Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
Fundera, 05.11.2009 23:08
Katsottu 1250 kertaa
New Yorkissa aamuaurinko kipuaa hiljalleen ylös kohti leposijaansa. Muutamat valosäikeet löytävät tiensä rakennusten lomitse. Yksi näistä pikkuisista valon sankareista rientää ison roskasäiliön olemattomasta reiästä sisään ja paistaa vahingoniloisesti väsyneen miehen kasvoille. Aivan kuin se olisi tiennyt tämän juuri nukahtaneen, ja syöksynyt sitten nopeasti korjaamaan tilanteen: tämä kaupunkihan ei nuku. Varovasti roskasäiliön kansi aukeaa ja ränsistynyt, likaisiin ja liian suuriin vaatteisiin sonnustautunut keski-ikäinen mies hypähtää alas säiliön reunukselta. Kaupungin melu ei ole antanut hänelle rauhaa hetkeksikään. Aamusta aamuun, päivästä päivään ja yöstä yöhön kaupunki elää saman kaavan mukaan. Samat näyt, äänet ja tuoksut, eikä mikään ole muuttunut tänäänkään. Pääkatua kohti kävellessään äänien sekasorrosta alkaa pikku hiljaa erottua yksittäisiä keskusteluja, joiden taustalla liikennevalot piipittävät, kauppojen mainoksien toistuvat ääninauhat pauhaavat uusimpia tarjouksia ja ihmiset huutelevat takseja. Kukaan ei kiinnitä huomiota laitapuolen kulkijaan eikä hän puolestaan noteeraa ketään – kunnes yhtäkkiä jotain karvaista ja pehmeää kohtaa hänen jalkansa noin polven korkeudelta. Hän pysähtyy äkisti ja katsoo alas. Ihmisvirta jakautuu kahtia hänen kohdallaan; jotkut nyrpistävät nenäänsä ruuhkan aiheuttajille, useimmat kävelevät putkinäkö päällä ohi. Kulkukoira – se nuuhkii miehen housun lahkeita ja kohottaa katseensa läähättäen ylös. Sen tummanruskeita nappisilmiä tuskin erottaa mustien, pitkien karvojen takaa, mutta sen olemus huokuu koiramaista vilpittömyyttä ja harmittomuutta. Kaksi erakkoa tutkailee hetken toisiaan ulkomaailman sulkeutuessa pois heidän ympäriltään. Mies ei tohdi ottaa sivuaskelta ohittaakseen koiran ja jatkaakseen matkaa; tuossa kaltoin kohdellussa olennossa on jotain mikä saa hänet tuntemaan sen vertaisekseen. Hän rohkenee kääntymään kannoillaan hitaasti, ettei ele säikäyttäisi tätä ja palaa lähtöpisteelleen. Ihmisten tuuppimana, mutta myös omasta tahdostaan tummaturkkinen otus seuraa kohtalotoveriaan. Vanhan elintarvikeliikkeen nurkalla mies pysähtyy ja kyykistyy. Koira istuu vastapäätä ja antaa miehen rapsuttaa itseään korvan takaa. Muuta ei tarvita; hylkiöt ymmärtävät toisiaan ja saavat toisistaan voimaa kestääkseen maailman riepotuksen. Miehen elämää nähneet kädet hapuilevat koiran turkin seasta jotain nahkaista: kaulapanta. Siinä lukee Jim. Mies tuumaa... Jim… koira ei näytä tavalliselta lemmikiltä enää, se on kokenut jotain sellaista, mitä ei voisi kuulua tavallisen Jim-koiran elämään. Toiseksi nimekseen tulkoon Kuraturkki, hän päättää. Mies näyttää Jim Kuraturkille asuinpaikkansa erään kaupan takapihalla varastorakennuksen ja jätteiden lajittelupisteen välissä. Jim Kuraturkki tassuttelee perässä jännittyneen tarkkaavaisena, mutta uteliaana. Se on tyytyväinen siihen, ettei sitä taluteta. Mies vaikuttaa miellyttävältä, mutta Jim Kuraturkki haluaa säilyttää itsemääräämisoikeutensa. Se ei uskalla luottaa – ainakaan vielä. Parin vuorokauden tutustumisen jälkeen Jim Kuraturkki kuitenkin jo rentoutuu uuden omistajaehdokkaansa reviirillä, ja alkaa osallistua tämän päivittäisiin rutiineihin. He osoittautuvat kutakuinkin sopivaksi parivaljakoksi. Jim Kuraturkki tuntee sydämeensä hiipivän hiljalleen pienen onnentunteen, jota se ei ole hetkeen tuntenut. Se tuntee pitkästä aikaa kelpaavansa, se tuntee itsensä arvokkaaksi ja tarpeelliseksi. Mies elää rytmiltään yksitoikkoista elämää, johon Jim Kuraturkin on helppo tulla mukaan. Yhdessä he elävät New Yorkin roskaväen elämää, josta heidän välillään vallitseva side tekee kauniimman kuin kukaan ulkopuolinen voisi koskaan kuvitella. Eräänä päivänä Jim Kuraturkin kävellessään miehen kanssa kaupungilla tämä äkisti pysähtyy ja nostaa maasta jotain, mikä ei näytä Jim Kuraturkille roskaa kummemmalta. Miehen ilmeestä ja eleistä se kuitenkin osaa päätellä jotain merkityksellistä tapahtuneen. Mies rapsuttaa Jim Kuraturkkia innoissaan ja lähtee painelemaan katua eteenpäin hihkuen jotain mitä Jim Kuraturkki ei ymmärrä. Mies katoaa sisälle jostain ovesta ja Jim Kuraturkki jää uskollisena odottamaan ulkopuolelle. Mies palaa teeskennellyn tyynenä pilke silmäkulmassaan. Hän pitää lujasti povitaskustaan kiinni ja menee puolijuoksua Jim Kuraturkin ohi. Tämä lähtee uteliaana seuraamaan. Loukossaan kaupan takapihalla mies yllättäen kerää olemattoman omaisuutensa muovisäkkiin vihellellen ja lauleskellen samalla. Yhä kummastellen moista Jim Kuraturkin mielessä kasvaa epäilys. Sillä ei ollut kuin huonoja muistoja siitä, että ihmiset laittavat tavaroita kasaan tuolla tavoin. Mies ei edes katso sitä lähtiessään taas. Jim Kuraturkki yrittää seurata ystävänsä kintereillä, mutta äkisti mies kääntyykin ympäri ja työntää sitä jalallaan rintakehästä poispäin öristen jotain. Jim Kuraturkki pysähtyy ja katsoo miehen loittonevaa selkää niin kauan kuin pystyy. Niin tulee jälleen yksi pieni ja viaton sielu hylätyksi eikä se ole helposti pelastettavissa.