-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Tie

MikeBarn, 29.11.2009 3:22
Katsottu 1247 kertaa

Niin usein tiukan paikan tullen tie näyttää löytyvän juuri päinvastaisesta suunnasta. Hetkellistä unohdusta, joka tätä reitinvalintaa seuraa, alkavat kuitenkin pian varjostaa sadepilvien lailla kuvitelmat siitä, miten olisi voinut olla. Kutsutte sitä luultavimmin pelkuruudeksi. Termi on sikäli harhaanjohtava, että kääntäessäni selkäni taistelun äänille, ja paetessani käskyjä uhmaten takaisin kohti tutumpaa ja turvallista, ei pelon tunne täyttänyt suurtakaan kaistaletta mieleni monimutkaisesta kokonaisuudesta. Se päättäväisyys, joka voimistuen täytti tajuntani sopukat äänimaiseman jäädessä yhä kauemmas ja kauemmas tuntemattomaan, ei jättänyt kuin korkeintaan pienen tilankaistaleen muille inhimillisille tuntemuksille. Äänimaiseman, jossa pitkään jatkunutta piinaavaa ja pahaenteistä hiljaisuutta seurasi sekoitus kuolevien viimeisiä tuskanhuutoja niiden elämien perään, jotka eivät koskaan koittaneet. Ymmärrän kuitenkin pelkuri-termin käytön. Sehän se, rintamakarkuri. Minä. Miksi sitten toimin niin? Luulin seuraavani vain omaa oikeata polkuani. Päivä oli kääntynyt jo myöhäiseen yöhön kun sallin itseni höllätä juoksuaskeleeni niin verkkaisiksi, että ne täyttivät enemmänkin kävelyn kriteerit. Välkehtivät valot, sekä sekasortoiset äänet olivat jälleen kutistuneet vain häivähdyksiksi horisontissa. Ympärilläni näkyi maantasalle revittyjä rakennelmia, ja aavemainen hiljaisuus peitti alleen kiivaan taistelun raiskaaman maaston. Siellä täällä seisoi vielä horjuen pystyssä rakennelmia, jotka luultavasti auvoisimpina aikoina olivat kätkeneet sisäänsä onnellisiakin muistoja. Päätin asettua aloilleni, ja etsin suojaisan paikan ladoksi arvelemani rakennuksen seinän reunustalta. Siinä istuessani minulla oli jälleen aikaa koota ajatuksiani yhteen, ja miettiä, kuinka kyseiseen tilanteeseen olikaan tultu. Kivääri oli alkanut taas taistelutilanteessa tuntua käsissäni lähes ylivoimaisen painavalta taakalta. Laukaukset, sekä muut ympäristön äänet olivat hitaasti, mutta varmasti aloittaneet matkansa tajuntani ulkopuolelle. Pian tunsin olevani tapahtumien kulussa täysin sivullinen. Kivääri tärisi kädessäni. Kuten ennenkin, vilkaisu taaksepäin poiki suloisen ratkaisun tilanteeseen. Keskellä tallottuja peltoja piirtyi silmiini kultaakin kirkkaampana tie, jota seuraamalla ongelmat olisivat taas hetkeksi vältetty. Esimiehen komennot, tai ohi viuhuvat luoditkaan eivät horjuttaneet määrätietoisuuttani, kun lähdin etääntymään joukosta kohti silmieni edessä siintävää tietä. Vasta siinä ladon seinän reunustalla, kilometrien päässä taistelutantereesta, aistihavaintoni alkoivat palautua todellisuuteen. Kuulin jälleen tykin pamaukset, ja aistin savun katkun, jonka ne jättivät jälkeensä. Näin oli käynyt lukuisia kertoja ennenkin. Kenties perheeni surullinen kohtalo, kolmen veljeni menehtyminen isänmaan puolesta, oli turvannut kohtaloni siltä osin, etten ollut joutunut sotaoikeuteen ja sitä kautta teloitukseen. Myöskään vihollisen luoti ei ollut kehoani kertaakaan tavoittanut. Pakomatkani olivat kuitenkin kestäneet verrattaen lyhyen aikaa. Omaa joukkoani taaempaa seuranneet osastot olivat poimineet minut mukaansa, ja ennenkuin ehdin huomatakaan, olin jälleen lähtötilanteessa eturintamalla kivääri kädessäni. Tuona iltana perästä seuraavia joukkoja ei kuitenkaan kuulunut. Aika tuntui pysähtyneen siihen pellon reunaan. Kaivoin taskustani isäni kultakellon, joka seurasi mukanani kaikkialle mihin meninkin, tarkistaakseni, kuinka paljon olin käyttänyt aikaa ajatusteni usvaisessa meressä seilaten. Hämmästykseni oli suuri, kun tajusin perintökelloni viisareiden juoksevan väärään suuntaan. Hieraisin silmiäni, ja vilkaisin kellon taulua uudelleen. Totta se oli. Sekuntiviisari eteni tasaiseen tahtiin kahdestatoista yhteentoista, ja siitä edelleen kymmeneen. Ympärilläni alkusyksyinen usva peitti ympäristön armolliseen sameuteen. Ryhdyin suunnittelemaan reittiäni eteenpäin, kaukaisuutta tarkkaillen. Ensimmäistä kertaa tie jäi kuitenkin puuttumaan näkökentästäni. Sumu oli armottomuudessaan ehdoton. Ei pienintäkään mahdollisuutta jatkaa eteenpäin aiemmin valitsemallani reitillä. Katsahdin kelloa. Viisarin liikesuuntaan ei ollut tullut minkäänlaista muutosta. Kuin kirkkaalta taivaalta täysin uudenlainen päättäväisyys iski mieleeni. En puhu samanlaisesta päättäväisyydestä, jota olin kokenut niin monta kertaa aiemmin tehdessäni oman ratkaisuni taistelukentän tiimellyksessä. Tämä oli jotakin levollisempaa, jotakin lopullisempaa. Nousin paikaltani, ja lähdin vakain askelin etenemään kohti suuntaa, josta olin paennut. Kymmenien kävelyaskelien jälkeen huomasin juoksevani. Kello tikitti yhä väärään suuntaan, joskin oli hidastanut tahtiaan. Kahden sekunnin aikana viisari kulki kellon taulussa vain yhden askelman taaksepäin. Olin oikeassa. Jatkoin matkaani juoksuaskeliani kiihdyttäen. Ohi peltojen, ohi ränsistyneiden latojen. Ohi hylättyjen maalaiskylien, joiden väestö oli jo aikapäiviä sitten paennut kohti turvallisempia seutuja. Toisin kuin niiden ihmisten, se ei kuitenkaan ollut minun tieni, ei määrätty tarkoitukseni. Rintaman äänet alkoivat vähitellen kuulua yhä selkeämmin ja selkeämmin. Ihmisäänet, jotka noita aseiden onttoja kumahduksia säestivät, tulivat sitä selkeämmiksi, mitä lähemmäksi pääsin. Komennot, jotka käskivät ventovieraita ihmisiä päättämään kivuliaalla tavalla toistensa elämät, tietämättä hitustakaan niistä ajatuksista, niistä rikkauksista, jotka niiden uhrit kantoivat sisällään, ja joista joutuivat ihmiskunnan typeryyden vuoksi äkkinäisesti luopumaan. Nuo ihmisäänet liittivät sotakoneistojen julmat pamahdukset säälimättä inhimillisyyden piiriin. Hyppäsin ojan yli, jolloin se tapahtui. Vihollisen luoti lävisti sadasosasekunnissa rintakehäni. Kaaduin maahan, ja kirkkaanpunainen veri tahri lyttyyn tallotun pellon kasvillisuuden. Vaikka tunsin sanoinkuvaamatonta kipua, täytti mieleni jonkinlainen outo helpotus. Ei enää pakottavaa tien etsimistä keskellä elämän suurinta farssia. Ei enää loittonevia aseiden laukauksia. Tiesin taisteluni olevan ohi. Lopullisesti. Viimeisillä voimillani kaivoin taskustani rakkaan isäni lahjoittaman kellon. Viisarit kulkivat eteenpäin vielä muutaman sekunnin ajan, kunnes kohtasivat vääjäämättömän loppunsa. Kelloni pysähtyi.

Kommentit

MikeBarn, 29.11.2009 3:27

Yes. Toinen novellini, kirjoitettu pitkälti tajunnanvirtamenetelmällä. Ensimmäinen tekeleeni löytyy samaiselta sivulta tattipasteija-tunnuksen alaisena. Unohdin salasanan, joten jouduin kehittämään uuden profiilin. Kommentteja otetaan mielihyvin vastaan :)

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net