-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Sataman valot ja äänet

Jumezat, 28.11.2009 23:41
Katsottu 1187 kertaa

Osallistuin tällä novellilla kirjoituskilpailuun pari vuotta sitten. Mainetta ja kunniaa ei herunut, mutta toivottavasti tästä on silti iloa :) *** Elokuun loppu ei kai itsekään tiedä, onko osa syksyä vai kesää. Päivällä saattaa olla vielä lämmin, mutta yöt muistuttavat tulevasta talvesta. Illan tullen ihmiset pakenevat koteihinsa, jos suinkin voivat. Kun kädessä on kuppi kuumaa teetä, ulkona puhaltava kylmä tuuli on helppo sulkea pois mielestä. Siinä mielessä minä olin erilainen. Juuri sillä tavoin olin rikkaampi kuin useimmat – minä en paennut. Minun ei tarvinnut, sillä olin yhtä luonnon kanssa. Elokuun tyttö, syyskesän neito, niin minua kutsuttiin. Eivät ystäväni, vaan äitini ja mummoni. Se oli meidän kolmen pieni salaisuus. Muut olisivat nauraneet, jos olisivat tienneet – siksipä emme kertoneet heille. Eivätkä he voisikaan ymmärtää, eiväthän he ole kesän lopun lapsia. Olin aina tuntenut yhteyttä syksyiseen luontoon. Kun marjat ja hedelmät kypsyivät, kun puut alkoivat pukea ylleen värikkäimpiä vaatteitaan – silloin tunsin olevani kotona! Siinä missä muut näkivät kesän kuolevan, minä näin värien, tuoksujen ja makujen huumaa. Turvallisuuden ja itsevarmuuden tunne lainehti sisälläni sinä iltana. Istuin satamassa kontin päällä ja haistoin mereltä puhaltavaa tuulta. Viima nousi aina auringon laskiessa, ja minä rakastin sitä. Se vilvoitti kasvojani, puhalsi hiukseni taakse ja toi mukanaan uutta, puhdasta ilmaa. Jokaisella hengenvedolla minut täytti onnellisuuden tunne, kuin olisin rakkaan ystävän seurassa. Kello oli melkein yksitoista. Olin viettänyt satamassa jo yli kaksi tuntia. Viihdyin siellä – tarkemmin sanoen se oli yksi lempipaikoistani. Kulutin aikaani kävellen ympäriinsä, katsellen laivoja, miettien elämää ja nauttien meren äänistä. En olisi saanut olla siellä, tiesin sen. Monta kertaa joku sataman työntekijöistä oli yrittänyt saada minut kiinni. Olin kuitenkin vikkelä jaloistani ja tunsin paikan hyvin, varmaan paremmin kuin kukaan muu. Sinä iltana minun ei tarvinnut juosta pakoon ketään. Kukaan muu ei viihtynyt satamassa sellaisella ilmalla. Isäni jaksoi aina ihmetellä, missä vetelehdin päivät pitkät – ja minä annoin hänen tietämättömyytensä jatkua. Ei hän olisi ymmärtänyt kuitenkaan. Äiti puolestaan oli arvannut asian laidan, olihan hän itse viettänyt lapsuutensa samalla tavoin. Usein hän isän huomaamatta soi minulle tietäväisen hymyn, ja minä vastasin iskemällä silmää. Havahduin ajatuksistani, kun taivaalla välähti salama. Se häivytti hetkeksi katulamppujen keltaisen valon ja iltataivaan leikin aallokossa. Jyrinä seurasi pian perässä, vaientaen tuulen suhinan ja meren kuiskaukset. Lokit huusivat vielä viimeisen kerran, ennen kuin lähtivät lentämään suojaan. Katsahdin taivaalle. Tuuli oli tuonut mukanaan tummia pilviä. Aurinko heitti viimeiset säteensä taivaankannelle. Oranssia hehkua vasten näin pilvistä putoavan harson – kohta alkaisi sataa. Minua se ei haitannut, sade oli ystäväni siinä kuin tuulikin. En kuitenkaan halunnut isän kyselevän. Tiesin, että hän pitäisi minulle puhuttelun muutenkin, olihan kotiintuloaikani mennyt ohi jo aikaa sitten. En kaivannut lisäsaarnaa kastuneista vaatteista. Haikein mielin kapusin alas kontin päältä. Syysiltoja ei ollut monta muutenkaan, ja nyt yksi niistä meni sivu suun. Sade lähestyi vauhdilla. Pilvet olivat jo peittäneet taivaan, jyrinä kuului yhä lähempää. Ensimmäiset pisarat putosivat päälleni. Tajusin, etten millään ehtisi kotiin kastumatta. Aloin siitä huolimatta juosta – en ehtisi kastua aivan läpimäräksi. Salamat valaisivat taivasta yhä tihenevään tahtiin. Oli tulossa kunnon myrsky. Sadekin tuntui panevan parastaan – se voimistui joka askelella, vyöryi alas kuin tahtoisi hukuttaa maailman alleen. Jyrinä löi korvat lukkoon ja peitti alleen muut äänet. Vedin hupun päähäni ja kiristin tahtia. Juostessani kohti sataman porttia jalkani lipesi märällä asfaltilla. En ehtinyt edes huutaa, kun jo osuin veteen. Pääsin nopeasti pintaan, mutta se ei paljon auttanut – en päässyt pois vedestä. Vaikka olin hyvä uimari, en mahtanut merenkäynnille mitään, vaan aallot heittelivät minua kuin lastua. Sain otteen paksusta betonipylväästä, mutta se oli liian liukas kiivettäväksi. Huusin apua, vaikka sisimmässäni tiesin, ettei kukaan kuulisi. Kaikki olivat sisällä kodeissaan, viettämässä iltaa takkatulen loisteessa. Roikuin kiinni pylväässä epätoivon vimmalla. Otteeni oli pettää vähän väliä, kun aallot yrittivät repiä minua mukaansa. Aloin täristä – pelosta, uupumuksesta ja kylmästä. Meri ei ollut enää kesäisen lempeä. Hampaani kalisivat yhteen, hiukset liimautuivat kasvoihini ja vaatteet roikkuivat ylläni märkinä ja painavina. Ukkonen löi rumpujaan ylläni ja tiesin, että huutaminen oli turhaa. Vähän ajan päästä huomasin, että tärinä alkoi laantua. En ollut enää edes kylmissäni, saati sitten peloissani. Miksi olisin ollut, nyt kun aallotkin tuntuivat lempeämmiltä? Lämpö levisi ensin sisimpääni ja sitten raajoihini. Minut valtasi suorastaan euforinen tunne. Tajusin hymyileväni – olin saanut uuden ystävän. Meri oli ystäväni! Olin niin onnellinen, että olisin halunnut laulaa! Sen sijaan kuuntelin meren laulua. Kauniilla äänellä se kertoi minulle tarinoita, samoja, joita suolainen tuuli oli tuonut mukanaan. Paitsi että tällä kertaa ne olivat todellisempia. Tällä kertaa pääsisin niihin mukaan. Hitaasti päästin irti pylväästä ja laskeuduin ystäväni lämpimään, rakastavaan syliin. Ja siinä kelluessani näin valon. Se peitti alleen kaiken muun. Salamat jäivät sille toiseksi, aivan kuin katuvalot jäivät salamoille. Ihmeellinen, valkoinen valo oli kirkkaampi kuin mikään sataman valoista. Se laajeni ja sulki minut sisäänsä. Valossa kaikui ääni, kaunein musiikki mitä kuvitella saattaa, vielä kauniimpi kuin meren laulu. Ja sen lämmössä puhalsi vilvoittava tuuli – kuin elokuinen merituuli, joka pyyhkii hiukset kasvoilta. Minun Taivaassani on aina syksy.

Kommentit

Akhilleus, 07.12.2009 13:26

Erittäin tunnelmallinen kuvaus syksystä ja luonnon kauneudesta ja karuudesta. Loppu oli haikea, mutta ei surullinen. Yksinkertaisesti kaunis tarina!

Cloverfield, 08.12.2009 10:29

Kiitos kun luit novellini, huomasithan lukea sen ensimmäisen osan?

Akhilleus, 08.12.2009 11:01

Kiitos paljon kommentistasi! Kiva kun pidit lopusta. :)

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net