Kirjoitukset

Taivas ja maa

Secrecy, 18.12.2009 23:16
Katsottu 1222 kertaa

Ylimielinen. Se oli yksi sanoista, joita käytettiin kuvailemaan häntä. Ylimielinen, kylmä, tunteeton ja laskelmoiva. Hän otti sanat mielellään vastaan. Se tuntui velvollisuudelta, ehkä jopa oikeudelta, miten vain sen halusi tulkita. Mutta velvollisuudelta ketä kohtaan – häntä itseään, ja hänen tarvettaan ilmaista sitä, mitä hän koki olevansa, vai muita, ja sitä kohtaan, millaisena he häntä pitivät? Ehkä hän oli ylimielinen. Ehkä hän oli kylmä jättäessään muiden sanat huomiotta. Ehkä hän oli tunteeton ja laskelmoiva ollessaan ryhtymättä mihinkään tekemisiin muiden kanssa. Hän ei halunnut piitata asiasta. Aina sanojen singahtaessa ilman halki hän kohosi siivilleen. Ne kuljettivat hänet vahvoin iskuin pilvien halki autereiselle kesätaivaalle, länsituulen kannateltavaksi. Taivas oli täynnä hiljaisuutta. Tuntemattomat kasvot kutistuivat merkityksettömiksi ja tunnistamattomiksi, sanat hiljenivät etäiseksi muminaksi kunnes vaikenivat lopullisesti. Hän lepuutti kullanvärisiä silmiään horisontissa ja antoi tuulen hyväillä ihoaan. Taivas oli hänen valtakuntansa. Avaruus tummui hänen yläpuolellaan, ja hän vaelsi valtakuntansa rajoilla, vihlovan surumielisessä yksinäisyydessään. Maa ei ollut koskaan kiinnostanut häntä millään tavalla. Hänelle se oli vain paikka, jonne hänen oli palattava kerta toisensa jälkeen. Pitkät katseet tuntuivat aina pidemmiltä sen jälkeen, kun oli tottunut taivaan äärettömyyteen, ja äänet särähtivät korvaan pahemmin täydellisen hiljaisuuden jälkeen. Askeleet maan päällä olivat sanoinkuvaamattoman raskaita, kun oli tottunut lounatuulen keveään leikkisyyteen. Hän ei ollut tottunut kuulemaan hiljaisuutta maan päällä. Ehkä juuri sen takia se kiinnittikin hänen huomionsa. Hän ei koskaan vaivautunut selvittämään itselleen, oliko kyseessä hiljaisuus, vai oliko jokin muu asia kiinnittänyt hänen huomionsa. Esimerkiksi silmät, jotka tarkkailivat häntä, loputtoman syvinä ja kimmeltävinä kuin sulalla hopealla täytetyt tähtilammet. Hän ei koskaan katsonut ketään kohti muutamaa hetkeä pidempään, sillä hän ei halunnut yhdistää nimeä kasvoihin tai sanoja muistoihin. Nyt hän kuitenkin katsoi suoraan päin, tuijotti ja painoi jokaisen yksityiskohdan mieleensä. Hopeanharmaat silmät kuuluivat olennolle, joka oli kuin maa itse; kevätsade ja kesäpäivän paahde, syksyn tuuli ja siinä pyörteilevät lehdet, viileä vesi ja kuuma, rosoinen kallio. Hänen silmissään hehkuivat pohjoisten talviöiden tähdet, laajojen lumikenttien aukeus, purevien pakkasöiden hehkuva, maaginen valo ja kesytön itätuuli. Hän tiesi, ettei toinen ollut näiltä main. Se näkyi jo tavasta, millä hän tunsi itseään katsottavan. Tuulentuivertamia hiuksiaan ja kalpeita kasvojaan. Eikä vain niitä, vaan myös sitä, mitä muut eivät nähneet; voimakkaita siipiä, kultaisia silmiä ja tunnetta, joka hänet valtasi, kun hän sai kohota taivaalle länsituulen seurana. Hän ei yleensä lentänyt muiden tuulien mukana, sillä etelätuuli matkusti liian moneen paikkaan, pohjoistuuli oli liian kylmä ja itätuuli liian petollinen. Silti hän eräänä päivänä nousi taivaalta itätuulen matkaan ja seurasi susilaumaa, jota tiesi hopeasilmäisen kulkijan johtavan. Revontulet heijastuivat hänen kultaisista silmistään, ja kylmyys kävi luihin ja ytimiin. Silti hän katseli hämmennyksen vallassa uutta maailmaa, joka hänelle taivaalla avautui. Se oli lumen, jään ja kristallien täyttämä taikamaailma; hiljaisuuden, kylmän raudan ja kuumien liekkien maa. Lumivalkoisen täysikuun maalaamassa maisemassa hän tunsi hohtavat, hopeanväriset silmät tulisina sielussaan, ja tunsi saman liekin palavan omassa sydämessään. Taivaan hiljaisuuden täytti susien ulvonta, ja yksinäinen lohikäärme vastasi siihen kutsullaan. Yksinäisyys ei enää vihlonut kipeästi, sillä häntä ja hänen rakastettuaan erottivat vain taivas ja maa.

Kommentit