Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
rufen, 22.11.2009 18:11
Katsottu 1503 kertaa
Taustatietoja: Tämä tarina on osa suurempaa kokonaisuutta, josta en ole näyttänyt yhtäkään pätkää kenellekään. Minusta tämä silti toimii yksinäänkin. Otsikko oli hyvin vaikea keksiä, ja se jäikin kömpelöksi (kokonaisuuden sisällä tämä nimi on vain satunnainen numero). Tämä saattaa olla hieman sekavampi kuin aiemmat tekstini, sillä olen kirjoittanut tämän vain aiemmin käsin; en tehnyt yhtäkään versiota vielä. Viimeistelemätön siis. Oma tietokoneeni on rikki eikä nyt ole paljoa aikaa muokkailla tekstiä. Haluan silti julkaista tämän jo. Kerran tälläkin tavalla, huolimattomasti :) Kauhistuttaa suhtautua omaan luomukseen näin keveästi! * Minulla on niin paljon huolia. On tuo ilkimys, joka on jatkuvasti kynsineen kimpussani. On tämä talo, jossa on aina kylmä, jollei nuku nenä patterissa. On tuo kurainen piha, jossa vain likaa tassunsa. Hän sanoo, että minulla on hienot valkoiset sukat, missä hän on oikeassa. On sääli tahrata niitä. Ja sitten on tämä ikävä. Hän on muualla. Hän on hylännyt minut. Hän lähti monta kevättä sitten. Ensin en ymmärtänyt sitä. Olin varma, että hän tulee takaisin. Pian. Hän tulikin, mutta lähti nukuttuaan kaksi yötä vanhassa vuoteessaan. Ennen hän nukkui siellä joka yö. Torkuin hänen jalkojensa vieressä, mutta jos hän oli apeamielinen, kehräsin hänen kylkeään vasten. Olen varma, että hänellä on kurja olo siellä missä hän on nyt. Minä ainakin tunnen itseni orvoksi. Olen hänelle kiukkuinen silloin, kun hän tulee kylään (miten omaan kotiinsa voi tulla vierailulle?). Hän on jättänyt minut yksin kylmään, enkä voi antaa hänelle anteeksi. Haluaisin. Käännän hänelle häntäni. En ole pehmolelu. Hän on kertonut minulle, että synnyin hänen nukenvaunuihinsa. Hän ei ole enää poikanen. Vaunut, nuket ja minä olemme jääneet hänen elämästään. Olen käynyt hänen pesässään muutaman kerran. Siellä on synkkää ja hän pitää synkästä. Yleensä aluksi piilottelen sängyn alla, ihan vain näön ja tavan vuoksi. Siellä on paheksuttavaa pölyä. Kun tulen näkyville piilopaikastani, hän riemuitsee! Hän istuu lattialla kanssani ja silittää minua. Minusta tuntuu, että kiviset huolimöykyt päässäni sulavat hänen paijailluillaan. Minun on hyvä olla. Hänen luonaan en kaipaa ulos. Näen ikkunasta suuren likaisen rakennuksen, mutta en ikävöi reviiriäni. On mukava levätä välillä. Olla lämpimässä rauhassa. Alan olla jo vanha. Olen tuntenut hänet puolet hänen elämästään. En ole vihainen siitä, että hän lähti. Hänellä ei ole turkkia ja vaarallisia kynsiä. Hän ei olisi selvinnyt, jollei olisi paennut.
rufen, 10.12.2009 0:44
hihii, kiitos :)
janifilth, 12.12.2009 22:29
Pitkä aika, ei merta..=) Pakko sanoa, että huomaa selvästi että juuri sinä olet tämän kirjoittanut, ja että tämä on vasta ensimmäisiä versioita. Aika ovelaa jotenkin, että raakilemaisuutta ei välttämättä huomaa, ellei ole tutustunut aiempiin teksteihisi, siksikin valmiilta tämä tuntuu. Itsepä olet riman niin korkealle nostanut..=) Kaikesta huolimatta tämä ote jostakin pidemmästä on hyvä. Olet onnistunut sisällyttämään pieneen tilaan (ainakin melkein) kokonaisen tarinan, joskin edelleen vaivaa tunne, että tämä on todellakin vain osa jotain suurempaa. Ja edellämainituista syistä johtuen tätä on aika vaikea tällaisena alkaa arvostelemaan.. Tätä täytyy saada lisää! Ja sitten vielä vastinetta Arachnosista ja Revontulista.. A:n kohdalla kävi niin, että ehkäpä juuri fobian ansiosta tarinasta tuli visuaalisin kirjoittamani, ja muutenkin (ainakin omasta mielestäni) erilainen, sisältäen jopa aina välttelemääni huumoriakin. Tietoa hämiksistä tuli hankittua, kun fobia uhkasi riistäytyä käsistä koskemaan kaikkea, millä on useampi kuin kaksi jalkaa.. Kirjoitusprosessi tapahtui suurimmaksi osaksi jalat irti lattiasta.=) Revontulet on novelli, jonka siis kirjoitin vuosia sitten, ja muuttui uudelleenkirjoituksen myötä melkoisesti. Tulet ovat kiehtoneet minua lapsesta asti, enkä oikein voi kuvitellakaan eläväni paikassa jossa niitä ei näkisi.. Onneksi laaja on, tämä lapin maa, eikä tarvi kotinurkkiin jäädä sen takia! Ja olen kyllä yrittänyt kirjoittaa pidempääkin, mutta tuo Noita on pisin jonka olen valmiiksi asti saanut. Ongelmana on useimmiten se, miten tapahtumat saisi pidettyä edes jonkinlaisessa järjestyksessä, kun asioita pukkaa mieleen enemmän kuin paperille ehtii saamaan. Esim tuon "Noidan" uudelleenkirjoituskin kesti about pari kuukautta, eikä se vieläkään ole oikein valmis.. Aiheestahan saisi vaikka neliosaisen trilogian..=) Ja vielä kerran haluan kiittää sinua rakentavasta, joskin toisinaan "liian hyvästä" palautteesta..=)
tuulihei, 01.12.2009 17:34
Kaunis, lämmin pikku tarina. Tyyli on hyvin ehjä ja yhtenäinen eikä kömpelyydestä tai huolimattomuudesta ole tietoakaan. Miau!