-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Lehto (1)

Secrecy, 23.12.2009 0:51
Katsottu 1290 kertaa

Raskaasti varustettu mies asteli metsäpolulla. Puunrungot olivat paksun, muinaisen kaarnan peittämät, ja juuret kiemurtelivat polkua reunustavien kivien päällä esteettä. Hänen perässään asteli valtava, usvanvaalea kissapeto, joka aika ajoin haukotteli mielenosoituksellisesti. Mies silitti sitä niin hellästi kuin mustalla, metallihansikoidulla kädellään saattoi, ja sai vastaukseksi kirkkaansinisen, viisaan katseen. Moni ei olisi halunnut olla lähelläkään eläintä, jonka pitkät, puukkomaiset kulmahampaat olisivat hetkessä voineet lävistää käsivarren kuin käsivarren, mutta mies tiesi muita paremmin olevansa paremmassa turvassa ratsunsa kanssa kuin ilman sitä. Miehen omakaan ulkonäkö ei juuri houkutellut satunnaista vastaantulijaa hyökkäämään; hän oli helposti yli kaksi metriä pitkä, pidempi kuin yksikään puhdasverinen ihminen tulisi koskaan olemaan, ja selvästi kokenut taistelija. Jo pelkällä massallaan hän olisi saanut useimmat vastustajansa maahan, mutta lisäpelotuksena hänen selässään oli muhkea, mustasta metallista taottu raskas kirves. Miehen mustan kypärän alta tulvivat pitkät, mustat hiukset, ja hänen kasvonsa olivat tylyt, kylmät ja paljon kokeneet. Hänen silmänsä olivat hämmentävät; niin tummassa ja muuten raadollisessa olemuksessa pehmeä vaaleansininen väri tuntui sarkasmilta tai huonolta vitsiltä. Sävy ei kuitenkaan pehmentänyt silmien tuimaa ilmettä tai niiden herkeämätöntä tarkkaavuutta, kun ne arvioivat ympäristöä alituisella tarmolla. Mies pysähtyi saapuessaan polulla kohtaan, jossa se haarautui. Hänen tarkat silmänsä osuivat heti kohtaan, jossa puun kaarna oli lovella, kuin siihen olisi merkitty veitsellä riimu. Hymy, jonka lämpö ja vilpittömyys tuntuivat kuuluvan jollekin aivan muulle kuin hänelle, valaisi hänen kasvonsa hetkeksi, ennen kuin katosi taas syvälle noiden kylmien silmien syvyyksiin. Mies jatkoi matkaansa ääneti, mutta hänen askelissaan oli nyt uusi keveys, varmuus siitä, että hän oli kuin olikin oikealla polulla. Hänen ei tarvinnut vaeltaa enää kauaa. Kevyt laventelin ja vaniljan tuoksu sai hänet pysähtymään ja kuuntelemaan lähes pysähtynyttä tuulta. Hänen korvansa poimivat matalan, pehmeän puheen, joka samalla sekä rauhoitti hänen sieluaan että ajoi hänen sydämensä palavaan intoon. Nyt mies nousi ratsunsa selkään ja antoi sen loikkia polulla kepeästi kiitäen, purkaen kävelemisen aiheuttamaa turhautumista. He saapuivat tuota pikaa mäelle, jonka rinteelle avautui metsäaukio. Aukio kylpi keskikesän lämmössä, ja varjoihin tottunut kulkija siristeli hetken silmiään saavuttuaan puiden katveesta suoraan auringonvaloon. Sitten hän näki viimein sen näyn, mitä hänen silmänsä olivat kaivanneet jo aivan liian kauan. Aukiolle oli pysähtynyt nainen. Hän oli pitkä, jäntevä ja siro, ja oli verhonnut kehonsa kevyeen, sinivihreään kaapuun, joka oli vyötetty paksulla nahkavyöllä vyötärön kohdalta. Naisen vaaleat, aavistuksen verran hopeanhohtoiset hiukset laskeutuivat vapaina hänen selkäänsä ja hartioitaan pitkin ja kehystivät hänen kauniita, kuutamonvalkeita kasvojaan. Miehen sydän jätti lyönnin väliin, kun naisen posket punehtuivat mielihyvästä, tämän villiruusunväriset huulet kaartuivat tervehtivään hymyyn ja kaksi kirkkaanvihreää, lämpöä säteilevää silmää suuntautui häneen. Mies tunsi hymyilevänsä itsekin ohjatessaan ratsunsa kohti naista. "Irina", mies tervehti päästyään puhe-etäisyydelle. Nainen hymyili lämpimästi ja levitti kätensä. Miestä ei tarvinnut kahdesti kehottaa; hän jalkautui ratsunsa selästä ja koppasi hennon naisen ilahtuneeseen syleilyyn. "On hyvä nähdä taas, Arandur", nainen kuiskasi ja kietoi käsivartensa hellästi miehen ympärille. Arandur ei vastannut. Syvällä sisimmässään hän toivoi, että aika jättäisi heidät rauhaan ja pysähtyisi niille sijoilleen, sillä hän ei kaipaisi elämältä mitään muuta kuin syleilyn, joka voisi kestää ikuisesti. Pian nainen kuitenkin liikahti kauemmas, eikä Arandur voinut muuta kuin päästää irti. Vihreät silmät mittailivat häntä kuten ainakin ystävää, joka on ollut poissa vuosia. "Et ole muuttunut", nainen totesi vilpittömän lämpimästi, eikä Arandur voinut muuta kuin hymyillä. "Et ole sinäkään", hän vastasi. Nainen nauroi pehmeästi. "Missä olet ollut?" kuului seuraava kysymys. Miehen hymy muuttui hieman mietteliäämmäksi. "Vähän siellä, hieman täällä", hän vastasi. Nainen kohotti kulmiaan ja virnisti. "Siinäkö kaikki? Kieltäydyn uskomasta, että O'durichin suvun viimeinen olisi selviytynyt neljästä vuodesta käymättä yhtään taistelua, joutumatta yhteenkään tappeluun tai päätymättä kertaakaan hankaluuksiin." Arandur ei taaskaan voinut olla hymyilemättä, ei naisen lausahduksen todenperäisyydelle, eikä tavalle, jolla hän naurullaan karkotti hänen mieleensä pesiytyneet synkät ajatukset. "Kerron kaiken sitten, kun Damon ja Galen liittyvät seuraamme", hän sanoi. Keskustelu siirtyi nopeasti muihin aiheisiin, sillä Irina oli aistinut, ettei Arandur halunnut keskustella aiheesta. Arandur oli kiitollinen naiselle ominaisesta herkkätunteisuudesta, sillä hän tarvitsi aikaa asetellakseen ajatuksensa siedettävään muotoon. Edessäolevan keskustelun ajatteleminen sai auringonvalon kalpenemaan, tuulen kylmenemään ja varjot muuttumaan pidemmiksi. Arandur ravisteli päätään. Hän halusi nauttia vielä hetken tästä rauhan ja lämmön tunteesta, siitä, ettei mikään olisi ollut vialla. Hän pyysi jumalaltaan vielä yhtä valheellisen huolettomuuden hetkeä. Kuutar vastasi hänelle, mutta tavalla, jota hän ei olisi osannut odottaa. Samaan aikaan kun hän tunsi Irinan kämmenen laskeutuvan käsivarrelleen ja huolestuneen äänen kysyvän onko kaikki hyvin, jokin rasahti pensaikossa. Normaalitilanteessa hän olisi kiinnittänyt huomionsa ensin pensaikkoon, mutta johtuen siitä, että kyseessä oli juuri tietty nainen, hän onnistui vain säpsähtämään tämän kosketusta. Yhteen suuntaan horjahtaminen kuitenkin kostautui pian, kun pensaikosta syöksyi jokin suuri, vahva ja kovaääninen häntä päin. Hän huusi ja huitoi sokeasti, yrittäen työntää päällekarkaajaa päältään. Vasta Irinan nauru ja siihen sekoittuva hillitön hekotus, joka oli lähtöisin hänen päällään makaavasta olennosta, saivat hänet havahtumaan todellisuuteen. He olivat metsässä, kymmenien kilometrien päässä asutuksesta. Todennäköisyys sille, että joku oli sattumalta eksynyt paikalle - tai onnistunut seuraamaan häntä varotoimenpiteistä huolimatta - ja päättänyt hyökätä hänen kimppuunsa oli hyvin, hyvin pieni. Tämä ei ollut sotakenttä. Eikä mikään mahti maailmassa päässyt hiipimään hänen ympäristöönsä ilman että hän sitä huomasi, lukuunottamatta jotakuta, joka tunsi hänet tarpeeksi hyvin käyttääkseen hänen heikkouksiaan hyväkseen. Hän huitaisi kädellään vihaisesti, mutta hänen hyökkääjänsä oli jo loikannut edemmäs tervehtimään Irinaa. Vilkas kuulumisten vaihto sai hänen sappensa kiehumaan, mutta hän varoi tarkasti näyttämästä sitä. "Hauska nähdä sinuakin, Galen", hän tokaisi happamesti. Galen, Aranduria hieman lyhyempi mies, jolla oli oljenvaaleat hiukset ja kullankeltaiset silmät, väläytti hymyn, jonka petomaisuus ei ollut omiaan vähentämään susimaista vaikutelmaa, jonka tulijasta väistämättä sai. "Uskoisin, että olet anteeksipyynnön velkaa", puuttui puheeseen miehen ääni, jonka haltija astahti heidän luokseen samasta suunnasta kuin Galen oli hetkeä aikaisemmin ponkaissut. Tulijan olemus oli vielä hieman kissamainen ja hänen piirteensä venyivät vielä inhimillisiksi, mutta siihen mennessä kun hän oli päässyt kumppaneidensa luo, ei hänessä ollut enää häivähdystäkään eläimellisyyttä. Hän tarkasteli Galenia lempeän moittivasti tummanvihreillä silmillään ja käänsi sitten katseensa Irinaan, jonka poskien puna syveni entisestään. "Myönnä pois, Arandur, että sinusta on mukavaa nähdä meitä", Galen naurahti ja ojensi kätensä maassa istuvalle ystävälleen. Arandur väläytti muodollisen hymyn ja antoi kiskoa itsensä ylös. Näky Damonista, joka siirsi hiussuortuvan pois Irinan kasvoilta vain painaakseen sen jälkeen omistavan suudelman tämän huulille, sai jopa muodollisen ystävällisen ilmeen katoamaan Arandurin kasvoilta. "Nyt alat taas näyttää itseltäsi", Galen huomautti. Arandur naurahti synkästi, mutta äänessä ei ollut iloa. Damon hymyili ja astahti soturin luo. Arandur katsoi tätä suoraan silmiin, toivoen, että onnistui naamioimaan tunteensa tarpeeksi hyvin. Damon katsoi häntä pitkään ja laski sitten kätensä hänen hartioilleen. "On hyvä nähdä sinua, ystävä", mies sanoi vakavalla äänellä. Arandur nyökkäsi - muuta hän ei osannut sanoa. Onneksi Damon oli tottunut ystävänsä vähäpuheisuuteen. Mies puristi hänen hartioitaan rohkaisevasti ja kääntyi sitten polulle. "Tulkaa. Ehdimme jutella vielä kuulumisistamme, mutta meillä on tänään paljon puhuttavaa", hän totesi ja lähti johdattamaan heitä alas metsäpolkua pitkin. Galen ulvahti odottavasti ja seurasi häntä. Irina katsoi Aranduriin ja hymyili hänelle, ennen kuin lähti kaksikon perään. Arandurin huulille kiipesi kevyt, ohut hymy, mutta se kuoli ennen kuin ylsi silmiin asti. Raskain elein hän taputti ratsuaan selkään ja seurasi ystäviään. Ainakaan päivä ei hänen osaltaan tästä pahentuisi.

Kommentit

Cloverfield, 08.05.2010 16:25

Hyvä ja taidokkaasti kirjoitettu kertomus. Harmi, ettei tekstistä löytynyt syytä miksi seuraava osa pitäisi lukea. Juoni oli jotenkin pointiton, eikä innostanut jatko-osaan. Kuitenkin, kuten sanoin, taidokasta tekstiä ja tätä oli todella ilo lukea.

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net