Kirjoitukset

Poikamme Rasmus

kermamunkki, 11.01.2010 21:07
Katsottu 1533 kertaa

"elän jatkuvana kaipauksena rauhaan sieluni loistaa maailman jokaista väriä ne ovat sekaisin kuka sitten olenkin, en tahdo tätä joka päivä olen joku toinen enkä siedä sitä, etteivät tunteeni pysy tasapainossa ikävöidessäni saatan haluta kauemmas ja vieressäsikin saatan ikävöidä se saa minut miettimään, mitähän oikeasti ikävöin luulenpa että olen seisonut tässä jo liian pitkään jalkani alkavat juurtua kiviseen maahan olisi kai käännyttävä, mutta mieleni ei osaa päättää mihin suuntaan. ehkä tosiaan oli parempi lopettaa kaikki" Rasmus oli silloin nuori miehenalku. Hänellä oli punaiset sottaiset hiukset ja kirkkaat, vihreät silmät. Mielessään hän oli pelkkä arpi. Hänellä oli arpia käsissään ja jaloissaan, selässään sekä sydämessään. Kukaan ei nähnyt päälle päin sitä kipua, joka velloi Rasmuksen sisässä. Kukaan ei nähnyt viiltoarpia Rasmuksen jalkapohjissa, taikka alaselässä. Kukaan ei tiennyt, että Rasmus eli todeksi sitä elämää, jota hän luki kirjoista ja runoista taikka näki elokuvissa. Rasmuksella oli suomenruotsalainen tyttöystävä, Malin. Malinilla oli pitkät tasaisen vaaleat hiukset ja taivaallisen tavanomaiset silmät. Rasmus rakasti sitä, ettei Malin ollut oikeastaan muuta, kuin tavallinen tyttö. Malin ei ollut pahis, eikä keskittynyt liikaa koulunkäyntiin. Malinilla ei ollut erityisiä mielipiteitä taikka aikaavieviä harrastuksia. Malin oli ihan tavallinen kotityttö, joka eli tavallisinta elämää, jota voi toivoa. Siksi Rasmus rakasti Malinia, eikä esimerkiksi Kaisaa, joka oli melkeimpä julkkis tässä pienessä kylässä. Kaikki pojat palvoivat häntä. Rasmus piti kaikesta tavallisesta ja tasapainoisesta, mikä piti hänet kasassa. Sinä myöhäisenä iltana, 25.9, jolloin ilmat jo kylmenivät ja tummat sadepilvet olivat ottaneet tavakseen kerääntyä taivaalle sekä laskea kylmän ja märän sateensa ihmisten niskaan, Rasmus makasi yksinäisenä puiston penkillä. Oli lauantai, eikä äiti kaipaisi häntä kotiin. Äiti olisi todennäköisesti kännissä ja raahaisi tuhannennen niistä uusista miesystävistään heidän kotiinsa. Kerran Rasmus oli sattunut kotiin sellaisena iltana, enää niin ei kävisi. Ne yöt, kun äiti sanoi menevänsä juhlimaan, Rasmus makasi ulkona puiston penkillä pirrustuslehtiö mukanaan ja rustaili runoja ja tarinoita omaksi lohdukseen.Vaihtoehtoisesti Rasmus yöpyi Malinin luona, mutta tytön vanhemmat eivät huolineet Rasmusta kotiinsa niin usein, kun hänen äitinsä juhli. Rasmuksen käsi tärisi paperin pintaa vasten, vaikka hän kuinka koetti vetää vilttiä tiukemmin ympärilleen. Nyt oli jo syksy, oli liian kylmä nukkua ulkona. Purevat tunteet sumensivat hänen mielensä, joten vihan ja ikävän kyyneleet putoilivat paperille vuolaana virtana 13-vuotiaan pojan silmistä. Hän uskalsi itkeä, koska tiesi ettei kukaan nähnyt häntä. Koulussa taikka kotona Rasmus ei itkenyt. Hän ei edes kertonut kenellekkään koskaan itkeneensä. Kaikki luulivat että Rasmus oli huoleton ja ihailtava persoona, mutta synkkiä asioita voi piiloutua aurinkoisen ilmeen ja lämpimän sydämen taakse. Nyt Rasmus ei voinut lopettaa itkemistä, niinkuin koulussa hän ei voinut lopettaa nauramista. "Miten sinä jaksat aina hymyillä, Rasmus?" oli Malin kysynyt kun Rasmus jälleen kerran hymyili tytön nähdessään. "Kaikki kaunis lähtee hymystä, Malin. Maailmassa ei olisi kauneutta jos ihmiset eivät jaksaisi hymyillä toisilleen", Rasmus vastasi ja nappasi tytön käden käteensä. Hän ei tiennytkään maailmassa olevan kauniimpaa asiaa kuin Malin, vaikka tyttö olikin tavanomaisin kaikista. Ehkä juuri se teki hänestä erikoisen. Samaisena päivänä Rasmus oli mennyt kotiinsa ja nähnyt äidin erään miesystävänsä kanssa. Mies oli lyönyt häntä ja Rasmus pakeni niin sukkelaan kuin kykeni. Jokin asia hänen sydämessään oli mennyt lähtemättömästi sijoiltaan sinäpäivänä. Rasmus ei enää koskaan luottaisi äitiinsä, eikä ehkä rakastaisi tätä. Hän oli harhaillut ulkona monia tunteja yksinäisenä ja lohduttomana, kunnes päätti lopettaa kaiken. Hän viilsi jalkapohjansa auki niin syvästi, että oli parkunut sitä tehdessään. Tuntematon mies oli löytänyt pienen pojan märältä kadulta itkemästä verisine jalkapohjineen. Mies kuljetti Rasmuksen sairaalaan ja pysyi hänen tukenaan jokaisena hetkenä. Mies jopa soitti Rasmuksen äidille, ja pyysi tätä hakemaan poikansa, mutta äiti ei tullut. Rasmus sai kävellä kotiin, yksin. Enää Rasmus ei kestänyt, oli pakko jaloitella hetki. Hän nousi kylmältä penkiltä pitäen viltistään tiukasti kiinni ja rupesi kävelemään kohti joen rantaa. Kuu paistoi taivaalla ja väritti valkean siltansa kiivaasti virtaavaan veteen. Ei tuullut lainkaan, oli aivan tyyntä ja hiljaista. Koko kaupunki nukkui. Rasmuksen olo oli levoton kuin joessa virtaava vesi. Tuntui kun puiden takana ja veden alla olisi jotakin, mikä halusi tehdä pahaa. Joku sadistinen psykopaatti saattoi kulkea Rasmuksen askelissa suunnitellen, millä kaikilla erilaisilla tavoilla se voisi kiduttaa pörrötukkaisen poikarukan hengiltä. Rasmus vilkaisi taakseen, eikä siellä ollut ketään. "Jos en olisi näin yksinäinen, en pelkäisi näin paljon", Rasmus ajatteli ääneen. Ääni hukkui pimeään yöhön. Kukaan ei välttämättä kuulisi jos jotakin sattuisi. "Jos Malin olisi täällä", Rasmus sanoi vielä ja yksinäinen kyynel eksyi jälleen hänen poskensa kaartuvaan pintaan. Hän kuvitteli tuntevansa Malinin hiusten pinnan poskeaan vasten, se tuntui lohduttavalta. Malinin ääni tulvi hänen korviinsa vieden yksinäisyyden hetkeksi pois. Malinin laulu sulattaisi hänen äitinsäkin holtittomuuden ja pahuuden. Malin tekisi onnelliseksi kenet vain. Rasmus harppoi hiekkatietä kohti siltaa. Yöllä oli oikeastaan ihan kaunista. Kuu ja tähdet toivat valoa muuten lohduttomaan pimeyteen, koskaan ei olisi täysin pimeää. Rasmus hymyili. Hän hymyili harvoin yksin, mutta nyt hän hymyili. Veden pinta näytti kovin leikkisältä. Miten helppoa olisikin olla vain aalto. Saisi leikkiä päivät läpeensä muiden aaltojen kanssa eikä tarvitsisi koskaan olla yksin taikka peloissaan. Sillan tasainen pinta tuntui tukevalta kenkien alla. Tuntui turvalliselta päästä kulkemaan aivan hiljaa eteenpäin. Rasmus nojasi kaiteeseen ja tuijotti mustaa vettä. Katulamput maalasivat siihen oranssihtavia läiskiä. Miksei Malin ollut siinä, hän olisi rakastanut yön pimeyttä ja hiljaisuutta. Siinä sivussa Rasmus olisi voinut rakastaa Malinia ja pitää tätä kädestä. Yht'äkkiä mopojen pärinä rikkoi yön hiljaisuuden. Ne olivat Rasmuksen luona jo ennenkuin poika ehti ottaa askeltakaan pois. Kyydissä istuneet nousivat mopojen kyydistä ja katselivat Rasmusta iloisina. Pärinä lakkasi kun mopot sammuivat ja kuljettajat riisuivat kypäränsä. "Mitä noin pieni poika tekee täällä ihan yksin?" kysyi yksi tummahiuksinen poika, jonka paksut kulmakarvat loivat pelottavan varjon silmien ylle. "Älä viiti Jimi. Se on mua vuoden nuorempi, tiiän kuka se on", sanoi aurinkolasit päässään oleva poika. "No kuka se on?" kysyi Jimiksi kutsuttu poika. "Ja ota noi aurinkolasit pois, näyttää typerältä ku tääl on ihan pimeetä". "Se on Rasmus, mun kanssa samassa koulussa ", vastasi poika riisumatta aurinkolasejaan. Rasmusta pelotti, hän tunnisti pojan aurinkolaseista. Poika ei koskaan riisunut niitä, vaan piti ne päässään kuulemma tunneillakin. Poika oli Pete, kovamaineinen pahis, kuulemma. "No Rasmus", Jimi sanoi. "Sä varmaan tiiät ton kaverin, joka tietää sut, eikö?" "Öö.. Tiedän", Rasmus vastasi huultaan purren. Pete oli pelottava ja Jimi oli vielä pelottavampi. Rasmus olisi vain halunnut paeta tilanteesta Malinin luokse unohtamaan, miten paha maailma oli. "Kerro lisää Rasmus, mitä sä tiedät siitä?" Jimi uteli. Hänen kasvoilleen oli vääntynyt ilkeä virne, joka ei Rasmuksen mukaan tiennyt mitään hyvää. "Sen nimi on Pete, kai", Rasmus vastasi hiljaa ja peloissaan. "Totta, Rasmus. Aivan oikein, kerro toki lisää", Jimi naurahti ja astui askelen lähemmäs Rasmusta. "E-en tiedä. Se on tappanut sen siskon koiran, koska koira puri sitä", Rasmus sanoi ja koetti astua askelta taakse päin, mutta Jimi tarttui häntä hihasta. "Hei, sinä et mene minnekkään, vaan pysyt tässä meidän kanssa", Jimi sanoi ja hymyili silmät sirillään. Pete kertoi nauraen muille mukana oleville juttua koirasta, jonka tappoi. Kaikki nauroivat koiraparan kohtalolle. "No Rasmus, mitä kotiin kuuluu? Miten äiti kulta voi?" Jimi kysyi irvistäen. Rasmus ei halunnut vastata. Hän sulki silmänsä toivoen, että hetki olisi vain unta, mutta kun hän taas avasi silmänsä, kaikki oli ennallaan. Jimi seisoi siinä irvistäen ja pitäen hänen takistaan kiinni. Pete ja muut nauroivat edelleen koirajutulle. "Äiti..." Rasmus aloitti, mutta sanat tuntuivat häviävän jonnekkin hänen päästään. Aivan kun ei olisi edes ollut sanoja, joilla kertoa äidistä. "Noh, kakista ulos vaan", Jimi käski terävästi. Kaikki hiljenivät. "Äiti on kotona miesystävänsä kanssa", Rasmus vastasi ja käänsi katseensa jalkoihin. "Voi Rasmus raukkaa, tiedätkö mitä äidit tekevät, kun ne ovat kahden miesystäviensä kanssa?" Jimi kysyi ja nauroi aika kovaa. Muut olivat edelleen hiljaa. "Tiedän", Rasmus vastasi puristaen kätensä nyrkkiin, hän toivoi ettei tarvitsisi sanoa sitä ääneen. "Hyvä poika! Ne nussii koko yön, eikä sun äitis ees muista, että sä olet olemassa" Jimi huusi nauraen. Rasmusta sattui. Kamalinta oli se, että jokainen sana, jonka Jimi sanoi, oli totta. Ei Rasmuksen äiti edes ajatellut poikaansa, ei koskaan. "No onko sulla tyttöystävää, äpärä" Jimi kysyi ja kääntyi katsomaan takanaan seisovia poikia. Pojat liikkuivat jonkinlaiseen asetelmaan ympäri Rasmusta. "On", Rasmus vastasi. Nyt häntä pelotti niin paljon, että Malinin kasvot eivät tulleet hänen mieleensä, eikä laulu kantautunut hänen korviinsa. "Mikäs sen nimi on?" Jimi kysyi ja päästi Rasmuksen hihan irti. Rasmus kykeni tiukentamaan otettaan viltistä, joka sekään ei lämmittänyt hänen palelevaa kehoaan enää. Hän katsoi kun Jimi otti pari askelta taaksepäin, ja muutama poika otti saman verran askelia eteenpäin. "Malin", Rasmus kuiskasi ja tunsi itkun kuristavan kurkkua. "Mikä, mä en kuullu", Jimi kysyi ja nauroi tyytyväisenä nähdessään pojan epätoivoisen ilmeen. "Malin!" Rasmus huudahti itkuisella äänellään, josta paistoi läpi pieni turhautuneisuus. Jimi nyökkäsi päätään ja pojat nappasivat Rasmuksen käsilleen. Kevyt poika nousi ilmaan hämmentyneenä, ja huomasi pian lentävänsä veteen. Hän ei edes huutanut pudotessaan, ja vedessä räpiköidessään hän vajosi vain syvemmäs ja syvemmäs leikkivien aaltojen alle. Hän ei nähnyt Malinin kasvoja mielessään, eikä kuullut tytön lohduttavaa laulua korvissaan. Rasmus tunsi vain paniikkia ja kuuli pinnalle pyrkivän ilman äänen. Hetken päästä, hän ei tuntenut enää mitään.

Kommentit