta en tosiaan tarkoittanut sitä. Kiertelin kaupunkia ristiin rastiin. Kyselin melkein jokaiselta vastaantulijalta olivatko he nähneet pientä, vaaleahiuksista tyttöä, mutta kukaan ei ollut nähnyt. Kävin lelukaupoissa ja kaikkialla mihin pieni tyttö voisi mennä. Luulen, että olisin voinut löytää Oonan, mutta kun oli niin hirveä ruuhka, etten olisi nähnyt, vaikka Oona olisi ollut viiden metrin päässä suoralla kadulla. Minä en voi tajuta kuinka olin ollut niin ääliö, että olin huutanut Oonalle ja käskenyt hänen häipyä. Palasin tunnin päästä takaisin autolle. Äidilläkään ei ollut mukanaan onnea. Hänkään ei ollut löytänyt Oonaa. Kotimatka ei mennyt hyvin. Äiti huusi koko alkumatkan minulle. Sitten hän itki ja sitten taas huusi. En oikeasti ollut ikinä nähnyt häntä niin vihaisena. En kyllä ihmettele yhtään. Minun syynihän se oli, että neljävuotias siskoni oli yksin kaupungilla, ilman toista lapasta. Istuin hiljaa koko matkan. Minua alkoi hävettää. Mitähän isä sanoisi. Ei varmasti hyppisi riemusta. En ole ikinä hävennyt näin paljoa. Kuten arvasin, isä ei hyppinyt onnesta. Hän huusi minulle vielä pahemmin kuin äiti. Minä en tällä kertaa väittänyt vastaa. En edes yrittänyt puolustautua. Totta. Kaikki oli totta. Olin idiootti. Miten olin koskaan voinut olla niin typerä, että käskin hänen häipyä, vaikka olinkin puolipukeissa. Vanhempani eivät varmaan koskaan enää voisi rakastaa minua, niin kuin ennen tätä. He varmasti muistaisivat ikänsä, että minun takiani he menettivät toisen lapsensa. Tänään on jouluaatto, mutta Oonaa ei oltu vielä löydetty. Olimme soittaneet poliisille ainakin miljoona kertaa, pistäneet kaikkialle ilmoituksia ja kuvia Oonasta. Olimme tosiaan tehneet kaikkemme Oonan löytymiseksi, mutta emme olleet löytäneet häntä. Isä ei ollut puhunut minulle sen jälkeen kun oli huutanut minulle tarpeeksi. Makasin sängyllä ja katsoin kirjoituspöydälleni. Siinä oli uusi cd-soittimeni. Sen takia Oona oli poissa. Ehkä lopullisesti. Aluksi minusta tämä hiljaisuus oli ihanaa, mutta nyt huomasin että kotona on paljon mukavampaa kun on joku jolle huutaa ja jonka kanssa tapella. Näin en jaksa kauaa. Haluan Oonan takaisin! Täällä on aivan liian hiljaista enkä jaksa enää isän mykkäkoulua. Kävimme kolmestaan kirkossa, isä, äiti ja minä. Nyt ei ollut ketään joka alkaisi valittamaan kesken papin saarnan, ei ketään kenen takia olisi pitänyt hävetä, mutta ei myöskään ketään joka osasi naurattaa huutamalla jotakin kesken papin saarnan. Kirkkokin tuntui todella tylsältä. Tunti tuntui ikuisuudelta. Illalla söimme yhdessä jouluaterian. Ruokana oli kinkkua, perunoita, porkkanalaatikkoa, lanttulaatikkoa, rosollia, kalaa ja vaikka mitä muuta. Sekin tuntui tylsältä, koska kukaan ei leikkinyt ruualla tai valittanut haluavansa katsoa tv:tä tai haluavansa avaamaan lahjoja. Oikeasti en kestäisi toista samanlaista joulua. Yleensä isän veli esittää joulupukkia. Minä tiedän sen, koska hän on itse kertonut sen minulle. Pikkusiskoni tietenkin luulee sitä oikeaksi. En tajua miksi hän tänä vuonnakin tuli, mutta hyvä että tuli. Ovikello soi kymmeneltä. Arvasin, että se on ”joulupukki”, mutta ihmettelin kyllä miksi hän tuli nyt kun talossa ei ollut ketään joulupukkiin uskovaa. No kuitenkin ovelta kuului tuttu lause: ”Onko täällä kilttejä lapsia?”. Huusin että ei ole, jolloin isän veli huusi että: ”No onneksi minulla on yksi kiltti tyttö sylissä” Samalla hän astui sisään sylissään maailman ihanin asia. "löysin tällaisen pikku lahjan tuosta pihalta istumassa portailla." se oli Oona! Äiti katsoi isän veljeen päin. ”Oona!” Hän kiljaisi, loikkasi penkiltään ylös ja juoksi Oonan luo, otti tytön syliin ja halasi niin kovaa kuin pystyi. Isäkin nousi ja otti vuorostaan Oonan syliin. En voinut aluksi uskoa silmiäni. Rakas sisareni oli sittenkin elossa ja terveenä kotona. Parempaa lahjaa en olisi voinut toivoa. Samalla hetkellä maailman ankein joulu muuttui elämäni ihanimmaksi jouluksi. Menin Oonan luo kun isä oli saanut tarpeeksi rutistaa häntä. ”Oona… Ethän ole vihainen minulle! Anteeksi! Anteeksi hirveästi kun huusin sinulle silloin niin kovasti. Saanhan anteeksi?” Nyyhkytin. ”Saat. Jos mä saan anteeksi että rikoin sinun levyn.” hän sanoi ja ojensi selkänsä takaa uuden cd-levyni, jonka olin saanut kannettavan cd-soittimen mukana. Elämä oli ilmeisesti heti palaamassa siihen mitä se oli ennen Oonan katoamista. Mutta tänään en aio raivota Oonalle tippaakaan. Enkä huomenna. Enkä koko jouluna! Halasin häntä ja huudahdin iloisesti: ”Hyvää joulua kaikille!”

Kommentit