Kirjoitukset

Ivyn tarina

pikitassu, 12.12.2009 14:55
Katsottu 1336 kertaa

Minun nimeni on Ivy. Tuuli hyväilee kuunvalon värisiä hiuksiani. Istun tammeni oksalla. Tai no istua on ehkä huono sana, minä vain olen. Minä näet olen dryadi, metsänymfi. Sitähän tosin lienee turha edes sanoa. Sen näkee heti. Olen sirompi kuin kukaan ihminen voisi olla, monet ihmisten runoilijat ylistäisivät kauneuttani, korvani ovat suipot haltiaolennoille tyypillisellä tavalla ja silmäni ovat vihreät kuin nuoret silmut. Lisäksi olen yhtä vanha kuin rakas tammeni, sata vuotta, mutta silti ihoni on sileä. Miksikö vertaan itseäni ihmisiin? Ystäväni tuuli, syy siihen istuu juurellani lukemassa sarjakuvia. Olet oikeassa, juuret eivät ole minun vaan puuni. Eroa vain on joskus hankala muistaa. Tuolla alhaalla punaisella penkillä istuu poika. Tai ihmisten mittapuulla hän kai on jo mies. Näetkö hänet? Tuon mustan, takkuisen tukan, nuo silmät, jotka ovat melkein yhtä vihreät kuin omani? Hän on istunut tuossa monet illat lukemassa. Ja tiedätkö mitä, tuuli? Minut on vallannut uusi, kutkuttava tunne. Aivan kuin keväällä mahlan kohistessa puun onkaloissa täyttäen sen elämällä. Haluasin kovasti työntää sormeni nuorukaisen hiuksiin ja suoristaa takut. Haluaisin tehdä paljon muutakin. Miksi en tee niin, kysyt. Siinä tulemme aiempaan pohdintaani: en ole ihminen. Mitä tuo poika ajattelisi, jos näkisi minut? Vai näkisikö hän ollenkaan? Tiedät, etteivät kaikki näe haltioita. Sitä en kestäisi. En uskalla! Olen nähnyt monen romanssin syttyvän tuolla penkillä. Ja loppuvan. Voi sitä itkua ja surua. En tahdo kokea samaa tuskaa! Sydämeni on lasia ja pelkään että, jos lasken sen pojan jalkoihin, hän tallaa sen rikki. Ymmärrätkö minua? Ei tuuli tainnut ymmärtää. Se lähti jättäen minut yksin ajatusteni kanssa. Katselin alas nuoreen mieheen. Hän näytti niin somalta. Olin jo aikeissa näyttäytyä hänelle, mutta sisu meni kaulaan. Näin tapahtui viikosta toiseen. Saatoin vain katsella ja unelmoida. Näin ei voinut jatkua ikuisesti. Eräänä päivänä nuorukaiseni laittoi kirjansa sivuun. Pojan edessään seisoi ruskeatukkainen tyttö, jonka hän veti lähes arasti syleilyynsä ja painoi huulensa tämän punatuille huulille. Olin nähnyt sen täällä puistossa niin monesti, että tiesin, mitä se tarkoitti. Tuntui kuin joku olisi kaatanut puuni. Tyttö vei pojan mennessään. Sen jälkeen en poikaa nähnyt.

Kommentit