Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
aura, 28.09.2009 18:33
Katsottu 1258 kertaa
Sormeni ovat jäässä. Ne kalisevat omia aikojaan vasten muovisia koskettimia. Aivan kuin niillä olisi oma tahto. Minä tahtoisin jo lopettaa, mutta sormet eivät suostu tottelemaan. Pianon ääni on särisevä ja epävireinen. Kaunis kuin kasettikirjan kertojan samettinen ääntämys. Se lämmittää minua jokaisella ruosteisella sävelellään ja vie ajatukseni kauas tästä syksyisestä ahdistuksesta. En tiedä haluaisinko niin, mutta se ei anna armoa. Sormeni eivät anna minun lopettaa näppäilyä, eikä rytmi hidastu lainkaan. Päinvastoin. Se nopeutuu koko ajan juosten edemmäs ja edemmäs. Pois tämän päivän sotkuista. Pois saamattomuudestani. Kipakasta tuulesta. Sinusta. Minä haluaisin olla vähän aikaa masentunut. Olla vain ja maata. Miksi syysmyrsky ei kaatanut minua, niin kuin se teki vastapäisen puiston puulle? Sen se kaatoi, mutta minut vain pakottaa kulkemaan vastaansa. Kumarassa. Taistellen. Pianonkin se melkein vei mukanaan. Ja sinut, mutta minua ei. Epäreilua.