Kirjoitukset

Noita

janifilth, 05.12.2009 18:27
Katsottu 1424 kertaa

-Suden hetki- Hän nosti päätään ja loi katseensa sysimustalle taivaalle, jonka tumman syvyyden rikkoivat miljoonat tuikkivat tähdet. Näky oli lohduttava, vaikka se saikin naisen tuntemaan itsensä hyvin pieneksi, merkityksettömäksi. Hän ei itkenyt huolimatta suunnattomasta, pakahduttavasta yksinäisyydestä, surusta joka painoi hänen sydäntään, ei vaikka jäätävä, hiljainen pakkasyö jättikin vastaamatta hänen hiljaisiin huokauksiinsa. Miksi itkeä? Hänet oli ajettu pois kotoaan, lähimmät ihmiset olivat huutaneet, karjuneet, sylkeneet kiroustensa myrkkyä hänen peräänsä kun hän oli astunut vaitonaiseen talvimaisemaan. ”Murhaaja!”, he huusivat. ”Huora!”, he karjuivat. ”Häpäisijä!”. Ja se kaikki oli totta. Hän oli pettänyt miestään tämän ollessa metsällä. Hän tappoi muutaman viikon ikäisen lapsensa. Hän oli häpäissyt heimonsa. Mutta hän ei pystynyt katumaan tekojaan, eikä oikein ymmärtänyt miksi oli rikoksensa tehnyt. Ja siksi hänen oli mentävä. Naiselle alkoi tulla kylmä, hänen ohuet vaatteensa eivät kyenneet pitämään pakkasta poissa. He eivät olleet antaneet vaatteita, edes kenkiä ajaessaan häntä pois, puhumattakaan mistään millä voisi tehdä tulen. Sovittiko se hänen tekonsa, että hän kuolisi hitaasti kylmyyteen, että hänen verensä hyytyisi ja sydämensä hidastuisi lyönti lyönniltä, kunnes valo ja elämä viimein hiipuisi hänen silmistään? Jos sovitti, niin hyvä. Jos vain joku olisi vaivautunut kysymään häneltä, miksi näin oli käynyt, hän olisi voinut vastata ettei tiennyt. Hänen liikkeensä alkoivat olla kömpelöitä, hitaita, ja viimein nuori murhaajatar kaatui talven kovettamalle hangelle. Hangen pinta viilsi hänen poskeensa pienen haavan, ja öinen metsä otti uhrikseen pisaran kuumaa verta. Hetken kuluttua nainen nosti päätään ja loi vielä viimeisen, väsyneen ja levollisen katseen kohti kimmelteleviä tähtiä. Hän ei enää jaksanut edes yrittää nousta ylös. Kylmyys tunkeutui hänen sisälleen, hengitys ei enää höyrynnyt. Etäisesti nainen mietti, tulisiko joku seuraavana päivänä noutamaan hänen jäistä ruumistaan. Vai antaisivatko kyläläiset, joiden parissa hän oli kasvanut, lapsensa ruumiin metsän pedoille. Hän makasi liikkumatta, hiljaa, kuunteli hiljaisuutta jonka puun paukahdus toisinaan rikkoi. Häntä alkoi nukuttaa. Hänellä oli lämmin. Hän sulki silmänsä. Kylässä, suurimman talon pihalla, seisoi vaitelias mies katsellen taivaalle. Hän oli ollut ulkona jo kauan, ja häntä alkoi palella. Mies lähti kävelemään omaa mökkiään kohti, mutta pysähtyi ja kääntyi kannoillaan. Hän huomasi pelkäävänsä, ja koetti nähdä pimeään metsään. Mitään ei kuitenkaan näkynyt hiljaisuuden verhoamien varjojen joukossa. Äkkiä jokainen karva hänen ruumiissaan nousi pystyyn, kun sudet aloittivat yöllisen, paholaismaisen konserttinsa. Eivätkä ne olleet kaukana. Metsäaukiolla makasi ihminen. Kuollut naaras, susi huomasi. Ei enää elossa, ei enää kovin lämmin, mutta se tiesi, ettei ruumis ollut kovin vanha. Tuoretta lihaa. Melkein elävää. Sen lauma piiritti vainajan. Johtaja meni lähemmäs, nuuhkaisi kerran ja kavahti taaksepäin. Suuri uros nosti kuononsa kohti mittaamattomien taivalten takana siintäviä tähtiä ja ulvoi. Pienen hetken päästä lauma lauloi johtajansa kanssa. Jäätynyt nainen avasi silmänsä, katsoi ja hymyili. -Hyökkäys- Kaksikymmentäneljä miestä ja kahdeksantoista naista seisoivat hiljaa kylän suurimman talon salissa. Talvi jatkui ankarana, oli jatkunut jo kuusi viikkoa. Avannot umpeutuivat, naiset sanoivat. Polttopuut loppuivat. Edellisellä viikolla viisi miestä oli lähtenyt metsälle, ja vain kolme heistä tuli takaisin. Pakkanen oli julmempi kuin vanhinkaan paikallaolijoista saattoi muistaa. Eikä kolme viikkoa aikaisemmin tapahtunut välikohtaus lainkaan helpottanut tilannetta, varsinkaan kun erään vanhan naisen kertomukset alkoivat herättää levottomuutta kyläläisten keskuudessa. Vanhus väitti, ollen ilmeisen vakavissaan, että Shameila, pettäjä, oli kuollut. Siitä kaikki olivat samaa mieltä, mutta vanha nainen väitti myös, että Shameila olisi tullut takaisin. Susi nosti päätään ja murahti varoituksen laumalleen vaistottuaan liikettä jossain lähellä. Se tuijotti kiinteästi pimeyteen, koettaen nähdä, kuulla, vainuta tulijan. Se ei nähnyt mitään, metsä oli hiljainen, se piti salaisuutensa jäisessä syleilyssään. Loputtomalta tuntuvan hetken jälkeen suden turkki pörhistyi aavistuksen, ja se nousi seisomaan. Se paljasti hampaansa, mutta pysyi hiljaa. Se haistoi ihmisen, vihollisen, mutta hajussa oli jotain erilaista. Lauma kerääntyi johtajansa ympärille, valmistautuen hyökkäykseen, ja äkkiä suuri uros murahti tovereilleen ja painui maahan. Muut noudattivat esimerkkiä, tietämättä mitä odottaa. Viimein sudet näkivät rauhansa häiritsijän. Johtaja vikisi hiljaa, maahan painuneena, se tiesi että nyt oli hyvä aika alistua. Jäätynyt nainen oli palannut. Vanha nainen kertoi tarinaansa. Hän oli ollut keräämässä polttopuita jossakin mökkipahasensa takana, oli itse asiassa jo palaamassa takaisin, kun hän oli kuullut metsästä äänen. Nainen oli pysähtynyt niille sijoilleen, halvaannus oli vallannut hänen ruumiinsa. Vanhus olisi halunnut juosta, paeta tuota luonnotonta äänen aiheuttajaa mökkinsä turvallisten seinien sisäpuolelle, mutta oli pystynyt ainoastaan käntymään hitaasti, epämääräisten, kauhunsekaisten ajatusten myllertäessä hänen mielessään. Hetkeen ei kuitenkaan tapahtunut mitään, ja vanha nainen oli viimein uskaltanut hengittää, mutta joutui kuitenkin kauhistumaan uudelleen tajutessaan keltaisen silmäparin tuijottavan häntä kiinteästi koivujen takaa. Askeleitten ääniä alkoi pikkuhiljaa kuulua joka puolelta hänen ympäriltään, kun sudet saartoivat hänet. Ne tiivistivät rinkiään, ja alkoivat murista. Kun sudet alkoivat hyökkäillä vanhusta kohti, ensin oikealta, sitten takaa, viimein edestä, hän tunsi rakkonsa pettävän ja ymmärsi, että vain ihme voisi pelastaa hänen kallisarvoisen henkensä. Sitten sudet lopettivat. Ne perääntyivät, murisivat edelleen, mutta antoivat piirityksensä aueta. Jokin oli tulossa, jokin susia mahtavampi, ja hetkeä myöhemmin vanhus katui toivettaan ihmeestä. Nuori, kalpea nainen saapui pimeyden keskeltä. Nainen, jonka askelet eivät jättäneet jälkeäkään lumen pintaan. Nainen, jonka hengityksestä ei noussut ainuttakaan höyrypilveä. Ja tuo olento tuli aivan hänen eteensä, silmät suljettuina, rauhallisesti, hiljaisuuden ympäröimänä. Vanhus ehti hieman rauhoittua, mutta kavahti sitten taaksepäin, kaatui hankeen ja menetti tajuntansa kun nuori neito, Shameila, avasi silmänsä, jotka eivät enää olleet ihmisen silmät. Ne olivat suden silmät. Kylän suurimman talon saliin kerääntynyt joukko naureskeli hermostuneesti vanhuksen kertomukselle. Kukaan ei halunnut uskoa, että se olisi totta. Viimein kaikki vakuuttivat, enemmän itselleen kuin toisilleen, että nainen kärsi jo vanhuuden tuomista vaivoista. Viimein kaikki nauroivat vanhuksen tarinalle. Ivor sen sijaan, Ivor, petetty, karkoitetun naisen mies, ei nauranut. Hän oli nähnyt unia. Pahoja unia. Ja hän oli mietteissään hyvin hiljaa. -Uni- Mies nukkui yksin pienessä mökissään ja näki unta. Unta ajasta, jolloin kaikki oli ollut vielä hyvin. Unta ajasta, jolloin hän oli nauttinut elämästään nuoren vaimonsa kanssa, ajasta, kun he olivat huomanneet naisen odottavan lasta. Hän näki unta kesästä, lämmöstä, tunteesta kun hän oli palannut metsältä ja kalasta, saattoi tuntea unen harson tuolta puolen vaimonsa käsivarsien kietoutuvan ympärilleen, tämän huulien kuuman kosketuksen omillaan. Mutta uni muuttui. Se oli muuttunut jo jonkin aikaa ahdistavaksi. Kesä vaihtui talveksi ilman syksyä, ja hän huomasi olevansa yksin pimeyden syleilyssä, vain purevan pakkasen suudeltavana. Hänen teki mieli huutaa, herätä, mutta hän ei kyennyt tekemään mitään. Hän näki itsensä menevän ystävänsä mökkiin, etsimään vaimoaan, pelkäsi löytävänsä ja löysi. Hän seurasi avuttomana vierestä kun mies, joka oli kuin nukke, kopio hänestä pikemminkin kuin hän itse tarttui ystäväänsä ja repi tämän pois sängystä, tarttui sitten vaimoonsa ja löi, sanomatta sanaakaan. Hän halusi käskeä itseään lopettamaan kun kuvajainen kantoi puolialastoman naisen ulos ja heitti hänet maahan. Ahdistus kasvoi, kun mies meni takaisin sisään ja iski nyrkillä mökin omistajaa, ystäväänsä, ja huomasi sängyn alla olevan kankaisen käärön. Hän ei olisi halunnut katsoa kun mies meni käärön luo ja avasi sen. Hän olisi halunnut sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Poikavauva, jonka avoimista, yhä kosteista silmistä, jotka olivat katselleet maailmaa vasta muutaman viikon, heijastui eloton, ikiaikainen suru. Yhtäkkiä Ivor säpsähti hereille. Hiljainen rapina mökin nurkissa riitti riistämään hänet painajaistensa kynsistä. Hän nousi istumaan, ja kuuli seiniensä takaa kolahduksia, ja sitten, vaikka epäilikin kuulemaansa, askeleitten ääniä. Ivor hyppäsi sängystään, puki hätäisesti päällensä ja meni ulos. Vain vanha lyhty suojanaan hän lähti kiertämään mökkinsä seinustoja, mutta ei löytänyt mitään. Tehtyään kierroksen, valmiina uskomaan että äänet olivat aiheutuneet unesta, hän kuitenkin päätti tarkistaa vielä mökkinsä takaseinän puolen, josta äänet olivat tuntuneet kuuluneen. Mutta mikään ei kuitenkaan ollut särkenyt neitseellisen hangen pintaa, yksikään jalka ei ollut astunut lumeen. Ivor naurahti itsekseen ja oli jo menossa takaisin, kun hänen katseensa sattui osumaan takaseinässä olevaan pieneen ikkunaan. Jäisestä lasista saattoi hädin tuskin erottaa kaksi kädenjälkeä. Toinen oli hieman suurempi kuin toinen, saattoi huomata että pienempi oli lapsen, suurempi naisen käden lasiin painama. Molemmat olivat oikean käden jälkiä. Ivor kosketti suurempaa ja pyyhki jäljen pois. Sitten hän asetti oman kätensä pienemmän jäljen päälle ja yritti pyyhkiä sitäkin. Tuloksetta. Hän tunsi selkärankansa jäätyvän. Lapsen käden jälki oli pienen ikkunan sisäpuolella. ---------------------------------------------------- Tässäpä vähän pidempää, osat 1 ja 2 tässä samassa. Alkuperäinen kirjoitettu vuoooosia sitten (löytyy rakkausrunot.fi:stä), tämä on siis toinen versio.. Lisään osat 3 ja 4 myöhemmin; ei makiaa mahan täydeltä. Kritiikki tervetullutta!=)

Kommentit