-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Hymy

pikitassu, 06.12.2009 17:26
Katsottu 1351 kertaa

Maailma oli täynnä sumua. Leijuin sen keskellä ja katselin, kuinka ajatukseni lipuivat ohitseni verkkaisesti kuin vaahterasiirappiin pudotetut marmorikuulat. Muistot ja tuntemukset kieppuivat törmäten välillä yhteen muodostaakseen rakeisia filmin katkelmia. Jostain etäältä sykki kipu. Mitä minulle oli tapahtunut? Kuka minä oikeastaan olin? Pari satunnaista aistimusta kohtasi. Minun nimeni oli Annika, kävin kai jotain koulua, ja minulla oli hyvä ystävä, joka piti kaakaosta. Usvassa liikahti taas. Koulu… Uskoin pystyväni muistamaan, mitä oli tapahtunut. Se oli ollut tavallinen koulupäivä - näinhän ne pahaenteiset tarinat aina alkavat. Minä ja Miina olimme matikantunnilla, vaikka minulta funktiot ja paraabelit menivät solmuun, sillä tuijotin Joonan tummaa takaraivoa. Sitten keskusradion sähköinen ääni särki lumouksen. Vaivuin hetkeksi takaisin pääni sisäiseen, välkkyvään kaaokseen. Järkytys oli ollut niin kamalan suuri. En voisi koskaan unohtaa sitä tunnetta. Hermostuneet aivoni yrittivät kieltäytyä käsittelemästä tätä kohtaa. Pakotin ne jatkamaan. Ääni radiossa selitti ylirauhallisesti, että jollain oppilaalla oli ase ja että kaikkien tulisi poistua rakennuksesta ripeästi, mutta panikoimatta. Seurasi järkyttynyt hiljaisuus. Ei meidän koulussamme tuollaista tapahdu, jossain on virhe! Kaikki n pelokkaat silmät ympärilläni, Miina purskahti itkuun, ja me kaikki ryntäsimme käytävään kuin karjalauma, jonka keskelle on ilmestynyt susi, vähää välittämättä radion ohjeista. Värisin sumun keskellä. Miina oli hävinnyt johonkin, halusin löytää hänet. Etsin. Ja löysin. Sumua oli paljon. Eipäs, eihän tämä mitään sumua ollut. Vaan savua. Miina istui käytävällä ja nyyhkytti hillittömästi. Hän oli totaalisen sokissa. Käytävään lainehti lisää savua, toisessa päässä loimusi oranssinen hehku. Kiskoin ystäväni ylös. Hän sai jostain voimaa ja lähti mukaani. Mistä liekit olivat tulleet? Oliko joku tuikannut koulun tuleen? Missä Joona oli? Kysymyksiä sinkoili kidutetussa mielessäni. Kaukana oleva kipu voimistui. Minä ja Miina seisoimme lasisen ikkunan edessä käytävän päässä. Takanamme oli ahnasta tulta, joka yritti niellä rakennuksen ja siinä sivussa meidät. Muistan, että alas oli pitkä matka. Siellä oli kukkapenkki katajineen ja tulppaaneineen. Olin aina pitänyt kirkkaan keltaisista tulppaaneista, mutta tänään ne toivat mieleeni hautakukat. Taoimme ikkunaa. Kukaan ei kuullut. Kaikki olivat suuren koulun toisella puolella ja meidän vaimea kiljumisemme peittyi hälytysautojen sireenien alle. Yskin savusta silmät kosteina. Emme pääsisi pois muuta kuin ikkunan kautta. Olisiko pudotus liian pitkä? Pehmentäisivätkö kasvit ja multa tarpeeksi? Katsoin Miinaa silmiin: niissä ei enää ollut hysteeristä paniikkia vaan synkkää päättäväisyyttä. Miina oli taatusti rohkein tuntemani ihminen. Näkisinkö äitiäni enää koskaan? Potkaisin lasin rikki. Miina tarttui käteeni, jalat ponnistivat. Viileä ulkoilma tuntui hyvältä kasvoilla. Hetken verran leijuin ilmassa yhdessä Miinan kanssa. Olimme kevyitä kuin sudenkorennot, kuin puhtaan valkeat joutsenet vailla ajan tai paikan kahleita. Olin seesteisen tyyni, jäinen vuoristolampi tuulettomana päivänä, olin yhtä koko universumin kanssa. Sitä kesti vain sekunnin murto-osan ajan, mutta se tuntui ikuisuudelta. Sitten alkoi putoaminen. Maa lähestyi kuin hidastetussa filmissä. Kehoni jännittyi vastaanottamaan iskun, mieli tajusi, mitä oli tapahtumassa. Nyt minuun iski pelko: en halunnut kuolla näin nuorena! Kaikki jäisi kesken. Historian essee, jonka kanssa olin paininut pitkään, oli palauttamatta. En koskaan saisi valkolakkia. Olinko sanonut vanhemmilleni, että rakastin heitä? Miksi olin riidellyt veljeni kanssa jostain niin vähäpätöisestä kuin mukini rikkominen? Se tosin oli ollut hieno muki. Näin mielessäni vihreän ja mustan väriset sirpaleet ruudullisella matolla, ja pelkäsin itselleni käyvän samoin. Ajatukset välähtelivät valonnopeudella. Puristin silmäni kiinni ja otin vastaan iskun. Maan ja kukkien tuoksu sekoittui väkevään tuskaan. Olinko minä siis kuollut? En ollut mikään kovin uskonnollinen, enkä siis ollut perehtynyt kuolemanjälkeisen elämän kysymyksiin. Silti olin melko varma, ettei sen pitäisi tällaista olla. Vai leijuisinko täällä kunnes en enää muistaisi nimeäni tai rakkaideni kasvoja? Kuitenkin vähä vähältä aloin tiedostaa ympäristöäni. Kipu tuli aina vain lähemmäksi ja muuttui todellisemmaksi. Se ei enää ollut jonkun muun kipua vaan minun itseni henkilökohtaista ja ikiomaa. Tunsin käteni. Tunsin jalkani. Kipu oli suurimmaksi osaksi peräisin kyljistä. Pää tuntui olevan tungettu täyteen villaa. Valo kajasti oranssina hehkuna silmäluomieni läpi. Kamppailin kovasti ja sain silmäni kammettua auki. Äiti katsoi minua riemun- huolen- ja pelonsekaisella katseella. Isä oli hänen vieressään. Heidän huulensa liikkuivat eikä mennyt kovin kauan kunnes tajusin niiltä lähtevän äänen puheeksi. Muistin vielä ajan jolloin puhuminen oli ollut minullekin helppoa. “Mitä… Miina…?” sopersin ja pelästyin itsekin heikkoa ja puuromaista ääntäni. Äiti kuitenkin ymmärsi viestini, sillä hän vastasi: “Miinakin loukkaantui pudotuksesta, mutta selviää.” Äidin silmiin tuli kyyneleitä ja hän sopersi, kuinka huolissaan he olivat minusta olleet. Isä kertoi, että eräs koulukaverini oli ammuskellut koulussa. Oppilaita ja opettajia oli loukkaantunut ja kuollut. Joku oli sytyttänyt koulun palamaan hämmingin keskellä. En tiedä, missä vaiheessa menetin tajuni, mutta jossain vaiheessa sairaalan kirkkaasti valaistu, desinfioitu maailma hajosi tuhansiksi välkkyviksi muruiksi muodostamaan psykedeelisiä kuvioita aivokuoreni mustalle kankaalle. En usko, että ymmärsin isän kertomaa todeksi vielä silloin. Vasta kun heräsin toisen kerran ja näin Joonan istuvan vieressäni, tajusin sen kaiken tapahtuneen. Tajusin Joonankin kokeneen sen kauhun. Tajusin myös, että hän piti minua kädestä. Aluksi luulin sitä uneksi, mutta käsi omani ympärillä oli todellinen. Joona irrotti otteensa vähän hämillisen näköisenä ja mutisi jotain. Hänkin oli ollut minusta huolissaan. Minusta! Tuijotin häntä ja annoin hänen äänensä virrata tajuntani läpi. Mitä väliä oli sanoilla? Hoitaja kävi hätistämässä Joonan pois aivan liian pian. Lähtiessään Joona hymyili minulle rohkaisevasti ja aiheutti sisuskaluissani halun heittää kärrynpyöriä. Ovi sulkeutui, ja minä jäin yksin. Kokosin ajatuksiani. Monta ikäistäni ihmistä oli kuollut. Monta unelmaa murskattu. Aivan liian monta lupausta petetty. Kuinka monen uhrin tuntisin, kun saisin kuulla nimet? Miksi juuri meidän koulumme? Juuri nyt työnsin synkkyyden taka-alalle. Tulisin vielä itkemään monta katkeraa kyyneltä, mutta nyt keskityin siihen, että olin elossa. En tiennyt vielä, kuinka vakavasti olin loukkaantunut tai jäisikö minulle pysyviä vammoja. Tällä hetkellä riitti, että tiesin olevani elossa, ja se oli ihanaa. En koskaan unohtaisi sitä hymyä.

Kommentit

Jumezat, 07.12.2009 11:36

Vaikka aihe on näin synkkä, niin tästä tuli hyvä mieli :) Vaivaton lukea ja hyvin kerrottu. Tosin epäilen, ettei kukaan pystyisi ajattelemaan kovin positiivisesti tuossa tilanteessa - itse ainakin murehtisin muiden kohtaloa. Joka tapauksessa parhaita täällä lukemiani novelleja!

Akhilleus, 10.12.2009 17:58

Todella rohkeaa kirjoittaa noinkin rankasta aiheesta. Ihailen kuinka onnistuit kertomaan tarinan yllätävän todelisesti, mutta silti toivoa herättävän kauniisti. Päähenkilökin oli aidon tuntuinen vähättelmättä saati liioittelematta tunteitaan. Erittäin hyvä novelli!

pikitassu, 12.04.2010 17:37

Hei sinä, joka luit tämän! Olisin erittäin kiitollinen, jos jättäisit edes jonkinlaisen kommentin, jos et muuta viitsi niin vaikka mielipidettäsi kuvaava hymiö riittäisi. Kiitos! =)

Cloverfield, 04.05.2010 17:06

Mieletön novelli, kaikki tarpeellinen onkin sanottu jo. Prologin parhaimmistoa.

pikkuinen, 09.05.2010 19:27

Hyvä novelli ja tykkäsin tosi paljon :) Novelli on kirjoitettu hyvin ja oli helppo lukea. toivottavasti kirjoitat vielä lisää :)

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net