-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Uhrivuoro

janifilth, 11.01.2010 9:34
Katsottu 1146 kertaa

Olin vuosien aikana ehtinyt oppia paljon asioita, mutta yksi asia oli ehdottomasti tärkeämpi kuin mikään muu. Olin oppinut arvaamaan, mikä päivä olisi joulua edeltävän viikon kylmin. Kahtena ensimmäisenä vuotena olin erehtynyt, mutta kaikkien meidän onneksi oikeaan suuntaan. Ensimmäisenä vuotena olin itse asiassa joutunut toistamaan retkeni kolmesti, ennenkuin pakkanen oli hellittänyt. Tämä vuosi oli minulle jo kuudes, ja tämä ilta olisi varmasti viikon kylmin. Käsieni suojana olevien lapasten päälle vedin vielä nahkaiset rukkaset, ja päälleni olin pukenut toppahousut ja paksun villapuseron. Kiedoin kaulaliinan ennen kuin puin puolihaalarit ja untuvatakin. Vielä villasukat ja parhaat talvisaappaat, ja minulla oli hiki ennenkuin olin ulkona. Pakkanen kiristyi yllättäen. Vanhempamme tiesivät kyllä hyvin, minne olimme menneet ja koska aioimme palata takaisin. Äitini oli torunut minua, kuten varmaankin muidenkin vanhemmat lapsiaan, itsepäisestä epämääräisyydestä jolla koetimme peitellä retkessämme jotain mitä emme olisi halunneet heidän tietävän. Kolme poikaa ja kolme tyttöä, nuorin melkein viisitoista eikä vanhinkaan ollut vielä edes seitsemäntoistavuotias; meillä oli paljon salaisuuksia. Pakkanen iski kurkkuuni ulko-ovella siitä huolimatta, että vedin keuhkoni täyteen lämmintä ilmaa puhaltaakseni sen hitaasti kylmään ulkoilmaan. Ketään ei näkynyt, ei tänä iltana. Ohitin kerrostalot, joiden ikkunoista, lähes jokaisesta, tulvi valoisa lämpö. Keittiöitä, olohuoneita, lastenhuoneita. Televisioruutujen trooppiset kuvat lämmittivät katsojiensa mieliä. Pysähdyin, kun kuljettuani paikoilleen jäätyneitä autoja täynnä olevan parkkipaikan halki tulin niiden kolmen talon, jossa yhdessä oli oma asuntoni, taakse. Mieleni teki kääntyä ja katsoa omaa ikkunaani, sen olisi löytänyt helposti. Kaikista kutsuvaa valoa ja lämpöä huokuvista tovereistaan poiketen se oli pimeä. Mutta se ei ollut ongelma, eihän tapanani ollut pitää valoja turhaan päällä. Minä pidän pakkasesta, kylmyydestä, liikaa. Mutta asuntoni hiljaa, arvostelevasti katseleva silmä oli hyinen. Siitä en pitänyt. Olimme olleet Juhan vanhempien mökillä neljä päivää, vaikka tarkoituksenamme olikin ollut viettää siellä viisi. Lähdimme etuajassa. Ilma oli kylmenemässä, ja ajattelimme että olisi sittenkin parempi lähteä aiemmin kuin hiihtää kaksikymmentäseitsemän kilometriä kovassa pakkasessa. Tänään ei kuitenkaan olisi vielä kovin kylmää, keli oli oikeastaan aika ihanteellinen. Söimme tukevasti ja lähdimme ennenkuin iltapäivä ehti kovinkaan pitkälle. Pari tuntia, ja olisimme kotona. Lähdin kulkemaan määrätietoisesti eteenpäin. Arvelen, että ainakin Jukalle ja Teemulle, kuin myös Pialle ja Tanjalle heidän uhrivuoronsa ovat vain jotakin mikä on vain saatava tehdyksi. Henna sen sijaan, kuvittelisin että hän osaisi nauttia muutaman vuoden välein tapahtuvasta rituaalista, ajatella sen olevan tapahtuma, jonka aikana oli hyvä katsoa mitä oli tullut tehdyksi. Me olimme aina olleet ainoat, jotka osasimme hiljentyä ja nauttia hetkistä. En itse ole enää oikein varma siitä, onko matkasta tullut minulle päämäärää tärkeämpi, vaikka tottakai itse uhrin vieminen on elämän ja kuoleman kysymys. Monen elämän, ei vain meidän omamme, vaan myös lastemme. Heidän vuokseen, ainakin uskoisin niin, minä tätä vielä teen. Ja ainakin tahtoisin kovasti uskoa, ettei Hennakaan tekisi tätä enää vain itsensä takia. Että hänkin olisi huomannut elämän olevan tyhjää jos sen sisältönä ei ollut muuta kuin maallinen, fyysinen omaisuus ja elämä vain olemassaolemisen tähden. Olimme edenneet tuskin kymmentäkään kilometriä, kun ylittäessämme järven suurinta selkää näimme pakkasen saapuvan. Emme olleet koskaan aiemmin nähneet sellaista; kylmyys peitti näköpiirimme kuin sakeana usvana, joka liikkui nopeasti meitä kohti. Pakkanen iski vasten kasvoja. Hengitykseni salpautui, ja vaatteeni jäykistyivät muutamassa sekunnissa. Juha, joka oli kulkenut näillä seuduilla eniten sen lisäksi että oli meistä vanhin, otti johdon itselleen, ja päätti ottaa suunnan maalle, pois järveltä. Kukaan ei vastustellut, ja tiesimme että suunta oli oikea. En ole oikein varma huomasiko kukaan muu ilman olevan kristallinkirkasta pakkasrintaman sisällä, mutta olin ensimmäinen joka sanoi ääneen ettei rantaa näkynyt vieläkään, puolen tunnin hiihtämisen jälkeen. Juhan äänestä kuulsi vaivoin suuttumuksella peitelty epävarmuus hänen kieltäessä eksyneensä. En voinut olla arvuuttelematta mielessäni sitä, kuka meistä väsyisi ensin. Veikkasin Piaa, mutta olin väärässä. Teemu oli ensimmäinen, joka kaatui. Kävelin nopeasti mutta sen kummemmin kiirehtimättä halki kylmän, hiljaisen ilman. Oli hyvä saada uhrivuoro itselleen, olisin voinut ottaa sen useamminkin. Mutta se ei käynyt. Kerran vuodessa joku meistä sai nimettömän, tyhjän kirjeen. Uhrikiveen muodostui kuvio, joka kertoi seuraavan lahjan antajan. En koskaan ollut ymmärtänyt, miksi vain yksi sai tietää, kuka hänen jälkeensä olisi vuorossa. Salaisuus salaisuuden vuoksi, kenties. Turhamaisuutta, jota olin vuosien varrella alkanut vihaamaan. Mutta turhamainen oli hänkin, joka antoi meille lahjaksi meidän elämämme, hän, joka voisi sen ottaa myös pois. Emme enää jaksaneet pitää yhteyttä toisiimme, minua ja Hennaa lukuunottamatta, mutta se ei suinkaan tarkoittanut sitä, ettemme olisi tienneet toisistamme mitään. Tai ainakin minä tiesin muista yhtä ja toista. Ei heitä voinut olla huomaamatta, iltapäivälehtien lööpit rakastivat heitä. Kukin tahollaan oli saanut mitä oli ikinä halunnut. Tai ehkä oikeammin, ymmärtänyt pyytää. Teemu rikastui kiinteistöillä. Hän omistaa suurimpien kaupunkien vilkkaimmat keskukset, ja hänen vaimonsa ja kolme lastaan, Eetu, Valtti ja Ninja, asuvat Monacossa suurimman osan vuotta. Tanjalla on mallitoimisto, suuri jopa Euroopan mittakaavassa. Kaksi lasta. Pia on asianajaja. Hänen miehensä on asianajaja. Ehkä juuri siksi heillä ei olekaan lapsia. Heidän yhteinen asianajotoimistonsa ei ole pohjoismaiden suurin, mutta se on ehdottomasti menestyvin. Juha on toimitusjohtaja, jonka luotsaama yritys.. No, kyllä te sen tiedätte. Aivan kuten te tiedätte kaiken muunkin, ainakin melkein. Muistelisin, että Henna oli ensimmäinen, joka itse asiassa näki hänet. Jouduimme viimein pysähtymään, hiihdettyämme nelisenkymmentä minuuttia oikeaan suuntaan. Rantaan oli korkeintaan kahdenkymmenen minuutin matka, ja tiesimme kyllä ettei Juha ollut johtanut meitä harhaan. Poltimme kaiken mikä oli poltettavissa, lämmitimme jäätyneet eväämme pienen nuotion lämmössä, ja katselimme hiljaa kuinka nuotio hiipui hiljalleen pois ja kylmyys pääsi sisään tiiviiseen piiriimme. Katselin vaivihkaa muita. Väsyneistä katseista kuvastui epätoivo, kaikki halusimme huutaa ja itkeä ja mennä kotiin, mutta jäätävä ilma, uskomaton pakkanen piti meidät hiljaa aloillamme. Tiesimme kyllä, että meidän pitäisi pysyä liikkeellä, edes yrittää jotakin, mutta oli vain liian kylmä. Jaloissani ja käsissäni ei ollut enää lainkaan tuntoa, ja huolestuin huomatessani ensimmäisen lämmöntunteen ruumiissani. Aikaa ei ollut enää paljoa. Teemu häilyi jo tajuntansa rajoilla, ja näin Tanjan hymyilevän. Pia tuijotti nuotion savuavia jäänteitä, aivan kuten Juhakin. Yhtäkkiä Pia nosti katseensa ja huudahti: -Jaakko! Heräsimme takaisin tähän maailmaan ja näimme että Pia oli oikeassa. Tuttuihin vaatteisiin pukeutunut mies kulki luoksemme niin kovin tutulla tyylillään kantaen sylissään puita, jotka hän hiljaa asetteli surkeaan nuotioomme. Vain hänen silmänsä näkyivät vaatekerrosten alta, mutta tiesimme kaikki että Jaakko se oli, täytyi olla, vanhempi mies johon kaikki kotonakin luottivat, olivat aina luottaneet. Puut syttyivät, lämmittivät, mutta savun tuoksu ei ollut tuttu meille yhdellekään. Henna katsoi miestä silmiin ja sanoi: -Et sinä olekaan Jaakko. Minäkin olen, kuten kaikki muutkin, onnistunut kaikessa mihin olen ryhtynyt. Rahaa minulle tulee siitä suuresta vaivasta, että sijoitin pieneen yritykseen josta kasvoi monikansallinen yhtiö, se sama pulju joka on kalustanut kaikki EU:n salit täältä Italiaan. Lapsia minulla ei ole. Olen toki mukana paljon muussakin, mutta en kovinkaan näkyvillä paikoilla. En toivonut julkisuutta. Henna sai viisitoista minuuttia kuuluisuuttaan ja tyytyi siihen. Hän omistaa kustannusyhtiön, ja nyt ette varmaankaan arvaa.. Aivan, suuren sellaisen. En koskaan oikein jaksanutkaan uskoa että hän olisi viihtynyt etusivuilla kovin pitkään. Mies hänellä on ollut, mutta he erosivat. Hän on itse asiassa lapsuudentovereistani ainoa, jonka kanssa pidän yhteyttä, vieläpä kirjeitse, koska se sopii parhaiten meille molemmille. Olemme ajatelleet asioita, punninneet asioitten tärkeyttä, miettineet mitä teimme silloin väärin. Olemme molemmat tulleet siihen tulokseen, että meidän kaikkien olisi ollut aika kuolla, antaa kylmyyden tulla järvellä silloin kauan sitten. Tiesimme toki, että muidenkin elämä olisi käsissämme mikäli päätyisimme muuttamaan kohtalon suuntaa. Mikäli päätyisimme viimein tekemään asiat oikein. -En niin, mies sanoi. -Mutta minä tulin auttamaan teitä. Puut paloivat nopeasti loppuun, ja haloista lähtenyt savu oli humalluttavaa. Olo oli luottavainen, kevyt, mutta kylmyys ei väistynyt vieläkään. -Te haluatte kottiin, eikö niin? -Minäpä kerron teille, miten pääsette kottiin. Kattokaapa nuotiota!, mies sanoi ja me kaikki tuijotimme kun sakea savu alkoi hälvenemään. Savun keskeltä paljastui pieni, kivistä kyhätty tornintapainen rakennelma, korkeintaan kolmekymmentä senttiä korkea. -Minäpä kerronki teille, miten pääsette poies. Ottakaa puukko ja valuttakkaa muutama veritippa tuohon kivien päälle, niin pääsette kottiin. Sen jäläkeen teillä tullee mukavat olot, jokkaisella. Miehen ääni oli rauhoittava, pehmeä ja houkutteleva. -Sitte käytte joka vuosi ettimässä uuet kivet, ja teette tämmösen samanlaisen tornin siellä missä asutte. Ja joku saa aina vuorollaan käyä tiputtamassa verta kivien päälle. Saatoin kuvitella hänen hymyilevän viekkaasti kaulaliinansa alla. -Ja sitte siihen tornin kylykeen tullee kuvio, jonkalainen teillä on kaikilla omansa. Ja sitte se verenvaluttaja lähettää sille kirjeen, ja seuraavana vuonna on sen vuoro. Ennen joulua kun on se viikko, niin sen viikon kylymimpänä iltana. -Loppuikänne kun teette tätä, ja opetatte yhelle lapselle saman, niin te pärjäätte. Ja teiän lapset ja heiän lapset. Mutta jos yksiki vuosi jääpi välliin, niin teiän lastenne lapset kuolee ensin. Sitte kuolee teiän lapset. Ja sitte kuolette te. Jokainen meistä riisui käsineensä ja otti puukon, ja vuoron perään veripisarat sihahtivat kuumille kiville. Saavuin viimein uhrikiven luo. Otin lapaset käsistäni ja viilsin veitsellä pienen haavan sormeeni. Puristin haavasta pisaran, ja aivan kuten aiemminkin, vaikka kivet olivat kylmiä, veripisarat sihahtivat osuessaan kivien kylkeen. Odottelin vähän, kunnes tumma kuvio muodostui kivitornin sivulle. Neliö, jonka keskellä oli piste. Henna oli ollut uhrivuorossa edellisenä vuonna. Sain häneltä tyhjän kirjeen, aivan kuten meillä oli tapana. Mutta hänen seuraava kirjeensä, se joka tuli paria viikkoa myöhemmin, sisälsi mielenkiintoisen ajatuksen. Aikoinaan tekemämme sopimus sitoi myös tulevia sukupolvia, eikä mitään vapautusta siitä ollut. Emme tienneet, kuka tuo mies oli, mutta eräänä vuonna hän oli osoittanut, että sopimus oli sitova. Juhalla oli silloin kaksi lasta, Tanjalla yksi. Kaikki kolme lasta sairastuivat vakavasti, vaikka uhri oli toimitettu. Päivä vain ei sattunut olemaan viikon kylmin. Olimme, Henna ja minä, tulleet siihen tulokseen että tuo outo demoni, maahinen tai mikä ikinä hän olikaan, tarvitsi vertamme vuosittain. Rituaali oli mitä luultavimmin vain hämäystä, yksinkertaisen, raadollisen totuuden mystinen peite. ”Mitä jos,”, hän kirjoitti, ”kuten aiemminkin olemme puhuneet, meidän aikamme olisi ollut silloin siellä järvellä? Onko sittenkin niin, että olemme onnistuneet pettämään itseään Kuolemaa, ja siksi joudumme, ja myös tulevat polvet joutuvat, elämään jonkinlaista epäpyhää elämää, huijaten kohtaloa ja ostaen lisäaikaa vuosi vuodelta, ikuisesti? Ja minkä tähden.. Me voisimme, jos vain haluaisimme, katkaista kierteen, saattaa asiat niiden oikealle tolalle.. Jos meillä vain olisi sydäntä riistää elämä myös heiltä, jotka tähän ovat syyttömiä..”.. Pysähdyin postilaatikon eteen kädessäni Teemulle osoitettu kirje. Pyörittelin sitä hetken aikaa käsissäni ja poltin savukkeeni loppuun. Otin sytyttimen, painavan, kultaisena ja hopeisena kimaltelevan, ja napsautin siihen tulen. Vein kirjeen liekin yläpuolelle, pudotin sen roskakoriin ja saatoin kuulla kuinka kirje sihisi palaessaan, aivan kuin se olisi ollut märkä. ------------------------------------------------------ Joku noissa pakkaskeleissä viehättää.. Eihän tämä nyt ei idealtaan ole perusfaustilaista tavaraa kummempi, mutta jos tämä ympäristö toisi raikkaan tuulahduksen..=)

Kommentit

rufen, 22.01.2010 22:52

Olen nyt ehkä puolivälissä tätä tekstiä, ja tuntuu todella epäreilulta, että vihjailet hienovaraisesti tulevista tapahtumista, enkä silti osaa sanoa yhtään, mitä tulee tapahtumaan! Kaksi tarinaa varmasti kietoutuvat toisiinsa tiukasti. "Teemu oli ensimmäinen, joka kaatui" kuulostaa melkoisen uhkaavalta, ja haluaisin jo tietää, miten tässä käy (pitänee siis lukea eteenpäin!). Ja miksi he kaikki ovat menestyneet tuolla lailla? Noniin :> Luontokuvaus sinulla on aivan omaa luokkaansa. Luonto taitaa olla aika keskeinen elementti elämässäsi? Minusta tuo oli aivan hurmaava idea, että he olisivat huijanneet Kuolemaa! Ja avoin loppu oli loistava: osuivaitko heidän arvailunsa oikeaan ja miten heille nyt käy?

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net